Maborosi (1995)

Nyt kun viimein pääsin pahimmista opiskelukiireistäni ainakin hetkeksi, voinen ottaa käsittelyyni yhden aikamme johtavista japanilaisista elokuvaohjaajista. Muistan suunnitelleeni Hirokazu Kore-edan tuotannon läpikäyntiä ainakin viime joulusta asti, jolloin arvostelin miehen kaksi uudempaa tuotosta ja havaitsin ne enemmän kuin onnistuneiksi. Koska tulen kuitenkin joka tapauksessa myös tulevana jouluna arvostelemaan Kore-edan kaksi viimeisintä tuotosta, lienee tällainen pohjustava läpileikkaus ohjaajan uraan ja elokuviin juuri nyt enemmän kuin paikallaan.

Vuoden 1995 Maborosi oli aikoinaan erilaisten televisiodokumenttien parissa pätevöityneelle nuorelle Kore-edalle ensimmäinen pitkä fiktioelokuva, joka jo ilmestymisvuotenaan nostatti kuumia aaltoja idän ja lännen elokuvapiireissä. Ohjaajan itsensä lisäksi pääosaa esittävä Makiko Esumi ja kuvauksesta vastannut Masao Nakabori keräsivät kukin sylillisen palkintoja eri festivaaleilla, leffan itsensä päätyäessä monen ammattikriitikon vuoden parhaiden elokuvien listoille ympäri maailmaa. Kirjoitushetkellä Herran vuonna 2018 vain kahdella Kore-edan elokuvalla on täydet pisteet Rotten Tomatoesissa, Maborosin ollessa niistä toinen.

En muista tulinko jo aiemmin maininneeksi Kore-edan ohjaustyylin tuovan etäisesti mieleen Yasujiro Ozun klassiset perhe-elokuvat, mutta tämän kohdalla voi jo puhua suoranaisesta henkilöpalvonnasta, niin paljon Maborosi ohjaajansa esikuvaa lainailee. Tarina esimerkiksi sijoittuu osin kaupunkiin sekä osin pieneen kalastajakylään. Ensimmäinen on vähän kuin yhdistelmä Tokyo Storya ja muutamaa muuta Ozun kaupunkilaiskuvausta, jälkimmäinen ennen kaikkea vuoden 1959 Kiertolaiset-elokuvaa sekä koko alakuloinen tarina Tokyo Twilightia. Kore-eda käyttää vielä kirjaimellisesti täsmälleen samoja leikkaus- ja kuvaustekniikoita kuin esikuvansakin yksittäisiä kuvakulmia, tatamiotoksia ja kuvasommitelmia myöden. Tätä on oikeasti hyvin hämmentävää katsoa jos on vähänkään tuttu Ozun tavaramerkkityylin kanssa.

Ohjaajan taipumuksen esikuvansa kunnioittavaan jäljittelyyn pystyy kuitenkin helposti antamaan anteeksi, kiitos taidolla kokoon kasatun yksinäisyyttä ja syyllisyydentuntoa huokuvan alkuperäistarinan. Maborosin päähenkilö on nuoren pojan äiti, jonka aviomies yllättäen ja selittämättä päättää eräänä iltana tehdä itsemurhan kävelemällä junan eteen. Kuolemalla ei tunnu olevan minkäänlaista järjellistä syytä, vainajan elämä oli päällepäin täysin kunnossa eikä tältä jäänyt edes minkäänlaista itsemurhaviestiä. Myöhemmin leskeksi jäänyt nainen menee uusiin naimisiin ja muuttaa pois kaupungista, mutta epävarmuus ja syyllisyys kuolemasta eivät lopulta jätä yksinäistä ja sisältä tyhjää naista sittenkään täysin rauhaan.

Tässä kohtaa pääsemmekin Kore-edan elokuvan todellisten vahvuuksien pariin. Miehellä on selvästi vanhan ajan tarinankertojan vikaa, sellaisella taidolla mies tarinaansa eteenpäin ohjastaa. Perijapanilaiseen tapaan dialogi on jälleen tarkoituksella hyvin niukkaa ja pääpaino on kuvallisessa sekä taustaääniin painottuvassa kerronnassa. Tällä kertaa katsoja liittää jo alussa junat äänineen muistoon päähenkilön aviomiehen kuolemasta ja tarinan siirtyessä kaupungista maalle niiden tilalle tulee meren aallokon, autojen ja mopedien ääniä. Kun vanhat muistot jälleen lopussa palaavat pikkuhiljaa päähenkilön tajuntaan, matkataan taas junalla tutun kolinan pauhatessa taustalla. Pelkästään taustaääniä kuuntelemalla tästä löytää vaikka mitä eikä pikkutarkka lavastus poikkeuksellisen laadukkaan kuvauksen ohella juuri kokonaisuutta heikennä vaikka toisen mestarin töitä onkin yritetty jäljitellä vähän liiankin innokkaasti.

Toinen hieno yksityiskohta liittyy kohtaukseen, jossa tapahtumat siirtyvät kaupungista maalle. Aluksi on vain pimeä talvi, mutta päähenkilön päästessä hetkellisesti yli henkisestä taakastaan, vaihtuu vuodenaika samalla kevääseen ja kesään kuin kuvastamaan uutta alkua.

Kore-eda on suunnitellut teoksessaan pienimmänkin kuviteltavissa olevan detaljin viimeistä piirtoa myöden, kuten tämän tason tekijän kuuluukin. En vielä tässä vaiheessa ole nähnyt ohjaajan koko muuta tuotantoa, joten en ainakaan toistaiseksi osaa julistaa tätä Kore-edan uran absoluuttisesti parhaaksi yksittäiseksi teokseksi, mutta mikäli mies tästä onnistuu vähänkään parantamaan, joudun vielä oikeasti keksimään uusia suomenkielisiä superlatiiveja kyetäkseni näistä arvosteluja ylipäänsä kirjoittamaan.



Arvio: 5/5



MABOROSI, 1995 Japani
Ohjaus: Hirokazu Kore-eda
Käsikirjoitus: Teru Miyamoto, Yoshihisa Ogita
Näyttelijät: Gohki Kashiyama, Makiko Esumi, Naomi Watanabe, Tadanobu Asano, Takashi Naitô

Suzaku (1997)

Yksi elokuvamaailman viime vuosien suosituista väittelyn aiheista on ollut nimekkäiden eturivin naisohjaajien suhteessa varsin harvalukuinen joukko, joka etenkin Hollywoodin ison rahan tuotoksista puhuttaessa tuntuu rajoittuvan entisestään lähinnä Kathryn Bigelowiin ja Sofia Coppolaan. Kansainvälisellä tasolla kolmanneksi tämän hetken suureksi naisohjaajaksi nostaisin itse japanilaisen Naomi Kawasen, jonka teoksia on etenkin viime vuosina näytetty jonkin verran myös Suomessa, vieläpä ihan kohtalaisella menestyksellä vaikkei ohjaaja nimenä todennäköisesti monelle keskivertokatsojalle ainakaan toistaiseksi taida kelloja soittaakaan.

Suzaku oli aikoinaan pitkän uran omakustannelyhärien parissa tehneen Kawasen pitkä debyytti, joka keräsi jo ilmestyessään kottikärryllisen erilaisia palkintoja ja kriitikoiden varauksettomat kehut osakseen ympäri maailmaa. Oikeastaan Kawasen elokuvan saamaa glooriaa ei juuri tarvitsekaan epäillä, sillä kyseessä on yksinomaan hyvällä tavalla klassinen japanilainen draamaelokuva, jonka perinteiset teemat kuka tahansa maan rikkaaseen elokuvakulttuuriin tutustunut pystyy helposti löytämään ja sisäistämään niin idässä kuin lännessäkin.

Pohjimmiltaan Kawasen debyytti on tutun ozumainen fatalistinen tarina suuren maalaisperheen vähittäisestä hajoamisesta sekä sukupolvien välisestä kuilusta muuttuvan ja modernisoituvan maailman myrskyn silmässä. Perheen ja suvun itsensä lisäksi päähenkilöiksi voitaneen lukea vanha patriarkka, joka elokuvan alussa innostuu kotikyläänsä rakenteilla olevasta junatunnelista, jonka keskeytyneet rakennustyöt myöhemmin syöksevät työttömäksi jääneen ukon vakavan masennuksen kouriin. Samaan aikaan teini-ikäisten serkusten välille on kehittynyt ystävyyttä syvempiä tunteita, mutta perheenjäsenten teiden lopullinen eroaminen on lopulta vain ajan kysymys.

