The Third Murder (2017)

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, kuten kulunut sanonta kuuluu. The Third Murder on kirjoitushetkellä viimeisin katseltavissa oleva Hirokazu Kore-edan tuotoksista ja siten tämän pikaisen maratonin viimeinen päätepiste ennen loppuvuodesta Suomen teattereihin tulevaa perhemestarin paljon kehuttua Shopliftersiä. En tiedä ehdinkö sittenkään itse tuota välittömästi käsittelemään enää tämän vuoden puolella, joten en lupaakaan sen suhteen sitten yhtään mitään. Ehkä ensi jouluna viimeistään sekin, jos ei muuten.

The Third Murderin tapauksessa kyseessä on jälleen kyvykkään ohjaajansa raikas kokeilu itselleen vieraan genren parissa. Tällä kertaa luvassa on yhdistelmä klassista murhamysteeriä ja oikeussalidraamaa Kore-edan perinteisillä perhe-elokuvan mausteilla: henkirikoksesta aiemmin tuomittu laitapuolenkulkija tulee eräänä päivänä tappaneeksi rikkaan tehtaanomistajan ja tunnustaneeksi ensitöikseen tihutyönsä viimeistä piirtoa myöden. Alun varmuuden jälkeen lakimiehet kuitenkin huomaavat rikollisen muuttavan tarinaansa jokaisella kuulustelukerralla, eivätkä löydetyt todisteetkaan aina tue aiemmin saatuja selityksiä. Luonnollisesti mukaan sotkeutuu myös koko joukko syytetyn ja uhrin perheenjäseniäkin ja kuvio vain mutkistuu mutkistumistaan.

Kore-eda sai tiettävästi tähän leffaan idean erään lakimiesystävänsä toteamuksesta oikeudenkäynnin olevan oikeasti erilaisten intressien ajamiseen tarkoitettu muodollinen tilaisuus kuin varsinaiseen totuuteen pyrkivää tutkintaa. Ohjaajalleen vieraan aiheen vuoksi käsikirjoitusta varten päädyttiin järjestämään useita näytösoikeudenkäyntejä oikeilla ammattilaisilla, jotta Kore-eda tiimeineen saisi mahdollisimman pikkutarkan realistisen käsityksen todellisessa tilanteessa käytetystä kielestä ja oikeudenkäynnin kulusta. Selvästi Kore-eda tuli myös samalla tutkineeksi tarkkaan Akira Kurosawan Rashomonia ja Taivas ja helvettiä, niin selviä lainoja tästä löytyy kummastakin.

Valitettavasti loputtomasti erilaisia mahdollisuuksia tarjoava idea ei lopulta kuitenkaan realisoidu minkään sortin timanttisuuden tasolle, vaikka toteutus onkin useiden pienempien palkintojen ja erityismainintojen arvoista ammattimaista jälkeä. Ammottavin ongelma ainakin itselleni on tämän kamala tasapaksuus, jonka takia itse tarina ei tunnu loppua kohden kasvavan tai huipentuvan oikein yhtään mihinkään kaikista uusista paljastuksista ja twisteistä huolimatta. Kore-edan selvänä päällimmäisenä prioriteettina tuntuukin lähinnä olleen jo aiemmin mainitun sanomansa kiteyttäminen sikäläisestä järjestelmästä.

Kaikkein mielenkiintoisinta Kore-edan oikeussalidraamassa on kuitenkin sen lopetus, joka tuntuu virinneen jo yksinään enemmän keskustelua kuin koko muu elokuva yhteensä. Monelle kyseessä oli vain antiklimaattinen päätös muutenkin kylmäksi jättävälle tarinalle, mutta jotkut ovat löytäneet keskenään ristiriitaisiakin tulkintoja rikoksen todellisesta motiivista ja syyllisestä tai syyllisistä. Toisille rikollinen oli vain oikeudenkäyntiä mielensä mukaan pyörittelevä manipulaattori, jotkut näkivät tässä olevan kyse suuremmasta salaliitosta ja jotkut pitävät murhaajaa jopa suoranaisena sankarinakin, joka syyllisyydellään on vapautunut suuremmasta taakasta.

Kore-edan tarjoilema mysteeri on loppujen lopuksi erittäin kiehtova vaikkei itse elokuva kokonaisuutena kauhean ihmeellinen olekaan. The Third Murder on lähinnä osaavasti ohjattu, leikattu ja näytelty keskivertoa hivenen parempi lakimiesjännäri. Jos siis saatte kovempiakin kiksejä tällaisista leffoista, tiedätte ainakin mitä tälläkin kertaa on luvassa.



Arvio: 3.5/5



SANDOME NO SATSUJIN, 2017 Japani
Ohjaus: Hirokazu Kore-eda
Käsikirjoitus: Hirokazu Kore-eda
Näyttelijät: Isao Hashizume, Izumi Matsuoka, Kôji Yakusho, Masaharu Fukuyama, Mikako Ichikawa, Shin'nosuke Mitsushima , Suzu Hirose, Yuki Saitô

Devils on the Doorstep (2000)

En vaivalla ja harkinnallakaan saa palautettua mieleeni kovin montaa toiseen maailmansotaan sijoittuvaa komediaa. Tai no, ehkä nykypäivänä löytyy jonkilaisia screwball-sotilasfarsseja ja jokunen komediaa ja tragediaa sekoittava sotavuosiin sijoittuva melodraama, mutta jonkun Jerry Lewisin The Day the Clown Criedin lisäksi mieleen ei juuri tule ainuttakaan vakavalla aiheellaan suoraan irvailevaa komediaa, edes pikimustaa sellaista. Tässä mielessä kiinalainen Devils on the Doorstep lieneekin lajissaan harvinaislaatuinen yksilö paitsi hilpeän tummanpuhuvan tyylilajinsa edustajana, mutta myös poikkeuksellisen laatunsa puolesta.

Devils on the Doorstep alkaa kuin mikä tahansa mustavalkoinen sotaelokuva kohtauksella Kiinan maaperällä marssivista japanilaisista sotilaista. Tästä leikataankin edelleen Kiinan muurin juurella nököttävään pieneen syrjäkyläseen, jossa nimellä "minä" tunnettu muukalainen tunkeutuu köyhän talonpojan (ohjaaja itse) kotiin ja saa tämän uhkailemalla suostumaan majoittamaan matalaan majaansa kaksi japanilaista sotavankia aina seuraavaan uuteen vuoteen asti, jolloin "minä" saapuisi hakemaan miehet mukaansa.

Kuukaudet vierivät, mutta "minä" ei koskaan saavu hakemaan taakseen jättämiään resuisia vankeja. Ikävään välikäteen joutuneet kyläläiset päättävätkin ratkaista tilanteen tapattamalla vangit itse ja vaikenemalla koko jupakasta. Likaiseen työhön päädytäänkin lopulta palkkaamaan legendaarinen keisarillinen pyöveli "yhden lyönnin Liu", jonka sivalluksen sanotaan tuntuvan tuulen henkäykseltä ja irtopäänkin osoittavan kiitollisuuttaan kierahtamalla maassa yhdeksän kertaa, iskemällä silmää kolmesti ja hymyilemällä kivuttomuuden merkiksi.

Edellinen on siis vasta alkua mahdollisesti omalaatuisimmalle koskaan näkemälleni sotakomedialle. Selvästi Jiang Wen on tiimeineen katsonut Kon Ichikawan ja Masaki Kobayashin mustavalkoiset sotaklassikot tarkkaan, sillä miehen ohjaustyyli ja ironinen huumori tuovat huomattavasti enemmän mieleen nimenomaan japanilaiset kuin esimerkiksi honkkarileffat. Mielenkiintoisinta oli huomata Wennin löytäneen kerrankin erilaisen ja luovan tavan käsitella esikuviensa vakavahkoja sodan ja ihmisyyden teemoja räiskyvän humoristisella otteella menemättä kuitenkaan missään kohtaa huonon maun tai aiheeseen sopimattoman puhtaan slapstickin puolelle.

Ohjaajan itsensä mukaan hänen ensisijaisena pyrkimyksenään oli murtaa klassinen kuva toisesta maailmansodasta pelkkänä yksinkertaisena hyvän ja pahan välisenä taisteluna, jossa tietyt kansat nähdään vain ilkeinä sortajina ja toiset silkkoina passiivisina uhreina. Eräänä Devils on the Doorstepin keskeisenä pointtina onkin selvästi ollut kuvata sota pelkkänä kasvottomana tappamisena, jossa hyveiden, veljeyden tai moraalin kaltaisilla pikkujutuilla ei ole mitään todellista merkitystä vaan sankarin ja roiston roolit voivat tilanteesta riippuen heitellä absurdisti aivan miten sattuu ja kiinalainen alkuperäisväestökin osaa tarvittaessa olla vähintään yhtä hullua sakkia kuin japanilaiset miehittäjätkin. Loppu on kuitenkin onnellinen, sillä maassa kierivä irtopää muistaa iskeä pyövelilleen kolmesti silmää ja hymyillä kiitollisuudesta.