Enpä varmaan pistele omiani, jos totean itse juonen olevan "heikoin" osa-alue tästä elokuvasta ja koko jutun varsinaisen pähkinän piilevän tavassa, jolla Kawase on tarinansa kertonut. Mikäli Apichatpong Weerasethakulin ääriminimalistinen tuotanto on ennestään tuttua, niin Kawasen tyyli tässä lähentelee hyvin pitkälti juurikin sitä. Tässäkin dialogi on tarkoituksella hyvin vähäistä ja kuvallinen anti mahdollisimman yksinkertaista, mutta iskevää; erilaisille luonnonilmiöille sekä luontoäänille on annettu aivan erityisen suuri painoarvo, kuin korostamaan tarinan henkilöiden elävän itseään suurempien, vuodesta toiseen lähes täysin muuttumattomien voimien keskellä. Välillä kuvasto on tavattoman kaunista, välillä erittäin melankolista, parhaimmillaan jopa raavasta miestäkin liikuttavaa. Kuva todellakin kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja Kawasen kaltaisen taitajan käsissä vieläkin enemmän.

En osaa mitenkään järjellisesti tätä selittää, mutta omalla kohdallani viiteen tähteen oikeuttaa vain ja ainoastaan "se" tietty tunne kurkunpäässä kun tietää nähneensä jotain todella hienoa ja kaunista. Tällä kertaa tunne jäi tulematta, mutten vain millään keksi, mistä se johtuu. Koska kyseessä on pohjimmiltaan erittäin minimalistinen ja simppeli teos, tuntuu hitaudesta ja jännityksen puutteesta niuhattominenkin pelkästään typerältä. Ehkä tämän saman olisi voinut tehdä vieläkin vaikuttavammin, ehkä Kawase olisi voinut sisällyttää elokuvaansa enemmän syvempää sanomaa tai vaikka vertauskuvallista symboliikkaa. Mene ja tiedä.

Ei siitä kuitenkaan mihinkään pääse, että Suzaku on joka tapauksessa ohjausdebyytiksi poikkeuksellisen onnistunut teos. Harva nimekkäämpikään ohjaaja on koskaan näin ammattitaitoisella ohjaustyöllä päässyt uraansa aloittamaan.



Arvio: 4.5/5



MOE NO SUZAKU, 1997 Japani
Ohjaus: Naomi Kawase
Käsikirjoitus: Naomi Kawase
Näyttelijät: Aidan Nguyen, Jun Kunimura, Kazufumi Mukohira, Kôtarô Shibata, Machiko Ono, Sachiko Izumi, Sayaka Yamaguchi, Yasuyo Kamimura

Pastoral: To Die in the Country (1974)

Muistan vielä kun meitä opetettiin joskus perskoulun viimeisinä vuosina kuvaamataidon tunnilla kirjoittamaan taidearvosteluja. Meille painotettiin erityisen paljon, miten tärkeää on viitata muihin samanlaisiin teoksiin tai tekijöihin ihan jo pelkästään tuomaan uskottavuutta. En oikeasti miettinyt silloin asiaa tuon pitemmälle, mutta nykyään olen huomannut tällaisten viittausten parhaimmillaan avaavan lukijoille ovia täysin uudenlaisiin teoksiin ja tekijöihin, joihin ei varmaan muuten olisi koskaan muulloin tullut vahingossakaan tehneeksi tuttavuutta.

Shûji Terayamaan ja Pastoral: To Die in the Countryyn törmäsin itse lukiessani yhtä internetin monista Alejandro Jodorowskyn Santa sangren arvosteluista, jossa Jodon päivänselväksi inspiraatioksi tämä elokuva erityisesti mainittiin. Shûji Terayama olikin jonkinlainen Japanin suora vastine Chilen suurelle pojalle, räiskyvä avantgarde-runoilija ja monipuolisesti rajoja rikkova taitelija, jonka virallisia teitä länteen asti päätyneet teokset pystyy helposti laskemaan yhden käden sormilla, kiitos Terayaman erääseen aiempaan taideteokseen kohdistuneiden lapsipornosyytösten. Kyllä, luit oikein.

Pastoralin kohdalla moiset syntiset jutut voi kuitenkin huoletta unohtaa, sillä kyseessä on varsin siivo omaelämänkerrallinen teos, sillä erotuksella tietysti että tarinan kuvaamat tapahtumat ja henkilöt on suodatettu taiteilijan luovan alitajunnan ja unien läpi, kerronta on tarkoituksella hajotettu epälineaarisesti eteneväksi kokoelmaksi fragmentoituneita muistoja ja suuri osa sen sanomastakin on velmusti kätketty monenkirjavan symboliikan taakse. Pastoral painiikin sarjassamme elokuvia, jotka pystyy tulkitsemaan helposti lukemattomasta eri näkövinkkelistä ja katsomaan useita eri kertoja löytäen loputtomasti uutta sisältöä sieltä täältä.

Sattuneista syistä tämän tarinaa on aika vaikeaa pukea sanoiksi. Päähenkilö tässä on kuitenkin kontrollifriikin leskiäitinsä ja tämän kellojen kanssa takapajuisessa vuoristokylässä asuva 15-vuotias, aikuisuuden ja seksuaalisen heräämisen kynnyksellä elävä nimetön nuori mies, joka elokuvan mittaan suunnittelee karkaavansa kotoaan. Sama henkilö nähdään lopussa myös luovan työnsä parissa tuskailevana aikuisena taiteilijana "oikeassa" Japanissa ja omissa lapsuuden muistoissaan - vähän samaan tapaan kuin Alejandro Jodorowsky Elämän tanssissa ja Endless Poetryssä.

Mikäli tästä nyt haluaa valikoida selviä vaikutteita Santa Sangreen itseensä, niin Terayaman voimakastahtoinen äiti on toiminut selvästi esikuvana kyseisen elokuvan vastaavalle. Äidin lisäksi tässä nähdään myös joukko taikauskoisia yksisilmäisiä mummoja, jotka ajavat nuoren äidin lapsineen kuolemaan kirotun syntymämerkin vuoksi. Alussa mukaan tulee myös kylään saapuva värikylläinen sirkus, jossa erilaiset groteskit hahmot, avoin seksuaalisuus ja maailmallinen paheellisuus vallitsee. Sirkuksessa nähdään mm. puhallettavaan läskipukuun pukeutunut nainen ja tämän kääpiörakastaja, joka harrastaa vertauskuvallisesti seksiä pumppaamalla rakastajattareensa ilmaa polkupyöräpumpulla. Kaikki tämä lähes poikkeksetta erilaisten värikkäiden filttereiden läpi kuvattuna.

Koko elokuva on niin tulvillaan erilaisia yksityiskohtia ja hienovaraista symboliikkaa, että heikompaa hirvittää. Yhtenä kaikkein keskeisimmistä toimii kello, joka ilmeisesti symboloi tukahdutettua seksuaalisuutta. Muistikuvien ihmisetkin ovat kirjaimellisesti menneisyyden aaveita ja meikattu siksi perinteisiin valkoisiin aavemaskeihin. Viimeisessä kuvassa nähdään aikuinen nykypäivän taiteilija kasvokkain lapsuusvuosien äitinsä kanssa. Yhtäkkiä kotitalon taustalla seinä romahtaa ja paljastaa takaansa oikean elämän Tokion vilkkaan katunäkymän. Menneisyys, nykyisyys, elämä ja elokuva sekoittuvat lopulta yhdeksi kokonaisuudeksi kuin parhaassakin Tarkovski-leffassa.

Eipä voi oikein muuta sanoa kuin hattua nostaa, huippuluokan japanilaista surrealismia tämä on. Oikeasti pelkästään toistaiseksi arvostelemistani leffoista löysin suoralta kädeltä valtavat määrät Terayamalta imettyjä vaikutteita erityisesti Sion Sonon ja Mamoru Oshiin elokuvista, jälkimmäisen kohdalla erityisesti sellainen pätkä kuin Talking Head ja ensimmäisen Strange Circus. Tiedä sitten miten monta muuta on itseltäni mennyt ohi, mutta onpahan erittäin mielenkiintoista huomata miten näinkin rajallisen yleisön kulttiteoksella voi olla kansainvälisestikin näkyvää vaikutusta omassa taiteenlajissaan.

Erittäin kiehtovaa tosiaan.



Arvio: 5/5



DEN-EN NI SHISU, 1974 Japani
Ohjaus: Shûji Terayama
Käsikirjoitus: Shûji Terayama
Näyttelijät: Hiroyuki Takano, Kantarô Suga, Sen Hara

Yeelen (1987)

Nianankoron tietäjäisä Soma sai ammoin unessaan näyn, jossa tämän poika kasvoi isänsä veroiseksi ja koitui lopulta tämän tuhoksi. Niinpä poika joutuikin äitinsä kanssa vuosikausiksi pakoilemaan isänsä vihaa ja katkeruutta. Äidin ja aikuisuuden kynnyksellä olevan Nianankoron tiet erkanevat lopulta jälkimmäisen lähdettyä etsimään mahtavilla taikavoimilla siunattua sokeaa setäänsä saadakseen tältä apua isäänsä vastaan.