Ei ehkä kovinkaan yllättäen Jiangin sotahupailu kiellettiin aikoinaan kotimaassaa suoralta kädeltä eikä tätä syystä tai toisesta nähty aikoinaan juuri länsimaissakaan joitain yksittäisiä festarinäytöksiä lukuun ottamatta. Japanissa Jiangin visio sen sijaan sai huomattavasti positiivisemman vastaanoton ja keräsikin saarivaltakunnassa koko joukon erisuuruisia elokuva-alan palkintoja. Omasta mielestäni myös ihan ansaitusti.



Arvio: 5/5



GUIZI LAI LE, 2000 Kiina
Ohjaus: Jiang Wen
Käsikirjoitus: Jiang Wen, Li Haiying, Liu Xing, Shi Jianquan, Shu Ping, You Fengwei
Näyttelijät: Cong Zhijun, Jiang Wen, Jiang Yihong, Kenya Sawada, Teruyuki Kagawa, Xi Zi, Yuan Ding

Kuningas Lear (1971)

Kuningas Learia katsoessa ei voinut välttyä vertailemasta Grigori Kozintsevin suojasään ajan asemaa Akira Kurosawan 80-luvun puolivälin tilanteeseen Japanissa. Kumpikin ohjaaja oli omaa Leariaan ohjatessaan jo pitkän ja kunniakkaan uransa ehtoopuolella, yleisön ja kriitikoiden pitkälle unohtama ja väheksymä. Harva neuvostoliitolainenkaan enää tässä vaiheessa tiesi Kozintsevin alkuaikojen merkkiteoksista eikä Stalinin aikaan juuri uusiakaan syntynyt mistään kansainvälisestä levityksestä nyt puhumattakaan. Siihen tarkoitukseen Kozintsevin varhaistuotantokin oli liian lähellä puhdasta propagandaa, kotimaassaankin niitä pidettiin viralliseen standardiin aivan liian taiteellisina.

Mikäpä muukaan kuin täydellinen pessimismi ja ahdistus voisivatkaan antaa kipinää Kuningas Learin kaltaisen kärsimyksestä ja kaiken kauniin ja hyvän kuolemasta kertovan tragedian kuvaamiselle. Lisäpotkua Kozintseville ainakin antoi Hamletin menestys, jonka saattelemana mestari pääsi kiertämään maailman elokuvafestareita ja kokemaan Akira Kurosawan ja Orson Wellesin kaltaisten nimimiesten harvemmin itänaapurissa näytettyjä merkkiteoksia. Erään kertoman mukaan itse Citizen Kane toimikin Kozintsevin suurena inpiraationa tätä tehdessään, mitä ei kaiken mustavalkoisen taituruuden puolesta tarvitse yhtään käydä epäilemäänkään.

Hauraan ja raihnaisen Jüri Järvetin valinta nimiosaan on ollut Kozintsevilta enemmän kuin nerokas valinta, sellaisella antaumuksella mies roolinsa vetää ja siihen istuu. Hahmo pitkine sekavine tukkineen tuntuu vain kuvastavan itsekin puhdasta mielipuolista kaaosta, johon tämä maailman syöksee jaettuaan valtakuntansa juonittelevien ja petollisten tytärtensä kesken. Ainut Learia helvettiin asti seuraava hahmokin on lopulta vain hovinarri, jonka tehtävänä on solvata ja muistuttaa ironisesti vallasta syöstyä isäntäänsä tämän kuolevaisuudesta vielä tuhon ja kuoleman kynnykselläkin.

Shakespearen eeppisen historiallisen tragedian varmaan luulisi tarjoavan Boris Pasternakin käännöksenäkin tuntikaupalla mitä kauneinta ja samalla uuvuttavinta kielellistä leikittelyä, mutta todellisuudessa Kuningas Lear taitaa olla pelkässä dialogin määrässä vielä Hamletiakin riisutumpi ja positiivisella tavalla tunnelmallisempi tapaus, kuin tekijät olisivat pyrkineetkin viestimään enemmän kaikuvilla taustaäänillä ja post-apokalyptisen kuolleen maailman aavemaisella hiljaisuudella. Tekstin määrään lieneekin vähintään tahattomasti vaikuttanut näyttelijöiden latvialais- ja virolaistaustaisuus, jonka vuoksi vähäkin dialogi on enimmäkseen jouduttu vahvan aksentin vuoksi jälkiäänittämään uudelleen venäjäksi.

Kahdesta Grigori Kozintsevin ohjaamasta Shakespeare-filmatisoinnista Kuningas Lear on ehdottomasti se parempi. Tässä yhdistyy kaikki mikä teki Hamletistakin mahtavan elämyksen Dmitri Šostakovitšin säveltämää musiikkia sekä Jonas Griciusin tyylikästä kuvausta myöden, mutta tällä kertaa mukaan on eksynyt vielä sopivana annoksena apokalyptisen puhdasta toivottomuutta ja hulluutta, jotka jo yksinään riittävät nostamaan tämän taistelemaan harvojen vakavasti otettavien Lear-sovitusten ehdottomasta piikkipaikasta Kurosawan Ranin kanssa.



Arvio: 5/5



KOROL LIR, 1970 Neuvostoliitto
Ohjaus: Grigori Kozintsev
Käsikirjoitus: Boris Pasternak, Grigori Kozintsev, William Shakespeare
Näyttelijät: Aleksandr Orlov, Aleksandr Vokatš, Aleksei Petrenko, Donatas Banionis, Elsa Radzina, Emmanuil Vitogran, Galina Voltšek, Juozas Budraitis, Jüri Järvet, Kārlis Sebris, Leonhard Merzin, Oleg Dal, Regimantas Adomaitis, Roman Gromadski, Valentina Šendrikova, Vladimir Jemeljanov

Hamlet (1964)

Kaikista tämän maailman neuvostoliittolaisista elokuvaohjaajista Grigori Kozintsevin kohtalo taitaa näin jälkikäteen kuulua kaikkein kummastuttavimpiin ja harmittavimpiin. Vaikka huippulahjakas tekijämies onkin ollut enemmän tai vähemmän silkassa laadullisessa mielessä kotimaansa elokuvataiteellisella huipulla jo 20-luvun puolivälistä lähtien etenkin Leonid Traubergin kanssa tuotettujen Uuden Babylonin ja Maksimin nuoruuden kaltaisten elämysten verran, ei jälkimaailma tunnu muistavan mestarin tuotoksista kuin nämä kaksi vanhuuden päivillä ohjattua Shakespeare-filmatisointia, joiden kuitenkin huhutaan kylillä lukeutuvan jopa lajinsa ehdottomaan parhaimmistoon.

Oikeasti Kozintsev olikin suunnitellut Shakespearen kuuluisimmasta näytelmästä kokeellista versiota jo 20-luvun lopulla, mutta suunnitelmat realisoituivat vasta Stalinin kuoltua perinteisemmässä muodossa ensin teatterissa ja lopulta myös kokonaisena eeppisenä elokuvana. Alkuperäistekstin käännöksestä vastasi Tohtori Zivagosta tuttu Boris Pasternak. Ja hyvinpä runoilija tuon käänsikin, sillä teatterissa yli nelituntiseksi kielelliseksi orgiaksi helposti venähtävä historiallinen tragedia on saatu mahdutettua siveäksi ja selkokieliseksi parituntiseksi ilman prologia huomattavampia leikkauksia itse näytelmän perusrakenteeseen.

Kuten kaikissa muissakin aiheen filmatisoinneissa, Tanskan prinssi Hamlet rantautuu tämänkin version alkajaisiksi vankilamaisen uhkaavaan ja klaustrofobiseen kotilinnaansa vain kuullakseen isänsä kuolleen ja setänsä Claudiuksen hallitsevan maata äitinsä Gertruden kanssa. Kuolleen kuninkaan siluettimaisen jylhä ja kammottava kasvoton aave kuitenkin ilmestyy pojalleen vaatien kostoa surmaajilleen sekä poikaansa ottamaan paikkansa Tanskan kuninkaana.

Loppua tuskin tarvitseekaan enää erikseen selittää auki, sillä jokainen Shakespeare- ja Disney-klassikkonsa tunteva todennäköisesti tietääkin jo miten tarina jatkuu, mutta tällä kertaa ilman puhuvia eläimiä ja niitä ärsyttäviä lauluja.

En tätä itsekään hevin meinaa todeksi uskoa, mutta taisin juuri itsekin hypätä mukaan neuvostoliittolaisen Hamletin varauksettomaan ylistyskuoroon. Kyseessä nimittäin on helposti useimpia kaltaisiaan nautittavampi ja jo pelkiltä tuotantoarvoiltaan eeppisempi elämys. Ilmeisesti käännöksessä yksinkertaistunut kielikin on pakottanut tekijöitä keskittymään itse tarinankerrontaan ja tämä tuntuu jo siksi lähtökohtaisesti niin paljon monia länsimaisia versioita helpommin lähestyttävältä ja nieltävältä kaikkine pitkine monologeineenkin. Sopivassa mielentilassa vähän hidas tempo ja reilu parituntinen kestokaan tuskin pystyvät tätä taidenautintoa juuri latistamaan.

Suurin kiitos Hamletin mahtipontisesta upeudesta mennee jo väkisinkin erinomaisten näyttelijöiden piikkiin, mutta Kozintsevin visuaalisen kerronnan huikea taso yhdistettynä Dmitri Šostakovitšin, yhden viime vuosisadan suurista säveltäjäneroista vartavasten tähän elokuvaan kirjoittamaan komeaan musiikkiin nostaa kokonaisuuden aivan uudenlaisille timanttisuuden leveleille. Tässä vaiheessa Sergei Eisensteinin ja kumppaneiden vimmainen leikkauskin alkoi jo olla kauas taakse menneisyyteen jäänyttä elämää ja kamera liikkuukin jo vapaasti joka suuntaan pitkin vedoin kuin Mark Donskoin klassikkoteoksissa sekä samoihin aikoihin tehdyissä Andrei Tarkovskin ensimmäisissä ohjaustöissä. Harvoin on neuvostoliittolainenkaan elokuva näyttänyt yhtä komealta kuin Kozintsevin teräväpiirtotasoinen restauroitu Hamlet parhaimmillaan.

Neuvostoliiton oma Hamlet on maineensa veroinen päräys kaikille kostonhimoisille pikku juuteille ja miksei muillekin. Kaikkien aikojen parhaan Shakespeare-leffan kruunua en osaa asettaa näin maallikkona oikein minkään yksittäisen elokuvan päähän, joten en julista tässä sellaiseksi Kozintsevin näkemystäkään. Olen kuitenkin kuullut samaisen ohjaajan Kuningas Learin olevan todellisuudessa vieläkin onnistuneempi, joten ehkäpä...?



Arvio: 5/5



GAMLET, 1964 Neuvostoliitto
Ohjaus: Grigori Kozintsev
Käsikirjoitus: Boris Pasternak, Grigori Kozintsev, William Shakespeare
Näyttelijät: Anastasiya Vertinskaya, Elza Radzina, Innokenti Smoktunovsky, Mikhail Nazvanov, Yuri Tolubeyev

Pässit (2015)

Välittömästi aloitettuani Pässien katselun, tulin yhtäkkiä jälleen kohdanneeksi erään ärsyttävän aikamme tyypillisen erityispiirteen jota vihaan aivan erityisellä kipinällä lähes aina kun sen vain elokuvissa näenkään. Tarkoitan tietysti aikamme tekijöiden rasittavaa tapaa kuvata suurenmoinen mestariteoksensa enimmäkseen pimeissä huoneissa sekä niiden ulkopuolellakin yleensä korostetun värittömänä ja tylsän harmaana. Värikamerat ja kaikki, muttei käytetä värejä tai kontrasteja hyväksi ollenkaan. Aikamoista pahuksen pelleilyä!

Pässit on kuitenkin tässä suhteessa hyvällä tavalla erilainen uuden vuosituhannen lapsi, sillä vaikka kyseessä onkin hyvin pitkälle väritön ja periaatteessa kalsealta näyttävä elokuva, ei tämä kuitenkaan tunnu likimainkaan yhtä elottomalta visuaalisessa mielessä kuin moni muu kaltaisensa, siitä kuuluu kiitos Victoriasta tutun Sturla Brandth Grøvlenin nätille kuvaukselle sekä Islannin komeille luonnonharmaille arktis-vulkaanisille maisemille. Puhumattakaan tietysti koko elokuvan läpäisevästä alakuloisen hihityttävästä melankolis-humoristisesta tunnelmasta, johon väritys sopii yhteen kuin lehmä Intiaan.

Toinen hyvin olennainen syy väripaletin suppeudelle löytynee tarinan keskeisistä päähenkilöistä, kahdesta vanhasta islantilaisesta veljesukosta sekä näiden kaitsemasta sukunsa kuuluisasta lammasrodusta. Kaksi hyvin erilaista villapaitoihin mieltynyttä pörröistä veljestä eivät ole olleet puheväleissä enää vuosikymmeniin, mutta parantumattoman taudin iskiessä näiden lastensa tavoin hoitamiin arvolampaisiin, joutuu kahden eksentrisen pässinpään dysfunktionaalinen perhesuhde samalla aivan uudenlaiselle koetukselle. Ohjaajan itsensä mukaan tarina perustuu tositapahtumiin.

Olen jostain lukenut, että Pässit on jo kertaalleen valittu kaikkien aikojen parhaaksi islantilaiseksi elokuvaksikin. Tuntematta saarivaltion paikalliskulttuuria yhtään tämän enempää, valinta ainakin tuntuu loogiselta, sillä Pässit on pohjimmiltaan erittäin sympaattinen ja kierolla tavalla tragikoominenkin kuvaus vähän erilaisten ihmisten äärimmäisestä omistautumisesta erikoisille elintavoilleen. Helposti tämä ainakin useimmat suomalaiset leffat vähintään viimeisen vuosikymmenen ajalta pesee ja kylvettää mennen tullen vaikka kylpyammeessa ja vanhalla tiskiharjalla. Ilmeisesti joku muukin on tätä mieltä, sillä Pässit voitti aikoinaan haavikaupalla kovia palkintoja maailman festareillakin.

Meissä kaikissa asuu oma villapaitainen pässinpäämme. Bääää!



Arvio: 4/5



HRUTAR, 2015 Islanti, Tanska, Norja, Puola
Ohjaus: Grímur Hákonarson
Käsikirjoitus: Grímur Hákonarson
Näyttelijät: Charlotte Bøving, Sigurður Sigurjónsson, Theodór Júlíusson

2046 (2004)

Koska syyllisyyteni Wong Kar-Wain tuotannon totaalisesta sivuuttamisesta kalvaa yhä sisintäni, joudun syntini sovittamiseksi käymään heti perään läpi myös tämän In the Mood for Loven suoran ja samalla sitäkin reippaammin mielipiteitä jakavan jatkotaidepläjäyksen. 2046 komeilikin ilmestymisaikanaan pitkät ajat maailman median otsikoissa, mutta sittenkin vähän muusta kuin pelkästä laatunsa puolesta. Wongin taideteos nimittäin kärsi legendaarisen pahoista tuotano-ongelmista ja kuvaukset jouduttiin keskeyttämään useita kertoja milloin mistäkin syystä. Loppujen lopuksi ensi-iltakin siirtyili siirtymistään vielä ohjaajan itsensä kohtuuttoman perfektionismin vuoksi ja viimeinen kelakin matkasi puolivalmiina Cannesiin poliisisaattueessa ensimmäisen pyöriessä jo teatterissa. Kaikenlaista enemmän ja vähemmän hassua ja kiinnostavaa tarinaa aiheen puitteilta siis riittää.

Kuten jo todettua, 2046 on siis suora jatko-osa In the Mood for Lovelle, jossa Tony Leungin tulkitsema toimittaja rakastui Maggie Cheungin esittämään sihteerittäreen, mutta lopulta kielletty suhde olikin tuomittu tuhoutumaan. Vuosia myöhemmin Leungin esittämä toimittaja on vaihtanut tieteiskirjailijaksi ja tällä hetkellä mies viettääkin aikaansa hotellihuoneessaan numero 2047 pohtien aihetta tulevalle romaanilleen sekä tapaillen satunnaisia uusia rakastajattariaan. Vanhat ja uudet demonit eivät vieläkään kuitenkaan ole jättäneet miestä rauhaan vaan saapuvat vähä vähältä kummitelemaan tämän luonnostelemiin tarinoihin muodossa jos toisessa. Yllättäen tieteistarinan nimi sattuu olemaan "2046", joka on suora viittaus paitsi trilogian aiempiin osiin sekä Hongkongin itsenäisyyden viralliseen päättymisvuoteen, mutta myös niinkin sattumanvaraiseen suuntaan kuin Twilight Zonen ensimmäisen kauden seitsemänteen jaksoon, jonka juoni kertoo vuonna 2046 asteroidille tuomitun yksinäisen miehen rakkaudesta.

En enää tässä vaiheessa osaa järkeillä mielessäni onko kyseessä mahdollisesti nerokkainta vai hulluinta romanttista elokuvaa koskaan tai peräti molempia yhtä aikaa. Varmuudella voin ainakin sanoa Wong Kar-Wain tarjoavan tälläkin kertaa tavaramerkikseen muodostunutta audiovisuaalista ilotulitusta hovikuvaajansa Christopher Doylen suosiollisella avustuksella. Siis sen saman kaverin, joka vastasi myös Alejandro Jodorowskyn Endless Poetryn visuaalisesti loisteliaasta silmäkarkista, joten pelkästään tältä kantilta Wongin leffalle voisi antaa jo suoralta kädeltä täydet viisi tähteä. Tony Leungin karismaattisesta olemuksesta sekä sievistä naisnäyttelijöistä vielä sitäkin suuremmalla syyllä.