Äskettäin tekemäni thaimaalaisen elokuvan vaatimattoman minimaratonin pienenä sivutuotteena osui silmiini ja lopulta myös käsiini tällainen aikoinaan hyvinkin tunnettu ja Suomessa asti teattereihin päässyt afrikkalainen fantasiaelokuva, joka kuitenkin tuntuu vuosien varrella kadonneen täysin yleisestä tietoisuudesta. Malilaista Souleymane Cisséä itseään tavataan vielä yleensä tituleerata maanosansa merkittävimpiin yksittäisiin ohjaajiin kuuluvaksi ja miehen magnum opusta Yeeleniä eli "kirkkautta" kaikkien aikojen kauneimmaksi afrikkalaiseksi elokuvaksi, joten riippumatta oikean elämän kiireistä ja suunnitelmista, tämä oli katsottava nyt heti ja äkkiä kun kerran kopionkin löysin. Erittäin kuluneen ja huonokuntoisen kopion, mutta minkäs teet.

Kuten jo lyhyestä referaatista todennäköisesti kävi ilmi, on Yeelenin tarina varsinainen oppikirjaesimerkki Joseph Campbellin klassisesta sankarin matkasta, eli universaalista vertauskuvallisesta aikuistumistarinasta jossa nuori sankari erkanee kodistaan ja vanhemmistaan kohti suurta seikkailua ja kasvaa siinä sivussa pojasta mieheksi. Tällä kertaa tuttu tarina on sijoitettu muinaiseen Maliin ja perusteemakin pyörii erityisen vahvasti perheen ja suvun ympärillä: isän ja pojan vihamielisen suhteen lisäksi katsojalle kerrotaan Nianankoron suvun yllä olevasta kirouksesta, matkan varrella nuori mies rakastuu, saa ihmeen kautta lapsen ja lopussa mystikon ennustus kertoo katsojalle päähenkilön jälkeläisten kohtalosta.

Pelkästään tarinamielessä ei oikeasti ihmetytä ollenkaan, miksi Yeeleniä niin monessa lähteessä tunnutaan vertaavan juuri aasialaisista animistisista perinteistä ammentavan Apichatpong Weerasethakulin elokuviin. Tälläkin kertaa kerronta nimittäin on hyvin hidasta ja Cissén tarkka silmä paikallisille perinteille ja myyteille paistaa lopputuotteesta vahvasti läpi. Loppulos onnistuu kuvaamaan poikkeuksellisen uskottavasti tieteellistä tulkintaa karttavaa maagista maailmankuvaa, jossa jokainen taikakalu ja henkiolennot ovat ihmisille mitä totisinta totta siinä missä aineellinen, järjellä ymmärrettävä todellisuuskin. Näin siis ilman ainuttakaan erikoistehostetta, onhan kyseessä loppujen lopuksi lähes nollabudjetilla ja amatöörivoimin vaikeissa olosuhteissa kuvattu teos.

Mitä tulee Yeelenin erityiseen kauneuteen, en tuosta juuri osaa sanoa juuta enkä jaata, sillä afrikkalaisen elokuvan yleissivistykseni rajoittuu toistaiseksi tämän lisäksi yhteen 2000-luvulla ilmestyneeseen naisten ympärileikkauksesta kertovaan leffaan ja tietysti taannoiseen kuolemattomaan Suomen Marsalkka -klassikkoon, joten uskottavien vertailujen tekeminen tässä suhteessa on aika vaikeaa. Toisaalta vaikka Cissén elokuva erityisen komea onkin, onnistui suttuinen kuvanlaatu varmasti nakertamaan sen parasta terää liiankin kanssa. En tiedä onko tästä nykyäänkään edes olemassa minkäänlaista teräväpiirtotasoista restauroitua versiota, mutta olisi todella tarpeeseen.

En jaksa uskoa, että tästäkään on ihan jokaisen suosikkielokuvaksi, mutta persoonallisena ja varsin laadukkaana pikku fantasiaelokuvana sekä etnografisena trippinä Cissén taidonnäytteelle soisi mieluusti paljon parempaa kuin silkan limbon ja unohduksen.



Arvio: 4/5



YEELEN, 1987 Mali, Ranska, Saksa, Burkina Faso, Japani
Ohjaus: Souleymane Cissé
Käsikirjoitus: Souleymane Cissé
Näyttelijät: Aoua Sangare, Balla Moussa Keita, Issiaka Kane, Niamanto Sanogo, Soumba Traore

Cemetery of Splendour (2015)

Pyhiinvaellukseni läpi Apichatpong Weerasethakulin filmografian johti lopulta tähän pisteeseen, jonka vuoksi koko lyhyen maratonin alkujaan aloitinkin. Cemetery of Splendour on muiden ohjaajan teosten tavoin kansainvälisesti maasta taivaaseen kehuttu ja moneen otteeseen erilaisilla palkinnoilla hukutettu tuotos, joka vihdoin myös uskaltaa kokeilla luoda uusia näkökulmia ja teemoja tyylillisesti sangen monotoniseksi osoittautuneen tekijämiehen repertuaariin. Uutuuden mukana tuli valitettavasti myös vaikeaselkoisuus ja Cemetery of Splendour voi hyvinkin olla nuoren mestarin ohjaustöistä etenkin länsimaisesta näkövinkkelistä se kaikkein enigmaattisin ja hankalin.

Kuten jo tavaksi muodostunut, on Cemetery of Splendourkin käytännössä lähes täysin juoneton kaksituntinen. Ainut tarinallinen anti kertoo thaimaalaiseen kyläseen sijoitettuja sotilaita vaivaavasta mystisestä unisairaudesta, jota varten on perustettu oma erityinen muusta maailmasta eristäytynyt klinikkansa vanhaan koulurakennukseen. Koulurakennuksen huhutaan olevan rakennettu muinaisten kuninkaiden hautapaikan päälle ja menneiden aikojen hallitsijoiden käyvän yhä taisteluaan toisessa ulottuvuudessa.

Varsinaisia nimeltä tunnettuja henkilöhahmoja ei elokuvassa ole kuin enintään pari, kolme. Pääosa ajasta seurataan sotilaista huolta pitävää vapaaehtoista naista, joka kehittää tarinan mittaan erityisen suhteen nurkassa nukkuvaan, mutta toisinaan koomastaan heräilevään mieheen. Päähenkilön ja koomapotilaiden perheiden tukena on myös psyykikko, joka pystyy keskustelemaan nukkuvien kanssa. Koulurakennuksen ulkopuolella kaivinkoneet repivät kappaleiksi ikivanhoja raunioita, joissa myös lasten nähdään viimeisissä kuvissa leikkivän.

Mutta mitä se kaikki tarkoittaa? Oma järkeni sanoo, että tässä liikutaan jälleen Weerasethakulin suosikkiteemojen ympärillä, joskin vähän erilaisella asenteella kuin ennen. Aiemmista elokuvista tuttu on ainakin henkisen ja maallisen keinotekoinen ero, mikä realisoituu kirjaimellisesti kohtauksessa, jossa kohdataan tavalllisen ihmisen hahmon ottanut buddhalainen jumalatar. Sitten on tietysti tulevaisuuden ja menneisyyden suhdetta tutkiskeleva teema, jota raunioilla leikkivät lapset ja muinaisten kuninkaiden henkien suhde nykypäivän sotilaisiin myös edustavat.

Koska olen mielikuvitukseton ja laiska juntti, käytin suosiolla apunani ulkomaisia lähteitä ja sain selville, että kyseessä on oikeasti erittäin poliittinen taideteos. Thaimaahan on tunnetusti parlamentaarinen monarkia, jossa armeijan valta noin yleensä on keskiverto länsimaata huomattavampi; edellinen sotilasvallankaappaus maassa suoritettiin 2014 eli vähän ennen tämän valmistumista. Lukemani perusteella koulurakennuksen pitäisi edustaa jonkinlaista Platonin luolaa, jossa orjat (sotilaat) elävät kahlehdittuina tuijottamassa tosina pitämiään varjoja (unia). Lääkärit koettavat hoitaa potilaitaan erilaisilla amerikkalaisten tuottamilla unia ja muistoja ohjailevilla neonvaloilla, jotka ilmeisesti vielä edustavat kuningashuoneen ja valtion omia tunnusvärejä. Amerikkalaiset siis tukivat kylmän sodan vuosina sikäläisiä asevoimia ja muinaiset kuninkaat ilmeisesti viittaavat paikalliseen hallinnolliseen traditioon, jota aivopestyt massat ja sotilaat sokeasti uskovat palvelevansa sotilasvallan alaisuudessakin.