Mutta, mutta...

En nyt tiedä miten tätäkin diplomaattisen neutraalisti sanoisin, mutta Wong Kar-Wain kunnianhimo tuntuu menneen tässä jo pahemman kerran yli äyräidensä. Älkää ymmärtäkö tätä väärin, 2046 on komeaa katseltavaa ja kuunneltavaa, sen tarinan sitoo mielenkiintoisella tavalla kokonaisen trilogian kiemurat yhteen pakettiin ja roiskii siinä sivussa hämmentäviä viittauksia ohjaajan omiin ja muiden nimitekijöiden tuotoksiin. Mutta kokonaisuus tuntui tällä ainakin itsestäni jo liiankin täyteen ahdetulta aivan kaikkea ollakseen pelkästään nautittava elämys. Tarina tarinassa esimerkiksi on vinkeä konsepti itsessään, mutta kun puhutaan kokonaisesta vähäeleisestä melodramaattisesta romanttisesta trilogiasta ja sekaan heitetään epämääräisiä tieteiselokuvan juttuja cgi-erikoistehosteineen, mennään jo selvästi yliyrittämisen ja kauniisti sanoen myös suoranaisen tekotaiteellisuuden puolelle.

2046 on kai pohjimmiltaan ihan hyvä elokuva, mutta kaikesta päätellen itselleni vähän samaa mitä In the Mood for Love on monelle muulle. Kaiketi tällekin omat ihailijansa löytyy ja ihan syystä, mutta tällä kertaa taidan vain itse tarvita vähän ylimääräistä kypsyttelyä ja useampia katselukertoja päästäkseni irti tämän ensimmäisen jättämästä ikävähköstä mausta suussani.



Arvio: 4/5



2046, 2004 Hongkong, Ranska, Kiina, Italia, Saksa
Ohjaus: Wong Kar-Wai
Käsikirjoitus: Wong Kar-Wai
Näyttelijät: Carina Lau, Faye Wong, Li Gong, Tony Leung Chiu Wai, Zhang Ziyi

In the Mood for Love (2000)

Tänä vuonna tuli kuluneeksi täydet 18 vuotta tämän aasialaisen romanttisen elokuvan modernin klassikon ensi-illasta. Monen monituisissa liemissä keitetyn ja paistetun Wong Kar-Wain merkkiteos on jo ties kuinka monta kertaa äänestetty vuosituhannen parhaiden elokuvien joukkoon niin kansainvälisesti kuin kotimaassaankin, erisuuruiset palkinnot ovat vuosien saatossa vaihtaneet omistajaa ja Wong itse on jo ehtinyt käväisemään kertaalleen ohjaushommissa Amerikassakin.

Kaiken edellisen huomioon ottaen tuntuu uskomattoman nolostuttavalta katsoa peiliin ja myöntää itselleen onnistuneensa jotenkin ohittamaan ohjaajan elokuvineen täydellisesti aina näihin päiviin asti. Mikä tahansa onkaan ollut syyni jättää In the Mood for Loven harvat televisioesityksetkin katsomatta, joutaisin siitä hyvästä pelkästään häpeäpuuhun ja ruoskittavaksi, sillä kyseessä on fantastisen ohjaajan vieläkin fantastisempi suurtyö, joka jokaisen itseään kunnioittavan elävän kuvan ystävän pitäisi katsoa vähintään kerran elämässään.

Mutta riittää saivartelut. In the Mood for Loven tarina sijoittuu 60-luvun alkupään Ison-Britannian hallinnoimaan Hongkongiin. A City of Sadnessista ja Hard Boiledista tutun Tony Leungin esittämä toimittaja Chow Mo-wan muuttaa samaan huoneistokompleksiin kaikille tosi honkkariharrastajille ennestään Police Storystakin tutun Maggie Cheungin tulkitseman sihteeri Su Li-zhenin kanssa. Kumpikin on muassaan avioliitossa ja molempien puolisotkin epäilyttävästi pitkiä aikoja poissa työasioillaan. Kaksikko alkaakin hiljalleen kehittää kiellettyjä tunteita toisiaan kohtaan, yrittäen kuitenkaan olla vajoamatta samaan syntiin josta puolisoitaan salaa epäilevät.

Tiedän jo tässä vaiheessa, mitä joku todennäköisesti odottaa tällaiselta elokuvalta, joten spoilaan koko jutun jo näin alkuun: In the Mood for Love ei ole lihallisella tavalla eroottinen elokuva eikä tässä harrasteta seksiä kertaakaan. Tässä ei myöskään itketä ja huudeta kuin länsimaisissa melodraamoissa tai kuulla sinfoniaorkesterin siirappisia nyyhkysävelmiä hidastettujen kasarinostalgiavilkkuvalojen loisteessa kumitissisiä botox-kaunottaria ja hulppeita urheiluautoja vilisevässä Kaliforniassa.

Ei kun ihan oikeasti. Ainut nostalgia jota tästä saattaa löytää, on ohjaajan henkilökohtainen kaipuu nuoruudenpäiviensä 60-luvun Hongkongiin ja kahden ihmisen välinen genrensä kulahtaneimpia kliseitä kaihtava romanssikin on lähinnä henkisen platonista laatua. Tiettävästi alkuperäisessä japanilaiseen novelliin perustuvassa käsikirjoituksessa olikin naimista ja nasevaa dialogia vaikka muille jakaa, mutta ilmeisen perinteiseen ohjaajansa tapaan alkuperäiset suunnitelmat pantiin moneen kertaan uusiksi ja lopulta päädyttiin pitkälle improvisoituun minimalistisempaan tyyliin. Ratkaisu myös toimii, sillä puhdasta kemiaa tihkuvan pääparin hienostunutta vihjailevaa elehdintää seuratessa jo nopeasti unohtikin katsovansa fiktiivistä tarinaa.

Wong Kar-Wai on itse kertonut monessa lähteessä saaneensa inspiraation elokuvaansa Alfred Hitchcockin Vertigo - Punainen kyynelestä. Saattaa kuulostaa vähän omituiselta, mutta itse ainakin aloin nopeasti vertailemaan kahta keskenään jo ennen kuin mitään asiasta tiesinkään, nimittäin tapa jolla Wong esimerkiksi hyödyntää värejä ja kontrasteja tunnelman ja hahmojen hengenelämän kuvaamisessa toi hyvin vahvasti mieleen juurikin kyseisen teoksen. Monessa kohtaa romanttisen parin kiellettyä suhdetta tarkastellaan erilaisten kolojen ja aukkojen kautta, mikä toi vielä edelleen mielenkiintoisella tavalla mieleen tietyt Hitchin tuotokset.

Jos jotain itse saisin In the Mood for Lovesta muuttaa - ja tämä on taatusti jo moneen kertaan sanottu - niin sen tunnussävelen voisin suosiolla jättää vähän vähemmälle. Kyseinen lyhyt itseään toistava kappale nimittäin tuntuu soivan lähes joka toisessa kohtauksessa ihan ärsytyskynnykselle asti. Mutta koska kyseessä taitaa olla ainut varsinaisesti ikävämpi puoli koko Wongin elokuvassa, käy tämäkin varmaan jo jonkinlaisesta erityisestä kehusta.

In the Mood for Love on kertakaikkisen loistava romanttinen draama, vähäeleisyydessään ehkä meikäläiseen makuun vähän erikoinen ja hämmentävä, mutta peittoaa siitäkin huolimatta helposti monet länsimaiset genrensä merkkiteoksetkin mennen tullen. Maailman tai Aasian kaikkien aikojen parhaan elokuvan titteli tuntuu ainakin itsestäni kuitenkin ehkä vähän liioittelulta, vaikka genren sisällä varmasti todella lähelle ylletäänkin.



Arvio: 5/5



FA YEUNG NIN WA, 2000 Hongkong, Ranska
Ohjaus: Wong Kar-Wai
Käsikirjoitus: Wong Kar-Wai
Näyttelijät: Maggie Cheung, Ping Lam Siu, Tony Leung Chiu Wai

Venäjän arkki (2002)

Maailmassa on paljon leffoja, joista yleensä näkee jo kansista luokattomien näyttelijöiden ja mielikuvituksettoman juonen kaltaisia varoitusmerkkejä, jotka saavat viisaamman jättämään koko leffan hyllyyn tai alelaariin ilman sen hääppöisempää ajatusta tai tahdonvoimaa. Venäjän arkki taas on ainakin itselleni ollut pitkän aikaa jotain aivan muuta: kaikki mitä tästä etukäteen olin lukenut ja nähnyt saivat vain himoitsemaan tämän näkemistä entisestään, sillä tiesin jo kauan aikaa sitten Aleksandr Sokurovin kokeellisen historiallisen elokuvan perusidean ja tyylin sopivan täydellisesti henkilökohtaiseen makuuni. Enkä lopulta saanutkaan pettyä.