Erittäin kiehtovaa, eikö vaan? Harmi vain, että kaikki edellinen on meikäläisille niin vierasta historiaa, ettei tästä elokuvasta meinaa sisällön puolesta juuri jäädä mitään käteen ellei sitten vaivaudu lukemaan esim. tätä arvostelua tai jotain muuta erityistä lähdettä, jossa kaikki olennainen selitetään auki juurta jaksain. Itse tosin nautin kuitenkin suunnattomasti tälläkin kertaa Weerasethakulin hypnoottisesta kuvauksesta yhdistettynä miehen tavaramerkkeihin lukeutuvaan rauhoittavan verkkaiseen etenemistahtiin, joka sekin kuitenkin varmuudella tuudittaa monen tottumattoman muinaisten kuninkaiden sotatantereille jo kauan aikaa ennen puoliväliä.

Verrattuna ohjaajan muutamaan aiempaan huipputeokseen kyseessä on kuitenkin omaan makuuni pienoinen pettymys. Apichatpong Weerasethakulin kaltainen huippulahjakas kaveri pystyy kyllä halutessaan paljon parempaankin.



Arvio: 4/5



RAK TI KHON KAEN, 2015 Thaimaa
Ohjaus: Apichatpong Weerasethakul
Käsikirjoitus: Apichatpong Weerasethakul
Näyttelijät: Banlop Lomnoi, Bhattaratorn Senkraigul, Jarinpattra Rueangram, Jenjira Pongpas, Petcharat Chaiburi, Sujittraporn Wongsrikeaw, Tawatchai Buawat

Setä Boonmeen edelliset elämät (2010)

Setä Boonmeen edelliset elämät sisältää mahdollisesti yhden vähäeleisimmistä ja tyylikkäimmistä lopetuksista, joita olen miesmuistiin nähnyt. Parituntinen äärimmäisen hidas taide-elokuva nimittäin päättyy kohtaukseen, jossa buddhalainen munkki riisuu kaapunsa ja menee siviilivaatteissa katsomaan televisiota muiden ihmisten kanssa. Lopputekstit alkavat, elokuva loppuu.

Edellinen ei siis ole vitsi vaan kyseessä on todellisuudessa täysin looginen päätös Apichatpong Weerasethakulin moneen otteeseen palkitulle ja ainakin kirjoitushetkellä myös kaikkein tunnetuimmalle teokselle myös rakkaassa kotimaassamme pohjoisessa. Monelle tämä taitaa edelleen ollakin ainut ja samalla myös viimeinen katsottu ohjaajan teoksista, sillä Weerasethakul tunnetaan paitsi äärimmäisen lahjakkaana, mutta epäkaupallisena tekijämiehenä myös mielipiteitä kotimaassaankin rajusti jakavana persoonallisuutena. Mistään kovin helposta ja kerralla täysin aukeavasta katselukokemuksesta ei tälläkään haavaa toisin sanoen ole kyse, joten ajatukset joka pojan rattoisasta lauantaiviihteestä voikin unohtaa jo heti näin kättelyssä.

Mikäli Setä Boonmeen juonellinen puoli kiinnostaa, niin sitä ei käytännössä ole juuri ollenkaan. Vähäinen sellainen kertoo munuaissairauteensa kuolevasta vanhasta miehestä, joka jättää hyvästejään sukulaisilleen, edesmenneiden läheistensä aaveille sekä karvaiseksi metsänhengeksi muuttuneelle kadonneelle pojalleen. Siinä sivussa ukko alkaa pohdiskella lukuisia edellisiä ja tulevia elämiään. Suuri osa Weerasethakulin elokuvasta onkin eri aikatasojen ja jälleensyntymien välillä saumattomasti luovivaa lähes täysin dialogitonta tajunnanvirtaa Tropical Maladyn jälkimmäisen puolikkaan hengessä.

Koko jutun näennäinen yliyksinkertaisuus kuitenkin hämää pahemman kerran, sillä Setä Boonmeen edelliset elämät on mahdollisesti sisällöllisesti ylivoimaisesti rikkain ja älykkäin kaikista Weerasethakulin tähänastisista teoksista; itse vertaisin tätä johonkin 2001: Avaruusseikkailuun, mutta kaikenlainen tieteily vain on korvattu buddhalaisella ja animistisella mystiikalla. Visuaalisesti Weerasethakul ei luonnollisesti pääse Kubrickin mestariteoksen tasolle missään kohtaa, mutta verrattuna ohjaajan muihin töihin kyseessä on poikkeuksellisen hypnoottinen ja kuvallisesti kaunis teos. Tällä kertaa edellisten weerasethakulien vähäistäkin puheensorinaa on vain karsittu entisestään ja annettu kauniiden kuvien puhua puolestaan.

Sisältöä ja sanomaa tästä voisi alkaa perata vaikka kuinka paljon, mutta perusteemana Setä Boonmeessa on ajatus kaiken luonnon ykseydessä ja erilaisiin unen, muistojen ja kulttuurien kaltaisiin rajoittuneisiin illuusioihin taipuvaisen ihmismielen asettomista keinotekoisista jaotteluista paitsi toistensa, mutta myös eri luonnonkappaleiden ja henkiolentojen välille. Weerasethakulin elokuvassa kaikki kiertää ja ainut säilyvä ominaisuus on loputon muutos. Kuolema ja elämä eivät ole vain loppu tai alku vaan osa suurempaa kosmoksen kiertokulkua, jonka mitättömän pieni mutta looginen osa jokainen ihmiselämäkin vain on.

Hauskinta Setä Boonmeessa on, että mitä enemmän Weerasethakulin varsinaista sanomaa syventyy pohtimaan, sitä enemmän itse elokuva alkaa elämään aivan omanlaistaan elämää katsojankin takaraivossa. Jälleensyntymän ja luonnon loputtoman kierron ympärillä pyörivän teeman vuoksi löysin itsenikin mietiskelemässä leffassa nähtävien kärpästen, kalojen ja palmupuiden sielunelämää. Koska kyseessä on vielä useammalle eri aikatasolle perustuva teos, voivat toisessa kohtauksessa nähtävät mehiläiset ja kasvitkin todellisuudessa olla aiemmassa kohtauksessa nähtyjen henkilöiden ja eläinten eri inkarnaatioita.

Henkilökohtaisesti en keksi Setä Boonmeen edellisistä elämistä oikeasti mitään muuta negatiivista sanottavaa kuin että Weerasethakul on käsitellyt samoja aiheita jo useamman kerran aiemmissa elokuvissaan ja ainakin itse olisin odottanut mieheltä rohkeampaa irtiottoa ennestään tuttuihin suosikkieleisiinsä. Toisaalta tällainen taidetrippi on huomattavasti helpompi nauttia ja ymmärtää. mikäli on vähänkään tehnyt ennestään tuttavuutta ohjaajan muiden töiden kanssa, joten vanhan toisto ei tässä tapauksessa ole pelkästään negatiivinen asia.

Mikäli Setä Boonmeen lopetus ei vieläkään auennut, niin lopussa munkki riisuu yltään uskontokuntansa tunnukset ja muuttuu hetkellisesti tavalliseksi ihmiseksi. Tämän jälkeen munkki menee katsomaan viihdeteollisuuden luomaa illuusiota televisiosta samaan tapaan kuin Boonmee muistikuviaan ja katsoja Weerasethakulin elokuvaa. Epilogi sopii kokonaisuuteen täydellisesti.



Arvio: 5/5



LOONG BOONMEE RALEUK CHAT, 2010 Thaimaa, Ranska, Saksa, Espanja, Alankomaat, Iso-Britannia
Ohjaus: Apichatpong Weerasethakul
Käsikirjoitus: Apichatpong Weerasethakul
Näyttelijät: Jenjira Pongpas, Sakda Kaewbuadee, Thanapat Saisaymar

Antonio das Mortes (1969)

Edellisessä osassa yksinäisten brasilialaisten palkkatappajien ykkönen Antonio das Mortes eli Kuoleman Antonio surmasi hullun pyhimyksen sekä rosvopäällikkö Coriscon ja päätti siinä sivussa Brasilian villiä länttä terrorisoineiden lainsuojattomien valta-ajan. Siitä lähtien Demis Roussosin ja Bud Spencerin ilmetty poika on vaellellut autioita rajaseutuja vailla tarkoitusta tullen taustansa vuoksi käännytetyksi kaikista vastaansa tulevista kirkoista ja pyhätöistä.