Jos vähänkään on sattunut pitämään silmiään ja korviaan auki Venäjän arkin suhteen, tietää varmuudella minkälainen raina onkaan kyseessä: yhdellä otolla Pietarin Eremitaasissa ensimmäisestä persoonasta kuvattu puolitoistatuntinen kierros läpi Venäjän lähihistorian. Katsojan oppaana toimii Nosferatun kreivi Orlockia muistuttava venäläistä kulttuuria halveksuva ranskalainen diplomaatti. Matkan varrella käväistään Katariina Suuren ajan oopperassa, Nikolai I:n Persian Shaahille järjestämässä virallisessa tilaisuudessa ja tanssiaisissa, kohdataan tsaarin perhe ja eräässä kohtaa myös nykyajan vieraita. Stalinin ajan Neuvostoliitolle ja Leningradin piirityksellekin on omistettu oma pieni episodinsa.

Pelkästään tätä katsomalla ei varmaan ihan heti arvaakaan, miten käsittämättömän vaikeaa ja kallista tätäkin elokuvaa on ollut oikeasti tehdä. Venäjän arkki koostuu yhtään liioittelematta tuhansista viimeisen päälle autenttisesti puvustetuista ja koreografioiduista näyttelijöistä, joilla ei ollut kuvatessa varaa tehdä pienintäkään virhettä eikä yksikään näyttelijä saanut kiinnittää huomiota seassaan liikkuvaan kameraan, sillä kaikki kuvaukset olisi jouduttu kerralla aloittamaan alusta - ja tiettävästi myös aloitettiinkin useita kertoja. Kuvauksia varten jouduttiin vielä vuokraamaan itse massiivinen museo sellaisenaan, joten yksittäisen kuvauskerran hinnaksi tuli helposti vähintään miljoonia euroja. Tästä syystä yhden oton leffoja ei yleensä missään koskaan tehdäkään.

En tiedä onko loppujen lopuksi hyvä vai huono asia, ettei unenomaisen toteutuksen vuoksi tähän ilmeisesti ollut mahdollista sisällyttää suoraa historiallista tajunnanvirtaa suurempia ajatuksia tai draamaa, lukuun ottamatta lopussa tulevaa viittausta nuivan ranskalaisen hyväksymisestä Venäjän eurooppalaiseen kulttuuripiiriin. Sokurovin pienen suuren merkkiteoksen arvostus riippuneekin yksilötasolla hyvin vahvasti paitsi katsojan kiinnostuksesta venäläistä kulttuuria ja historiaa kohtaan, mutta myös mieltymyksestä kuvaustyylin suhteen. Mikäli olet kuin minä ja pitkät otokset ovat jo valmiiksi lähellä sydäntäsi, tulet todennäköisesti pitämään tästä elokuvasta paljonkin. Kaikki eivät tosin voi digata kaikesta, joten minään itsestäänselvänä suosituksena tätäkään ei siis kannata ottaa. Itse asiassa Venäjän arkkitaitaakin olla niitä leffoja joista joko tykkää tosi paljon tai sitten ei ollenkaan.

Eipä siitä kuitenkaan mihinkään pääse, että Venäjän arkki on uskomaton tekninen saavutus millä tahansa mittapuulla, puhdasta elävän kuvan taikaa. Tavallaan kyseessä on myös hyvin ironinen teos, sillä tällainen pitkien ottojen metodi oli vielä kylmän sodan alkuvuosina tarkoitettu nimenomaan irtiotoksi Sergei Eisensteinin ja muiden aikalaisten edelleen kehittämästä leikkauskeskisemmästä elokuvateoriasta. Reilu puoli vuosisataa myöhemmin olemme tulleet pisteeseen, jolloin venäläinen ohjaaja on sitten tehnyt kokonaisen elokuvan - vieläpä erinomaisen sellaisen - ilman ainuttakaan pahuksen leikkausta. Yksi ympyrä on vihdoin sulkeutunut.



Arvio: 5/5



RUSKIY KOVCHEG, 2002 Venäjä, Saksa
Ohjaus: Aleksandr Sokurov
Käsikirjoitus: Aleksandr Sokurov, Anatoli Nikiforov, Boris Haimski, Svetlana Proskurina
Näyttelijät: Aleksandr Tšaban, Anna Aleksahina, David Giorgobiani, Leonid Mozgovoi, Maksim Sergejev, Marija Kuznetsova, Sergei Dontsov, Vadim Guštšin

A Bittersweet Life (2005)

Jaahas, taas kostetaan korealaiseen tyyliin ja henkilökohtaisesti. Tällä kertaa idän ihmegeeliä ja coolia krakaa suosiva tyylitajuisempi pikkunilkki määrätään varjostamaan liituraitapukua suosivan pomonsa tyttöystävää, iso juusto itse nimittäin epäilee tytskyn tapailevan salaa toista miestä. Geelipää päätyykin lopulta keskelle kolmiodraamaa, mutta sen sijaan että tappaisi ison juuston käskyn mukaisesti tyttelin salarakastajineen päivineen, tämä huumaantuukin itse naisen kauneudesta ja päästää nämä menemään. Siitäkös iso pamppu liittolaisineen ärsyyntyy ja petollinen palkollinen piestään siitä hyvästä henkihieveriin. Geelipää kuitenkin pääsee pakenemaan paikalta vain valmistelemaan tulevaa kostoiskuaan.

Olen jo tässä vaiheessa täysin umpikujassa näiden kostoleffojen kanssa, koska näistä ei tunnu saavan oikeasti kirveelläkään arvostelun vertaa tekstiä aikaiseksi kirjoittamatta täysin asian sivusta, toistamalla jotain vanhoja hokemiaan tai keksimällä kaikenlaisia tyhmiä tapoja luoda mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon turhaa täytetekstiä ihan vain näön vuoksi. Mitenkään liian monipuoliseksi ei nimittäin voi kehua ainakaan näiden tarinapuolta, joka on lähes kaikissa genrensä teoksissa täsmälleen sama pienin variaatioin. Itse asiassa suurin osa koko tämänkin elokuvan parhaista puolistakin liittyy suunnilleen jokaisen genrensä muun teoksen tavoin kieroutuneiden nilkkien äärimmäisen tyydyttävään listimiseen ja mättämiseen sekä räjähtävän makeaan loppusotaan, joten tuostakaan ei juuri saa uutta irti.

Tällä kertaa liikutaan jonkun Tarantinon ja Scorsesen klassisten rikosleffojen hengessä ûbecoolissa ja viimeisen päälle nätisti kuvatussa itämaisessa gangsterimaailmassa, mikä jo yksistään on iso plussa ainakin itselleni. Tähän päälle inhimillisempi, sisällön ja kauneuden tyhjään elämäänsä löytävä antisankari motiiveineen tuntui kerrankin alusta asti huolella mietityltä ja syy kostoreissuun oli vihdoin muutakin kuin sen perinteisen hyvän tyypin kohtalokas ja yhtäkkinen napsahtaminen pahojen tyyppien totaalisen turmeltuneisuuden äärellä. Itse asiassa taisin jopa itsekin vähän ihastua pomon sievään tyttöystävään.

Mitä taas tulee Kim Jee-woonin elokuvan aivan erityiseen raakuuteen ja brutaaliuteen, kyseessä on jälleen silmitön veriorgia lähinnä suhteessa paljon siivompiin ja silotellumpiin Hollywood-tuotoksiin. A Bittersweet Lifessa todellakin tapetaan vihulaista vasemmalta ja oikealta ja vertakin vähän roiskuu, mutta mitään armottoman genrensä tujua peruskamaa ikävämpää kidutuspornoa tässä ei missään kohtaa kuitenkaan nähdä. Näin siis yhtään Kimin elokuvaa vähättelemättä, sillä omasta mielestäni kyseessä on helposti viihdyttävimpiä ja tasokkaimpia näkemiäni korealaisia kostoleffoja ainakin toistaiseksi. Kun vain näissäkin olisi enemmän vaihtelua, jaksaisi ehkä katsoa ja kirjoittaakin genren teoksista huomattavasti nykyistä riittoisammin.