Hullun pyhimyksen ja tämän seuraajien perintö ei kuitenkaan ole vieläkään täysin kuollut. Menneiden aikojen marttyyrien nimeen vannovien ja pyhään neitsyeen uskovien vallankumouksellisten joukko on päättänyt nousta esivaltaa vastaan ja julistaa siinä sivussa ammoin kadonneen lainsuojattomien maailman paluuta. Vanha veijari Antonio das Mortes kutsutaan jälleen teloituspuuhiin, tällä kertaa syrjäseutuja hallitsevan kenraali Horacion toimesta.

Antonio parrakas kaveri vasemmalla.

Antonio das Mortes ehkä vähän yllättäen olla edelleen Glauber Rochan Mustaa jumalaakin tunnetumpi teos, aikoinaan tämä voitti Cannesissa parhaan ohjaajan palkinnon ja oli Brasilian virallinen Oscar-ehdokaskin. Historiaan on vielä kirjattu myös maininta Antonio das Mortesin lukeutumisesta itsensä Martin Scorsesen suosikkielokuviin. Joten vaikka kyseessä ei vieläkään ole mikään jokamiehen itsetään selvä klassikko, voi tätä jo varovaisesti jonkinlaiseksi kansainvälisen tason kulttiteokseksi kutsuakin.

Tällä kertaa Rocha myös otti oppia edellisen teoksensa pahimmista virheistä ja suoraviivaisti kerrontaansa huomattavasti. Tällä erää turhaa kestoa on leikattu huomattavasti, eikä toisinaan erittäin hitaista kohtauksista huolimatta kokonaisuuteen kuulu ainakaan ärsytyskynnyksen turhaan ylittävää seisoskelua Mustan jumalan tyyliin. Harmittavasti pienten korjausten ohella pesuveden mukana lähti kaikenlaista muutakin, kuten Waldemar Liman nätti kuvaus ja viittaukset neuvostoliittolaisiin klassikoihin. Niiden tilalle on saatu nykyaikaisempaa värikuvaa yhdistettynä selvästi italialaisista taide-elokuvista imettyihin vaikutteisiin.

Varsinainen substanssipuoli on kuitenkin jälleen pitkälti samaa kuin edellisessäkin: allegorisen kerronan ja erilaisten symbolien taakse kätkettyä yhteiskunnallista ja uskonnollista kritiikkiä. Tiettävästi jokainen keskeinen hahmo edustaa jotakin sikäläistä yhteiskuntaluokkaa, kuten uskonnollisia fanaatikkoja, köyhiä, korruptoituneita poliiseja, palkkatappajia, intellektuelleja ja sen sellaisia. Kultti itse on tällä kertaa rakennettu luokkasotaa vertauskuvallisesti kuvaavan pyhän soturin ja lohikäärmeen tarun ympärille, hyviksillä ja pahiksilla on omat neitsyensä ja pyhät soturinsa. Lopun komea verilöyly ja "lohikäärmeen" surmaaminen on koko elokuvan makein yksittäinen kohtaus.

Omasta mielestäni Antonio das Mortes on jotakuinkin yhtä onnistunut kuin Musta jumala, valkoinen paholainenkin, mutta itse jäin odottamaan tältä pelkästään kovan kulttimaineen ja tykin trailerin vuoksi vieläkin enemmän. Joka tapauksessa on kohtalaisen harmittavaa, ettei Kuoleman Antoniosta koskaan tullut mitään Djangon kaltaista kansainvälisesti tunnettua ja loputtomasti ryöstöviljeltyä antisankaria tai Rochan mystis-uskonnollisesta länkkärikuvastosta mitään yksittäisiä vaikutteita imeneitä kulttiteoksia ihmeempää ilmiötä. Ideassa olisi ollut potentiaalia vaikka mihin.



Arvio: 4/5



O DRAGAO DA MALDADE CONTRA O SANTO GUERREIRO, 1969 Brasilia, Ranska, Saksa
Ohjaus: Glauber Rocha
Käsikirjoitus: Glauber Rocha
Näyttelijät: Emmanuel Cavalcanti, Hugo Carvana, Joffre Soares, Lorival Pariz, Maurício do Valle, Odete Lara, Othon Bastos, Rosa Maria Penna

Musta jumala, valkoinen paholainen (1964)

Mustan jumalan tapahtumat sijoittuvat suuren kuivuuden riivaamalle Brasilian köyhälle rajaseudulle. Köyhä talonpoika tulee surmanneeksi tätä huijaavan suurtilallisen ja paenneeksi vuorella elävän hullun pyhimyksen hallitseman kultin luo odottamaan luvattua pelastusta. Poliitikot ja katolinen kirkko huolestuvat kansan keskuudessa suosiota niittävästä saarnamiehestä ja palkkaavat legendaarisen palkkatappaja Antonio das Mortesin hoitamaan vanhan ukkelin elävien kirjoista. Väkivalta kuitenkin vain lietsoo lisää kuolemaa ja lopulta Antonio päätyy ottamaan yhteen raakalaismaisen arkkivihollisensa, Che Guevaraa ulkoisesti muistuttavan rosvopäällikkö Coriscon kanssa.

En tiedä, kuka alunperin keksi alkaa tuottaa länkkäreitä Hollywoodin ulkopuolella, mutta tuskinpa ensimmäinen mieleen tuleva maailmankolkka kyseisen genren vähemmän tunnetuille merkkiteoksille löytyy ainakaan Etelä-Amerikasta. Brasiliassakin oli nimittäin taannoin vallankumouksellista elokuvataiteellista liikehdintää, joka onnistui tuottamaan muutaman ihan varteenotettavan ehdokkaan, olihan maassa genrelle sopivaa anarkistisen väkivallan kyllästämää rajaseutua omastakin takaa.

Tietenkään en aloittaisi arvostelua kirjoittamalla brasilialaisista länkkäreistä, ellei kyseessä olisi muutenkin jonkinasteinen kotimaansa ja alagenrensä teoshelmi, minkälainen Glauber Rochan Musta jumala, valkoinen paholainen oikeastaan onkin. Meikäläisittäin nimi ei ehkä sano juuri mitään, eikä tätä kai maansa ulkopuolella yhtä suuressa arvossa pidetäkään, mutta tekoaikaan Rochan tapa käsitellä maanosansa uskonnollisia ja yhteiskunnallisia ongelmia edusti luovinta ja kiinnostavina uutta latinoelokuvaa, jota siihen aikaan oli mahdollista nähdä. Vaikutteita lienee siinä sivussa annettu myös eräälle nimeltämainitsemattomalle surrealistiselle meksikolaiselle länkkärille.

Ensimmäisenä Rochan elokuvassa silmiin pistää Waldemar Liman tyylikäs mustavalkoinen kuvaus, joka vuorottelee käsikameralla taltioidusta karun realistisesta kuvajaisesta Sergei Eisensteinin Iivana Julmasta lainattuun varjotaiteiluun. Suuri osa leffasta on kuvattu alastoman vitivalkoista taivasta vasten, mistä itse ainakin tykkäsin. Se korostaa mukavasti pieniä yksityiskohtia.

Mitä tulee tarinaan itseensä, luottaa Rocha selvästi kerronnassaan monenkirjavaan symboliikkaan ja allegorioihin, jotka eivät ehkä nykykatsojalle enää ole yhtä selkeitä ja itsestään selviä kuin ilmestymisaikaan. Mustan jumalan maailma on loputtoman väkivallan hallitsema, jumalan oman onnensa nojaan hylkäämä periferia, jossa köyhä kansa etsii elämälleen tarkoitusta ja pelastusta erilaisista vahvoista persoonallisuuksista ja ideologioista. Poliitikot ja kirkko ovat kiinnostuneempia vallasta ja rahasta kuin oikeuden toteutumisesta ja pyrkivätkin oman etunsa nimissä lähinnä ruokkimaan köyhien loputonta väkivallan kierrettä. Antonio das Mortes taas on klassinen puolueeton oman tiensä kulkija, jonka taivalta määrää ideologioiden sijaan henkilökohtainen harkintakyky ja tarvittaessa myös etu.

Olisi todella hienoa voida julistaa Musta jumala suoralta kädeltä mestariteokseksi ja henkilökohtaiseksi suosikiksi ainakin näistä brasilialaisista, mutta kun näin ei vain ole. Suurimpina ongelmina itse näen tässä ainakin reippaan ylipituuden ja ajoittaisen tahmailun, mutta kun varsinainen juonikaan ei draamallisessa mielessä jaksanut kantaa kovinkaan pitkälle. Kaikkein kiinnostavinta tässä oli pohtia Rochan varsinaista sanomaa paksujen symbolikerrosten läpi, mikä tuskin ihan ketä tahansa itseni lisäksi jaksaakaan innostaa.

Omasta mielestäni kyseessä on kuitenkin oikeassa mielentilassa erittäin kiehtova osoitus etelän karvarintaisten machomiesten länkkäriosaamisesta. Rocha oli itse elokuvaansa niin tyytyväinen, että teki sille muikean jatko-osankin, Antonio das Mortesin.



Arvio: 4/5



DEUS E O DIABLO NA TERRA DO SOL, 1964 Brasilia
Ohjaus: Glauber Rocha
Käsikirjoitus: Glauber Rocha, Paulo Gil Soares, Walter Lima Jr.
Näyttelijät: Antônio Pinto, Geraldo Del Rey, João Gama, Lidio Silva, Maurício do Valle, Milton Rosa, Othon Bastos, Roque Santos, Sonia Dos Humildes, Yoná Magalhães

Syndromes and a Century (2006)

Edellinen Apichatpong Weerasethakulin elokuvan yltiöpositiivinen arvosteluni päättyi arvuutteluuni miehen seuraavien, vieläkin paremmiksi kehuttujen teosten timanttisuudesta. Syndromes and a Century vastaa kaikkiin avoimiin kysymyksiin ja enemmän. Tätä elokuvaa pidetään yleisesti toistaiseksi onnistuneimpana kaikista miehen ohjaustöistä, enkä tämän vihdoin itsekin katsatettuani voi muuta yhtyä ylistäjien kuoroon. Tuolla miehellä ei tunnu heikkouksia olevankaan vaan toinen toistaan loistavampaa teosta vain yksinkertaisesti syntyykin melkein kuin itsestään.

Tämänkertainen taidetrippi on löyhästi ohjaajan lapsuudenmuistoihin sekä vanhempien elämään perustuva kertomus elämästä, rakkaudesta, hengellisyydestä, muistoista ja vähän kaikesta muustakin. Tällä kertaa tyyli lähentelee vahvasti Kim Ki-dukin Viittä vuodenaikaa sekä Andrei Tarkovskin Peiliä, joista jälkimmäisen tavoin tässäkin edetään vapaasti kohtauksesta toiseen monesti ilman selkeää ja kylmänloogista johdonmukaisuutta. Viipyilevää kerrontaa, viimeisen päälle viilattuja sommitelmia ja useiden minuuttien pituisia kamera-ajoja harrastavan Weerasethakulin ohjaustyyli jopa muistuttaa tässä vahvasti Tarkovskin vastaavaa.

Ensimmäinen puolikas tarinasta sijoittuu lähimenneisyyteen, maaseudulla sijaitsevaan klinikkaan jossa ohjaajan lääkärinä työskentelevä äiti esittää kysymyksiä työnhaussa olevalle isälle. Tämän jälkeen klinikalle saapuu vanha munkki kertomaan painajaisistaan. Myöhemmin katsojalle kerrotaan ohjaajan isän unelmoineen urasta muusikkona sekä tämän läheisestä ystävyydestä dj:n työstä haikailleen nuoren munkin kanssa. Niukka dialogi pyörii vahvasti tähän ja edelliseen elämään liittyvien muistojen ja tarinoiden ympärillä. Ehkä munkki ja isäkin olivat sukulaisia tai rakastavaisia entisessä elämässään?

Puolivälin jälkeen tarinan painopiste muuttuu takapajuisesta maaseudusta huippuunsa modernisoituneeseen suurkaupunkiin, ajallisesti ohjaajan omaan nuoruuteen. Tarkkaavainen katsoja kykenee huomaamaan monen alkupään yksityiskohdan ja dialoginpätkän toistuvan myös jälkimmäisessä osassa vaikka aika, paikka ja ihmiset täysin erilaisia ovatkin. Menneisyyden haikailun sijaan nuoren miehen mielessä siintävät kysymykset tulevaisuudesta sekä seuraavasta jälleensyntymästä. Äiti esittää isälle jälleen samat kysymykset, vanha munkki saapuu klinikalle kertomaan unistaan ja kaikki alkaa jälleen alusta.

Syndromes and a Century on jälleen kerran täysosuma Weerasethakulilta, olen täysin myyty vielä tuntikausia tämän katsomisen jälkeenkin. Syndromes and a Century onnistuu olemaan älykäs olematta laisinkaan järjellä selitettävissä sekä intuitiivisella että tunnetasolla vetoava vajoamatta missään kohtaa sokeriseen sentimentaalisuuteen tai silkkaan taiteeseen taiteen itsensä vuoksi. Mikäli Weerasethakul kykenee tästä vielä johonkin suuntaan otettaan parantamaan, niin taivas varjele!



Arvio: 5/5



SANG SATTAWAT, 2006 Thaimaa, Ranska, Itävalta
Ohjaus: Apichatpong Weerasethakul
Käsikirjoitus: Apichatpong Weerasethakul
Näyttelijät: Jaruchai Iamaram, Nantarat Sawaddikul, Sophon Pukanok

Tropical Malady (2004)

"Olipa kerran kaksi köyhää talonpoikaa, jotka kohtasivat metsätiellä nuoren munkin, joka kysyi näiltä josko miehet haluaisivat rikastua. Miehet vastasivat tähän myöntävästi ja nuori munkki ohjeistikin näitä menemään lähimmälle lammelle nostamaan sen pohjasta kiviä. Miehet tekivät työtä käskettyä ja samassa huomasivat käsissään olevien murikoiden muuttuneen puhtaaksi kullaksi ja hopeaksi. Myöhemmin kaksi talonpoikaa palasivat takaisin hakemaan lisää kallisarvoisia kiviä, mutta huomasivatkin lammen kuivuneen sekä aiempien löytöjensä muuttuneen käärmeiksi ja sammakoiksi."

Pikainen katsaus Apichatpong "Joe" Weerasethakulin eksoottis-mystiseen elokuvatuotantoon tuotti eteeni ehkä yhden yllättävimmistä koskaan näkemistä teoksista. Mikäli edellinen arvosteluni saman ohjaajan Blissfully Yoursista on tullut jo luettua, lienee jo saanut jonkinlaisen käsityksen paitsi Weerasethakulin suosimasta kuvaustyylistä, mutta myös omasta (toistaiseksi) vajavaisesta suhteestani hänen töihinsä. Tropical Malady on tyylillisesti pitkälti sitä samaa kuin edellinenkin, mutta paljon, paljon paremmin. Itse asiassa tämä elokuva iski takavasemmalta niin voimallisesti omaan takaraivooni, että olen valmis liputtamaan tätä jopa yhdeksi aikamme hienoimmista aasialaisista elokuvista.

Tropical Maladyn tarina saattaa ensisilmäyksellä jopa vähän toistaa edeltäjänsä temppuja. Tälläkin kertaa luvassa on äärimmäisen minimalistinen draama, joskin myanmarilaisen maahanmuuttajan ja thainaisen romanssin sijaan kyseessä on homoeroottinen elokuva. Tälläkin kertaa luonnonympäristön ja kaupungin äänimaailma hallitsevat koko elokuvaa, kuin kertoen omaa tarinaansa raadollisesta ihmisluonnosta ja sen vertautumisesta villieläinten kesyttämättömään maailmaan. Suoranaisen pornon ja jyystämisen sijaan kahden miehen suhdettakin on kuvattu lähinnä hitaasti rakentuvaksi, jopa leikkimielisen iloiseksi romanssiksi ilman voimakkaita lihallisia tuntoja.

Jo ensimmäisen tunnin aikana viitataan jatkuvasti erilaisiin kansantarinoihin ja vilautellaan siellä täällä buddhalaista mystiikkaakin. Puolivälissä tunnelma kuitenkin yllättäen kääntyykin täysin huolettoman alkupään vastakohdaksi, varsinaisen tarinan muuntautuessa kauniin unenomaisen myyttiseksi kertomukseksi verenhimoiseksi tiikeriksi muuttuneesta miehestä sekä tämän kohtaavasta sotilaasta. Dialogia tässä osuudessa ei kuulla käytännössä ollenkaan, ainoastaan sademetsän eläinten tunnelmallista taustahälyä.

En väitä olevani mikään thaimaalaisen kulttuurin suurlähettiläs ja kaikenlainen hienompi sanoma tästä saattoi siksi mennä itseltänikin ohi, mutta kahteen osaan jaettu päätarina ainakin kertoo rakkauden kahdesta hyvin erilaisesta puolesta, joista toinen on puhdasta auringonpaistetta ja inhimillistä onnea toisen ollessa vaarallista ja kiellettyä kuin suhde kesyttämättömän villipedon ja tämän saaliin välillä. Ilmeisesti asetelman on tarkoitus kertoa jotain myös ihmisten asenteista homoseksuaalisuutta kohtaan noin yleensä.