Arvio: 4.5/5



DALKOMHAN INSAENG, 2005 Etelä-Korea
Ohjaus: Kim Jee-woon
Käsikirjoitus: Kim Jee-woon
Näyttelijät: Byung-hun Lee, Dal-su Oh, Eric Moon, Gi-yeong Lee, Hae-gon Kim, Jeong-min Hwang, Ku Jin, Kwang-rok Oh, Min-a Shin, Mu-yeong Lee, Roe-ha Kim, Yeong-cheol Kim, Yu-mi Jeong

I Saw the Devil (2010)

Jaahas, se on kuulkaas piru taas kerran irti Korean niemimaalla. Tällä kertaa sarveton sarvipää aloittaa tihutyönsä kidnappaamalla naisen ja kiduttamalla tämän kuoliaaksi. Vähän myöhemmin emäntä löydetäänkin pieninä palasinä läheisestä viemärilammikosta ja traagisesti leskeksi jäänyt Paul Kersey eiku agentti Kim Soo-hyun päättää lähteä kostoreissulle. Tämä tietysti lupaa lähes kolmen tunnin edestä turpasaunaa, seinille lentelevää tekoverta ja vähän sivullisia uhrejakin, mutta kostohan tunnetusti onkin lopulta parasta kylmänä tarjoiltuna. Siteerasin toisin sanoen justiinsa täysin tarpeettomasti jotain ikivanhaa klassikkoromaania, joten mielipiteeni on automaattisesti muiden mielipiteitä parempi ja sivistyneempi. Hähähää!

Voisi alkaa vaikka näin heti alkuun napista koko kostojuonen sekä hyvän tyypin muutautumisleikin kliseisyydellä ja noin ylipäänsä yleisellä kuluneisuudella, mutta Kim Jee-woonilla on ollut ihan ymmärrettävä syynsä tehdä elokuvastaan sellaisen kliseekimaran kuin mitä se on. Etelä-Koreassa nimittäin on koko vigilantismi- ja kostoteeman ympärille rakentunut vuosien saatossa ihan oma suosittu "kostoelokuvan" genrensä, joka keskittyy lähinnä repimään tutusta ja yksinkertaisesta kaavasta ja pahojen poikien tyylitajuisesta mättämisestä loputtomasti viihdettä ja jännitystä vanhojen hyvien aikojen ja Oldboyn kaltaisten klassikoiden hengessä.

Naurakaa pois vaan, itse en varsinaisesti tiennyt koko genren olemassaolosta ennen kuin aloin katsomaan tätä leffaa ja kaivelemaan vähän ohjaajan muita töitä. Miten ja miksi on tämäkin ilmiö vuosien varrella niin täydellisesti tullut ohitettua, en osaa itsekään täysin selittää auki.

Tietystä yllätyksettömyydestä ei tässä suhteessa sovikaan liiemmin valittaa, koska mitä oikeasti muuta voi odottaa tällaiselta genrensä leffalta? Huomattavasti yllättävämpää oli äärimmäisen brutaaliksi ja väkivaltaiseksi kehutun/kritisoidun I Saw the Devilin varsinainen kesyys suhteessa vaikkapa moneen muuhun vähemmän kohuttuun leffaan. Jossain toisaalla esimerkiksi moitittiin I Saw The Devilin ylipituutta, sillä tässä kuulemma suurin osa ajasta on kuitenkin pelkkää kidutusta ja puhdasta gorefestiä, mutta oikeasti epäilen ettei kyseinen kirjoittaja ollut koko leffaa katsonutkaan. I Saw the Devil on ehkä monelle enemmän tai vähemmän siistittyihin Hollywood-jännäreihin tottuneelle todella väkivaltainen paukku, mutta lajissaan mitenkään erityisen oksettavaa suolenpätkäsirkusta tai Guinea Pig -tason kidutusviihdettä tämä ei suinkaan ole.

Oikeastaan tämän pitemmälle oma mielikuvitukseni ei sitten riitäkään tällä erää tätä perkaamaan. Tällaiset kostoreissut tyypillisesti tarjoavat vähintään tyydytyksen roistoihin kohdistetun tarpeettoman väkivallan ja vihoviimeisen turpakäräjän muodossa sen normaalin perusviihteen lisäksi, tällä kertaa toteutuksesta ylipäänsä näki vielä positiivisella tavalla tekijöiden olevan selvästi ammattilaisia alallaan. Vaikka olisihan tästäkin ehkä ollut varaa suosiolla jättää kymmenkunta minuuttia leikkauspöydälle mitään olennaista menettämättä, mutta minkä tuollekaan enää tässä vaiheessa voi.



Arvio: 4/5



AKMAREUL BOATDA, 2010 Etelä-Korea
Ohjaus: Kim Jee-woon
Käsikirjoitus: Kim Jee-woon
Näyttelijät: Lee Byung-hun, Min-sik Choi

Soy Cuba (1964)

Luulitte varmaan, että Mihail Kalatozovin ura olikin Älä odota kirjettä jälkeen paketissa. Pitkän Stalinin kontrollin tukahduttaman vaimean vaiheen jälkeen maestro puhkesi komeasti kukkaansa kahden merkkiteoksen verran, minkä jälkeen Kalatozovin kaikki luova energia olikin jo käytetty ja mestarin taideteosten taso lähti nopeasti laskuun.

Tällaisen käsityksen todennäköisesti saakin vanhempaa elokuvakirjallisuutta lukiessa, sillä Soy Cubaa ei perinteisesti olekaan Kalatozovin filmografiassa kovin korkealle noteerattu. Itse asiassa tämä elokuva haukuttiinkin ilmestyessään ympäri maailmaa niin perusteellisesti lyttyyn, että koko filmi kopioineen katosi aivan viime vuosikymmeniin asti, jolloin se sai viimein ansaitsemansa restauroinnin ja uudelleenjulkaisun Martin Scorsesen, Francis Ford Coppolan ja muiden alan amerikkalaisten nimimiesten toimesta. Riippumatta siitä, mitä joku muu Scorsesen tai Coppolan urasta ja persoonasta noin yleisesti ajattelee, tällaisen kulttuuriteon jälkeen miesten edessä on pakko kumartaa.

Mutta tarina edellisen Kalatozovin ohjaustyön jälkeen kuuluukin siten, että Kuubassa käytiin vuosikausia jatkunut pitkällinen verinen konflikti valtion joukkojen ja Fidel Castron johtamien vallankumoustaistelijoiden välillä. Vanha valta syrjäytettiin virallisesti vuoden 1959 tietämillä, minkä jälkeen Neuvostoliitosta tuli sikarimaan lähin liittolainen niin sotilaallisesti kuin taloudellisestikin. Ilmeisesti osana tätä läheistä ystävyyttä joku keksi lähettää johtavan neuvostoliittolaisen elokuvaohjaajan tiimeineen tuottamaan maahan aikansa kehittyneimmällä mahdollisella varustuksella ja mittavalla budjetilla uunituoretta vallankumousta juhlistavaa eeposta.

Soy Cubaa ei tosin kannata mennä sekoittamaan mihinkään Sergei Eisensteinin energisiin vallankumousmammutteihin sillä Kalatozov oli elokuvassaan kiinnostuneempi tutkiskelemaan kohdemaansa vääjäämättömään vallankeukaukseen johtaneita yhteiskunnallisia prosesseja silkan uskonnollisen hurmoksen sijaan. Käytännössä vallankumousta edeltävälle ajalle sijoitettu vähä tarina on jaettu neljään pienempään osaan, joissa kuvataan lyhyiden fiktiivisten kertomusten kautta eri yhteiskuntaluokkien suhteita, rikkaiden ja köyhien välistä elintasokuilua sekä rakennetaan samalla pikkutarkkaa kuvaa Kuuban valtiosta, sen kulttuurista ja kansasta. Tarinoiden taustalla vallankumous alkaa pikkuhiljaa edetä työläisten turhautumisen kautta suoraan lentolehtisten jakeluun ja lopulta aseelliseen konfliktiin epäoikeudenmukaiseksi koettua korruptoitunutta valtiovaltaa vastaan.

Olen varmaan tähän mennessä jo muistanut jokaisen Kalatozovin leffan arvostelun kohdalla kehua maasta taivaaseen miehen visuaalista silmää ja etenkin Sergei Urusevskin paljon puhuttua huikeaa kamera-akrobatiaa. Soy Cuba vie kuitenkin kaiken aiemmin mainitun kikkailun aivan uudenlaisille leveleille, jota ei vielä tähän päivään mennessä ole taidettu teknisyydessään koskaan ylittää. Tällä kertaa Kalatozov ja erilaisiin käsikameratekniikoihin erikoistunut Urusevski päättivät koettaa kuvata lähes koko elokuvan pitkillä liikkuvilla otoksilla kuvallisesta kauneudesta laisinkaan tinkimättä. Lopputulos on mahdollisesti visuaalisesti hengästyttävintä elävän kuvan taikaa, jota on kuuna päivänä tehty.