Tropical Malady on kerrassaan häkellyttävän hyvää tekoa, teknisesti lähes yhtä yksinkertainen ja sensuelli kuin Blissfully Yourskin, mutta tällä kertaa myyttien ja legendojen ajattomat vaikutteet ynnättynä vieläkin päräyttävämmin ja sisällöllisesti rikkaammin. Huikeinta koko jutussa kuitenkin on, ettei tätä edes yleisesti pidetä Weerasethakulin parhaana yksittäisenä ohjaustyönä. Mitäköhän timangia sieltä vielä tulee?



Arvio: 5/5



SUD PRALAD, 2004 Thaimaa, Ranska, Saksa, Italia
Ohjaus: Apichatpong Weerasethakul
Käsikirjoitus: Apichatpong Weerasethakul
Näyttelijät: Banlop Lomnoi, Huai Dessom, Sakda Kaewbuadee, Sirivech Jareonchon, Udom Promma

Blissfully Yours (2002)

Koin juuri äkillistä ja vastustamatonta tarvetta katsoa pitkästä aikaa uudelleen muutama Apichatpong Weerasethakulin aka Joen, aikamme johtavan thaimaalaisen kokeellisen elokuvan tekijän uudempaa teosta. Siinä sivussa lämpesi häpeilemättömän elitistisessä alitajunnassani myös ajatus näiden miehen vanhempien leffojen pikaisesta katsastamisesta, ei vain viihteen ja mielenkiinnon vuoksi, mutta myös päästäkseni vihdoin paremmin sisään niihin myöhemmin tehtyihin taidetrippeihin. Ehkä näistä vihdoin irtoaisi jotain sanallista muutamaan kokonaiseen arvosteluunkin.

Blissfully Yours on selvästi tehty ennen Weerasethakulin nousua kansainväliseen maineeseen; kaikki kohtaukset on kuvattu oikeassa ympäristössä korutonta äänimaailmaansa myöten, pitkälti amatöörivoimin ja selvästi rupuisella halpakameralla. Toisia halpa tyyli ehkä pelkästään hämmentää ja ärsyttää, mutta henkilökohtaisesti karu ja kaunistelematon puolidokumentaarisuus tekee elokuvasta kuin elokuvasta pelkästään mielenkiintoisemman katsoa. Ohjaajan tyyliin tiettävästi kuuluukin eri elokuvagenrejen ja tyylien vapaamuotoinen sekoittaminen, mikä ei toisaalta aasialaisille tekijämiehille vierasta olekaan.

Lievä karuus yhdessä pitkälle viedyn minimalismin kanssa ovatkin täsmälleen oikeita sanoja kuvaamaan tämän elokuvan yleistunnelmaa ja tarinaa noin yleensä. Päähenkilö tarinassa on viranomaisille puhekyvytöntä esittävä Min-niminen laiton myanmarilainen maahanmuuttaja, joka elää ja asuu yhdessä thaikkurakastajattarensa, keraamista rihkamaa tuottavassa puljussa työskentelevän Roongin kanssa. Elokuvan ensimmäisessä puolikkaassa Min kuljeskelee vanhan naisen matkassa Roongin ollessa töissä ja toisessa kaksikko vetäytyy sademetsään lempimään.

Pelkän ensimmäisen kymmenen minuutin perusteella tietää jo kättelyssä pitääkö Apichatpong Weerasethakulin tyylistä vai ei. Koko kohtaus on kuvattu käytännössä muutamalla, useiden minuuttien pituisiksi venytetyillä otoksilla, joiden aikana ei oikeastaan tapahdu näennäisesti mitään. Koko elokuva on kuvattu juuri tähän tapaan välillä autosta, välillä sademetsän puiden katveessa, välillä henkilöhahmojen työpaikalla. Ainut toiminta pitkän aikaa etenkin alussa on vain loputon dialogi, josta vasta pikkuhiljaa alkaa hahmottua tarinaa ja henkilöhahmojen persoonan hippusia tarkkaavaiselle katsojalle.

Kuten tällaisten art house -leffojen tapauksessa yleensä, piilee Apichatpong Weerasethakulin elokuvankin perimmäinen hienous sen tarinan pienissä yksityiskohdissa. Pohjimmiltaan Blissfully Yours on vähän Neon Bullin hengessä kaikesta turhasta idealistisuudesta riisuttu romanttinen ja eroottinen teos, jossa kuvauspaikat ja luonto ovat tärkeä osa kerronnallista kokonaisuutta. Ensimmäisessä, harmaan järjestäytyneen siviilisaation pariin sijoittuvassa kolmanneksessa seksuaalisuus on erittäin piilevää ja tukahdutettua, parhaimmillaankin lähinnä vihjailevaa elehdintää ja katsekontaktia. Eksoottinen, mutta hiljainen muukalainenkin nähdään alussa vain muiden ihmisten passiivisena himon kohteena.

Puolivaiheilla tulevan siirtymävaiheen jälkeen tapahtumat muuttavat paratiisimaisen kuumaan ja keskipäivän monsuunin hellimään unenomaiseen sademetsään, jossa eläimet ja linnut pitävät taustalla omia parittelukutsujaan ja ihmisten halut ovat vapaita yhteiskunnan keinotekoisista rajoitteista. Mitään pornoa tosin on turha odottaa tältäkään elokuvalta, sillä vaikka tässä seksiä vähäsen lopussa nähdäänkin, se on tarkoituksella kuvattu silkaksi eläimellisen lihalliseksi toimitukseksi ilman kaksisempaa viihdettä tai jännitystä.

Tiedän jo nyt monen tulevan vihaamaan Blissfully Yoursia ja haukkumaan tätä silkaksi katsomiskelvottomaksi tylsäkkeeksi ja roskaksi, mutta itse satun pitämään juuri tällaisista pitkiä otoksia ja aitoja kuvauspaikkoja suosivista hitaammista elokuvista. Joen tarkkaavaista mieltä vaativassa romanttisessa draamassa on sitä jotain rentouttavaa luonnollisuutta ja persoonallisuutta, joka useimmista muista nykyajan romanttisista leffoista yksinkertaisesti puuttuu täydellisesti.



Arvio: 4/5



SUD SANAEHA, 2002 Thaimaa
Ohjaus: Apichatpong Weerasethakul
Käsikirjoitus: Apichatpong Weerasethakul
Näyttelijät: Jenjira Jansuda, Kanokporn Tongaram, Min Oo

Compadres (2016)

"You son of a Donald Trump!" - Compadresin "hauskin" yksittäinen heitto.

Olin suunnitellut Compadresin arvostelua jo viime vuodelle, mutta muistan polttaneeni hihani niin täydellisesti etten päässyt katsomisenkaan suhteen puolta väliä pitemmälle eikä vajaan puolikkaankaan perusteella viitsi koko elokuvaa alkaa tuomitsemaan. Vihdoin, pitkän kärvistelyn ja hampaidenkiristelyn jälkeen löysin kuitenkin itsestäni sisua ja rohkeutta katsastaa tämän meksikolaisen elokuvaviihteen nolostuttavimman luvun lopputeksteihin asti vaikka sitten pakkopaidassa ja tukevassa lääketummelissa. Mikä ei tapa, se tunnetusti vahvistaa - tai sitten vain sattuu niin maan perusteellisesti!

Mikäli olen oikein ymmärtänyt, Compadresin pitäisi olla jonkinlainen moderni hybridi Hollywoodin ja meksikolaisten elokuvastudioiden välillä, mikä käytännössä tarkoittaa amerikkalaisella pääomalla etelän hikipajoissa tuotettua halpaa viihderoskaa, jolle on järjestetty levityssopimukset ympäri läntistä pallonpuoliskoa. Edelleen, koska suurin osa tämän tekijöistä on ollut kielitaidotonta eteläamerikkalaista sakkia, on pitkälti englanninkielinen käsikirjoitus ja dialogi luonnollisesti suunniteltu mahdollisimman yksinkertaiseksi, vähän kuin alakouluikäisen lapsen kirjoittamaksi. Käytännössä koko elokuva romahtaakin pelkästään verbaalisessa mielessä täydellisesti tapahtumien siirtyessä Meksikosta Yhdysvaltoihin ja kielen vaihtuessa espanjasta englantiin.

Onneksi kielelliset ongelmat ovat vain yksi mitättömän pieni häviävä hippu tämän ongelmakimpun epäonnistumisen suossa. Pahin ja ehkä rasittavin yksittäinen piirre koko elokuvassa on sen Manos: The Hands of Fatelle ja Samurai Copillekin nolosti etenemislogiikassa häviävä skitsofreeninen leikkaus, joka tuntuu loikkivan epäjohdonmukaisesti paikasta ja ajasta toiseen saaden kohtauksen kuin kohtauksen tuntumaan melkein jo jonkinlaiselta surrealistiselta taideleffalta, mutta tahattomalta sellaiselta. Tämä ei ole edes vitsi.