Tiettävästi Urusevski & Kalatozov saivat tätä varten armeijalta mukaansa uusinta infrapunatekniikkaa, jolla kuvauskohteiden voimakkaat kontrastit saatiin tallennettua aivan erityisellä tarkkuudella. Samalla mukaan lähti myös koko joukko erilaisia mielikuvituksellisia nostureita, vaijerirakennelmia ja erikoislinssejä, joilla vastaavasti uhmataan fysiikan ja kuvaustekniikan kirjoittamattomia lakeja tuon tuostakin. Kamera tuntuukin olevan jatkuvasti levollisessa liikkeessä, välillä laskeudutaan talon seinää pitkin alas, välillä lähdetään vallan lentoon kuin lintu, välillä uidaan kuin kala ja välillä madellaan kuin käärme puita ja rakennelmia pitkin. Urusevskin kamera tuntuu kuin elävän täysin omaa elämäänsä ilman minkäänlaisia keinotekoisia rajoituksia ja jokainen sen taltioima kuva ja siihen tehty leikkaus tuntuvat lähentelevän puhdasta täydellisyyttä. Jokainen yksityiskohta koko elokuvassa tuntuu olevan yksinkertaisesti juuri oikealla tavalla juuri oikeassa paikassa.

Kaikkein huikeinta Kalatozovin mestariteoksessa on, että vaikka kyseessä onkin vähintään yhtä tekninen ja pökerryttävä taidepaukku kuin miehen kaksi edellistäkin, ei ylenmääräinen kikkailu tunnu tällä kertaa vievän tippakaan tilaa itse tarinalta tai sen keskeiseltä sanomalta vaan päinvastoin vahvistavan sitä. Silminnähden aiheestaan inspiroituneella Kalatozovilla on selvästi ollut elokuvassaan aivan erityistä sanottavaa ja sen myös huomaa pienimpienkin detaljien johdonmukaisesta merkityksellisyydestä. Lopputuloksena on syntynyt massiivinen ja äärimmäisyyksiin asti rikas visio, joka kuitenkin tuntuu viimeiseen asti tiiviiltä ja hallitulta kokonaisuudelta ilman ainuttakaan turhaa tai tylsää hetkeä.

Soy Cuba on Mihail Kalatozovin ja Sergei Urusevskin upean uran kruunaava mestariteos, yksi kaikkien aikojen huikeimmista eteläamerikkalaisista ja neuvostoliittolaisista elokuvista sekä maailman parhaista alan tuotoksista ylipäänsä. Kuten niin monen muun vastaavan suuren teoksen kohdalla historiallisesti, myös rikollisen väheksytyn ja aliarvostetun Soy Cuban todellinen merkitys ja arvo tultaneen ymmärtämään vasta hamassa tulevaisuudessa, jos silloinkaan. Toivottavasti myös tämä vaatimaton sepustus saa kunnian olla osa tuota kyseistä prosessia.



Arvio: 5/5



SOY CUBA, 1964 Neuvostoliitto, Kuuba
Ohjaus: Mihail Kalatozov
Käsikirjoitus: Enríque Pineda Barnet, Javgeni Jevtushenko
Näyttelijät: Alberto Morgan, Celia Rodriquez, Jean Bouise, José Gallardo, Luz Maria Collazo, Raúl Garcia, Salvador Wood, Sergio Corrieri

I Wish (2011)

Kohichin ja Ryunosuken isälle ja äidille on tullut avioero ja veljesten huotajuuskin on jaettu tasan vanhempien kesken. Toinen pojista asuu äitinsä ja isovanhempiensa luona pienellä tulivuorisaarella kun taas toinen on jäänyt muusikkoisänsä luokse toiseen kaupunkiin. Välimatkaa kahden välillä on niinkin kanssa, että harvat yhteydenpidotkin joudutaan hoitamaan lähinnä puhelimen välityksellä. Toinen veljistä kuitenkin kuulee urbaanin legendan kahdesta luotijunasta, joiden tietyllä kohtaamispaikalla vapautuneella energialla on kyky toteuttaa sille esitettyjä toiveita. Niinpä veljet ystävineen päättävätkin yksissä tuumin pinnata koulusta päästäkseen toivomaan junilta perheen palaamista jälleen yhteen.

I Wishiin saatiin tiettävästi idea erään isohkon japanilaisen luotijunia valmistavan yrityksen kiinnostuttua tuottamaan markkinointimielessä alaansa sivuavan elokuvan. Yhteys luonnollisesti otettiin sen hetken nimekkäimpään mahdolliseen kotimaiseen ohjaajaan, jolle luvattiin työtään varten messevä tuotantobudjetti yhdistettynä mittaviin taiteellisiin vapauksiin. Lopullinen tuotos on siis käytännössä parituntinen mainos, mutta Hirokazu Kore-edan takuuvarmoista käsistä lähteneenä sellaisenakin taatusti viattomimpia joita on koskaan tehty.

Aiheeseensa nähden kyseessä on oikeasti yllättävänkin aikuinen kuvaus lapsuuden naiiviudesta sekä pyrkimyksestä löytää paikkansa hajonneen perheen muuttuneessa arjessa. Pääpaino tarinassakaan ei oikeasti ole luotijunien ihmeitä tekevissä taikavoimissa vaan lasten pitkin elokuvaa jatkuvassa matkassa kohti päätepistettä sekä sen aikana tapahtuvalla kasvulla ja muutoksella. Seikkailua varten lapsikatras joutuu käyttämään kekseliäisyyttään laistaakseen koulusta ja kerätäkseen rahaa matkaansa varten, apua joudutaan välillä pyytämään mummulta ja vaariltakin. Tietysti jokaisella pikkunaskalilla on myös oma hauska varatoiveensa kaiken varalle: yksi haluaisi mennä naimisiin opettajansa kanssa, yksi haluaisi takaisin kuolleen koiransa ja yhden mielessä siintää halu juosta vähän nopeammin.

En oikeasti enää edes tiedä mitä tässä vaiheessa voi I Wishistäkään enää muuta sanoa kuin että kyseessä on ehta Hirokazu Kore-edan ohjaustyö niin hyvässä ja pahassakin, onhan mestari tavoilleen uskollisesti tälläkin kertaa yksin vastuussa kaikesta mahdollisesta käsikirjoituksesta leikkaukseen. I Wish ei periaatteessa poikkeakaan millään tavoin miehen perinteisestä perhe-elokuvan tyylistä. Jopa suuri osa tässä nähtävistä aikuisista näyttelijöistäkin on Kirin Kikiä ja Hiroshi Abea myöden miehen uuden ajan elokuvien vakiokalustoa, mikä ei siis ole huono asia ollenkaan.

I Wish on pohjimmiltaan äärimmäisen herttainen ja hyväntuulinen draamaelokuva. Jos pituutta ja turhia sivujuonia vain olisi maltettu jättää sopivasti pois, tämä voisi helposti olla vielä ohjaajansa parhaimmistoakin.



Arvio: 4/5



KISEKI, 2011 Japani
Ohjaus: Hirokazu Kore-eda
Käsikirjoitus: Hirokazu Kore-eda
Näyttelijät: Hiroshi Abe, Joe Odagirl, Kirin Kiki, Kohki Maeda, Masami Nagasawa, Nene Otsuka, Ohshiro Maeda, Ryoga Hayashi, Yoshio Harada, Yui Natsukawa

Lähtöjä (2008)

Lähtöjä on vähän sellainen kokonaisuus ettei siitä osaa etukäteen oikeasti sanoa mitä siinä periaatteessakaan voisi tapahtua, mistä se alkaa tai mihin se päättyy. Yksi hyvin suuri syy tämän yllätyksellisyydelle liittynee kuoleman ja kuolleiden käsittelyn ympärillä liittyvään teemaan, joka Japanissa on perinteisesti ollut niin vahva kulttuurinen tabu, ettei tätäkään meinattu alunperin päästää teattereihin asti mistään kansainvälisestä levityksestä nyt puhumattakaan. Lopulta lupa kuitenkin heltisi, lopputuloksena rekkakuormallinen erilaisia palkintoja ympäri maailmaa, parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinto sekä päätyminen lukuisille kriitikoiden kokoamille vuoden ja vuosituhannen parhaiden elokuvien listoille. Miksi kukaan ei tätä Tykissä ole ennen tätä huomannut arvostella, voi vain arvailla.

Elokuvan alussa tutustutaan Daigoon ja Mikaan. Daigo tapasi soittaa aiemmin selloa tokiolaisessa sinfoniaorkesterissa ennen sen toimtojen lopettamista jatkuvan yleisökadon ja talousongelmien vuoksi. Daigo päättääkin ensitöikseen myydä sellonsa ja muuttaa vaimonsa kanssa asumaan edesmenneeltä äidiltään perimäänsä vanhaan lapsuudenkotiinsa. Vieraan naisen matkaan lähteneestä isästään Daigolla onkin jäljellä vain etäinen muistikuva, tältä lapsena saamansa vaatimaton muistoesine sekä lapsuusvuosien ensimmäinen sellonsa.

Varsinainen käännekohta nähdään Daigon luettua lehdestä työpaikkailmoituksen Lähtöjä-nimiseen matkailualan yritykseen, joka paljastuukin todellisuudessa perinteisiä japanilaisia hautajaismenoja järjestäväksi firmaksi. Kuolema ja kuolleet ovat rituaaliseen puhtauteen fiksatoituneessa kulttuurissa erityisen saastaisia ja Daigokin suhtautuu uuteen työhönsä alkuun erittäin vihamielisesti, mutta oppii ajan mittaan ymmärtämään hautajaisrituaalien todellisen kauneuden ja ansaitsee samalla ennakkoluuloisten kanssaihmisten kunnioituksen.

Lähtöjä on häkellyttävän kaunis ja koskettava elokuva. Ehdottomasti kaikkein yllättävintä Yojiro Takitan pienessä taideteoksessa etenkin näin länsimaisittain katsottuna on, miten tyynen rauhallisesti se ottaa aiheensa ilman turhaa synkistelyä, siirappia tai joutavaa melodraamaa, toisinaan sekaan on eksynyt yllättävän paljon kevyttä huumoriakin. Kuolleiden valmistelussa läsnä olevien omaisten tunteet heittelevät tarinan mittaan laidasta laitaan, mutta näiden suru tuntuu kaikessa vähäeleisyydessänkin pelkästään aidolta ja hyvällä tavalla herkistävältä. Taustalla tiuhaan soiva nätti klassinen musiikkikaan ei yritä manipuloida katsojaa tirauttamaan sokerikyyneleitä kuten monissa ison rahan Hollywood-produktioissa on aivan liian usein tapana.

Ehkä Takitan elokuvan salaisuus piileekin siinä, ettei kyseessä ole laisinkaan tarina kuolemasta vaan elämästä. Loppujen lopuksi viimeisen rajan kohtaaminen muodossa kuin muodossa on vain osa elämää ja kuolleiden käsittelyyn liittyvät näyttävän pikkutarkat riitit ja rituaalit ovat tarkoitettu yhtä paljon eläville kuin kuolleillekin. Niiden välillä nautitaan oikeaoppisesti loputonta elämäniloa sykkivästä luonnosta ja kukkeimmillaan olevista kirsikkapuista. Hautausfirman sympaattinen johtajakin on hukuttanut kämppänsä ikivihreällä kasvillisuudella ja lopussa Mikankin kerrotaan odottavan lasta. Lähtöihin on onnistuttu sisällyttämään koko lyhyt ihmiselämä kaikessa karuudessaan ja kauneudessaan.

En tiedä miksi tämänkin modernin klassikon katsomiseen ja arvostelemiseen meni näinkin pitkään, mutta olenpahan tyytyväinen että tämäkin pala hienointa elokuvataidetta tuli vihdoin kokonaisuudessaan koettua; kerrankin voinee Oscarinkin sanoa menneen täysin oikeaan osoitteeseen ilman epäilyksen häivääkään. Tätäkin onnistuneempia japanilaisia elokuvia uudelta vuosituhanneltakin toki löytyy kosolti, mutta Yojiro Takitan ohjaustyön arvoa tuokaan fakta tuskin ainakaan vähentämään pystyy, maailmassa kun on aina tilaa useammallekin mestariteokselle.



Arvio: 5/5



OKURIBITO, 2008 Japani
Ohjaus: Yojiro Takita
Käsikirjoitus: Kundo Koyama
Näyttelijät: Kazuko Yoshiyuki, Masahiro Motoki, Ryoko Hirosue, Tsutomu Yamazaki

Älä odota kirjettä (1959)

No mutta mitäs kaikkea muuta hyvää Mihail Kalatozov, tuo Georgian hassu pieni suuri mies tulikaan urallaan tehneeksi sen yhden kurkien lentämisestä kertovan klassikkoteoksensa lisäksi? No vaikkapa heti perään tällaisen perinteikkään Hollywood-seikkailuleffan hengessä tuotetun selviytymistarinan, mutta tavoilleen uskollisesti jälleen miljoona kertaa näyttävämmin ja tyylitajuisemmin kuin genren tuotokset keskimäärin yhä tänäkään päivänä. Nykyään katsottavissa oleva versio ei kuitenkaan ole virallisesti kuin keskeneräinen, sillä tyytymättömällä ohjaajalla oli alunperin tarkoitus kuvata muutamia kohtauksia uudelleen, mutta suunnitelmat eivät lopulta koskaan realisoituneet suuntaan taikka toiseen.

Tarinamielessä Kalatozovin seikkailufilkan ymmärtämiseen ei varsinaisesti tarvita kaksista mielikuvitusta tai symboliikantajua, sillä mies tässä harvemmin sellaisia juuri harrastaa. Tämän tarinakin esimerkiksi kertoo timanttiesiintymää etsivästä geologiryhmästä, joka jää ansaan Siperian loputtomaan erämaahan metsäpalon keskelle. Kulovalkeaa pakeneva ryhmä yrittää epätoivoisesti selvitä armottomia luonnonvoimia vastaan ja saada yhteyden ulkomaailmaan, mutta arvokkaat resurssit alkavat nopeasti huveta ja aika loppua kesken...

Lisättäköön edelliseen kuitenkin, että vaikka tarina lähteekin varsinaisesti liikkeelle metsäpalon tulisesta helvetistä, muuttuu tilanne elokuvan edetessä yhä enemmän taisteluksi lähenevää talvea, vähä vähältä kiristyvää pakkasta ja kasvavia nietoksia vastaan läpi tundran ja vuoristojen.Tällainen yllättävä täyskäännös tunnelmassa oli ainakin omasta mielestäni tekijöiltä suorastaan fantastisen loistava idea vaikkei se ehkä juonellisessa mielessä mitään kovin merkittävää uutta elokuvaan tuonutkaan.

Koska kyseessä on lähes samalla tuotantotiimillä kuvattu teos kuin Kurjet lentävät, lienee turha erikseen mainitakaan, että kyseessä on visuaalisesti lähes yhtä leuat loksauttava, parhaimmillaan jopa vähän komeampikin, kuin Kalatozovin ja Sergei Urusevskin edellisenkin yhteistyön hedelmänä syntynyt mestariteos. Tällä kertaa mustavalkoisena kuvattu siperialainen ikimetsikkö varjoineen ja siluetteineen riittää jo yksinään täräyttämään katsojaa tyylitajuisuudessaan lekalla takaraivoon, mutta viimeistään Kalatozovin harrastamien päällekkäisten kuvien ja Urusevskin akrobaattisen lennokkaiden kamera-ajojen liittyessä edelliseen päästään jo lajissaan kaikkein aikojen komeimpien kuvausteknisten suoritusten tasolle.

Älä odota kirjettä on todellinen ilo silmälle ja korvalle. Jos voisin, varmaan rakastelisinkin tätä elokuvaa silmilläni. Mutta ikävästi tämäkään ei vain ole mikään maailman täydellisin ja virheettömin timantti, vaan Kalatozovin visualisesta vyörytyksestäkin löytyy muutamia ikäviä säröjä, jotka onnistuvat repimään kokonaisuutta ainakin karvan verran väärään suuntaan. Kuten jo esimerkiksi aiemmin totesin, tarina ei ole mitenkään kovin syvällinen ja tyypilliseen kikkailuelokuvan tapaan ne komeat kuvaustekniset niksitkin tuntuvat hautaavan henkilöhahmot motiiveineen vahvasti alleen. Tatjana Samoilovan kauniista kasvoista toki ropisee roppakaupalla lisäpisteitä, vaikken ehkä tässä vaiheessa enää täysin varma hahmon päänsisäisestä maailmasta olekaan. Kaiketi yhtenä oleellisena teemana kuitenkin oli yksilötason tarpeiden ja kaunojen sivuuttaminen suuremman tehtävän tieltä.

Eri katsojilla todennäköisesti on hyvin erilaiset motiivit lähteä katsomaan tällaisia vanhan ajan vähemmän tunnettuja klassikoita. Itselleni uteliaisuuden ja yleissivistyksen ohella himo iski ihmepoika Rian Johnsonin taannoin julistettua Älä odota kirjettä Star Wars: The Last Jedin suurimmaksi inspiraatioksi. Luonnollisesti iski jälkimmäisen kuohittua tarve nähdä missä määrin Johnsonin visio möytäilee Kalatozovin näkemystä, mutta nyt molemmat katsottuani voin vain todeta The Last Jedin vertailun tähän olevan vähän samaa kaliiberia kuin vertaisi pierua oopperaan.

Mitä edellinen sitten ikinä tarkoittaakaan, jätän suosiolla lukijan oman mielikuvituksen varaan. Älä odota kirjettä on kuitenkin päräyttävä kokemus vailla vertaansa.



Arvio: 5/5



NEOTPRAVLENNOYE PISMO, 1959 Neuvostoliitto
Ohjaus: Mihail Kalatozov
Käsikirjoitus: Grigori Koltunov, Valeri Osipov, Viktor Rozov
Näyttelijät: Galina Kožakina, Innokenti Smoktunovski, Jevgeni Urbanski, Tatjana Samoilova, Vasili Livanov