Tässä esimerkiksi olisi elokuvan ensimmäiset kymmenisen minuuttia pähkinänkuoressa:

Alussa joku poliisi hyökkää rikollisjengin tukikohtaan ja tämän pari kuolee. Lyhyen dialogin jälkeen sama poliisi on jossain huitsin nevadassa tupakalla. Sitten tulee joku nainen, jolla on ilmeisesti suhde siihen poliisiin. Sitten poliisi on yhtäkkiä vankikarkurin mukana ja ampuukin omiaan. Sitten mennään taas roistojen päämajaan hakemaan sitä aiempaa naista.

Ai niin, se random nainen on myös raskaana.

Seuraavaksi poliisi menee pahisten tukikohtaan ja siellä on joku vauva. Sitten sama poliisi herää ja kaikki olikin unta.

Tässä kohtaa olin jo niin sekaisin, että tarkistin Wikipedian juonireferaatista missä mennään. Selviää, ettei edellinen todellakaan ollut unta vaan pahikset ovat kidnapanneet kyseisen poliisin raskaana olevan tyttöystävän ja ilmeisesti lavastaneet ukon johonkin suurempaankin rikokseen. Ilmeisesti tämän saman kaverin pitäisi sitten pelastaa tyttöystävänsä ja puhdistaa oma maineensa amerikkalaisen hakkerin (tietysti!) avustuksella.

Joku nainen osaa myös käsitellä pyssyä.

Tekijät ovat kuitenkin fiksusti päättäneet esitellä tämän tarinan kannalta hyvin oleellisen hakkerin vasta ensimmäisen puolen tunnin tietämillä ja varsinainen tarinakin lähtee todella liikkeelle vasta tunnin jälkeen. Siinä sivussa kuitenkin esitellään useita muita juonen kannalta merkityksettömiä henkilöhahmoja ja esineitä, jotka sitten unohdetaan heti seuraavassa kohtauksessa. Yhdessä kohtaa Omar Chaparron esittämä poliisi esimerkiksi varastaa aseen, joka kuitenkin mystisesti häviää ja jälleen ilmestyy kuvioihin sattumanvaraisesti seuraavien kohtausten välillä. Koko elokuva on täynnä vastaavia virheitä.

Compadres on yksinkertaisesti kammottava, suorastaan hirvittävä elokuva, mikään tässä ei oikeasti toimi niin kuin pitäisi. Leikkaus on yksi huonoimmista mitä olen koskaan nähnyt, dialogi ja käsikirjoitus ovat täyttä roskaa ja jopa Joey Morgan vuorosanansa ähisevänä hakkerina tuntuu vain todistavan kaverin olevan aivan liian kokematon näin näkyvään rooliin. Trailereiden perusteella Compadresin piti vielä olla jonkinlainen parodia buddy-leffojen pahimmista kliseistä, mutta komediana läpikotaisin ponneton pökäle valjahtaakin itse lopulta juuri siksi mille se yrittää epätoivoisesti virnuilla.

Päätettäköön arvostelu vielä älyttömimpään ja tyhmimpään lopputwistiin, jota olen eläessäni missään elokuvassa koskaan nähnyt. Kyseinen yllätys on niin typerä, että haluan sen tähän loppuun spoilata vain jottei kukaan erehdy itse elokuvaa pelkästään sen vuoksi katsomaan.

Valmis? Täältä pesee!

Poliisin tyttöystävä ei ollutkaan raskaana.

Ahahahahahaahaaaaaaaahahaahaahuadgfhawegtrawegtr80th08aegfrhg8i0raweg8aeth!!11



Arvio: 0/5



COMPADRES, 2016 Meksiko
Ohjaus: Enrique Begné
Käsikirjoitus: Enrique Begné, Gabriel Ripstein, Ted Perkins
Näyttelijät: Aislinn Derbez, Camila Sodi, Erick Elias, Eric Roberts (I), Joaquín Cosio, Joey Morgan, Omar Chaparro

Post Tenebras Lux (2012)

Viime aikoina on kovasti väännetty kriitikoiden ja yleisön mielipiteiden rajusta jakaantumisesta puolin ja toisin elokuvakohtaisesti joko puolesta tai vastaan, onpa hihasta vedetty mielikuvituksellisia syytöksiä venäläisten tahojen hyväksi työskentelystäkin. Post Tenebras Luxon niitä teoksia joista ei oikein osaa sanoa onko niissä loppujen lopuksi kysymys jostain elämääkin suuremmasta elokuvataiteesta vai pelkästä tyhjänpäiväisestä kikkailusta ja jotka siksi onnistuvat jakamaan hifisteleviä kriitikoitakin sellaisiin, joille kyseessä on mestariteos vailla vertaa sekä niihin, jotka manaavat ohjaajan elokuvineen epäröimättä alimpaan mahdolliseen helvettiin. Carlos Reygadasille itselleen tämä kuitenkin toi aikoinaan parhaan ohjaajan palkinnon Cannesissa.

Mikäli Reygadasin elokuvan tarinallinen anti kiinnostaa, niin se on varsin... mielenkiintoinen. Tiettävästi ohjaaja halusi välttää tässä tarkoituksella kaikenlaista järjelliseksi kokemaansa sisältöä ja keskittyi silkkaan tajunnanvirtamaiseen kerrontaan. Löyhä ydintarina kertoo Meksikon maaseudulle muuttavasta keskiluokkaisesta perheestä ja näiden elämästä, mutta käytännössä kyseessä on vähän terrencemalickmäinen löyhä kokoelma näennäisesti toisiinsa täysin liittymättömiä epäkronologisia fragmentoituneita kohtauksia mm. AA-kerhosta, ilotalosta, kapakasta ja ties mistä. Itse paholainenkin tekee tässä pienen cameon.

Olen monesta lähteestä lukenut Reygadasin teosta luonnehdittavan kauhean sattumanvaraisesti kootuksi, mutta omasta mielestäni tässä oli oikeasti hyvinkin selkeä, mutta löyhä punainen lanka sekä useita pienempiä teemoja, joita yksittäisissä fragmenteissa kierrätetään toisensa jälkeen yhä uudestaan. Yksi toistuva elementti liittyy veden eri muotoihin sekä eläimiin, erityisesti koiriin. Yhdessä kohtaa keskiluokkaisen perheen isä kertoo köyhille maalaisille pornoaddiktiostaan, mistä leikataan ilotaloon ja keskelle orgioita, mistä edelleen leikataan kohtaukseen, jossa maalainen kertoo toiselle puiden ja eläinten lisääntymisestä. Koko elokuva on täynnä vastaavia nättejä pieniä yksityiskohtia.

Oman käsityskykyni mukaan Reygadasin varsinainen "juttu" on elokuvassaan ollut käsitellä elämän erilaisia ristiriitoja, kuten fantasiaa ja todellisuutta, ihmistä ja luontoa, koiria ja kissoja, hyvää ja pahaa, keskiluokkaisuutta ja maalaisuutta, eri yhteiskuntaluokkien välisiä eroja ym. ja koko elokuva kiertääkin vahvasti juuri tällaisten kuvien ympärillä. Tiettävästi suuri osa leffasta kuvattiin Reygadasille tutuissa ympäristöissä, osa jopa miehen omassa kodissa ja elokuvassa nähtävät lapsetkin ovat ohjaajan omia. Ilmeisesti Reygadas onkin tarkoittanut ainakin osia elokuvastaan enemmän tai vähemmän omaelämänkerrallisiksi.

Yleisestä negatiivisesta mielipiteesta poiketen voin ainakin itse kehua saavani Post Tenebras Luxista mukavasti iloa vähintään neljän tähden edestä. Tarpeettoman kaoottinen kerronta turhauttaa, mutta yhdessä Alexis Zabén komean kuvauksen kanssa myös palkitsee tarkkaavaisen katsojan. Post Tenebras Luxista saatava nautinto on loppupeleissä pitkälti subjektiivista laatua eikä tätä siksi voikaan hyvällä omallatunnolla oikein suositella kenellekään. Jos The Tree of Life on sinun juttusi, saatat ehkä pitää tästäkin.



Arvio: 4/5



POST TENEBRAS LUX, 2012 Meksiko, Ranska, Alankomaat, Saksa
Ohjaus: Carlos Reygadas
Käsikirjoitus: Carlos Reygadas
Näyttelijät: Adolfo Jiménez Castro, Ander Vérez, Joakim Chardonnens, Mitsy Ferrand, Nathalia Acevedo, Rut Reygadas, Willebaldo Torres