Musta jumala, valkoinen paholainen (1964)

Mustan jumalan tapahtumat sijoittuvat suuren kuivuuden riivaamalle Brasilian köyhälle rajaseudulle. Köyhä talonpoika tulee surmanneeksi tätä huijaavan suurtilallisen ja paenneeksi vuorella elävän hullun pyhimyksen hallitseman kultin luo odottamaan luvattua pelastusta. Poliitikot ja katolinen kirkko huolestuvat kansan keskuudessa suosiota niittävästä saarnamiehestä ja palkkaavat legendaarisen palkkatappaja Antonio das Mortesin hoitamaan vanhan ukkelin elävien kirjoista. Väkivalta kuitenkin vain lietsoo lisää kuolemaa ja lopulta Antonio päätyy ottamaan yhteen raakalaismaisen arkkivihollisensa, Che Guevaraa ulkoisesti muistuttavan rosvopäällikkö Coriscon kanssa.

En tiedä, kuka alunperin keksi alkaa tuottaa länkkäreitä Hollywoodin ulkopuolella, mutta tuskinpa ensimmäinen mieleen tuleva maailmankolkka kyseisen genren vähemmän tunnetuille merkkiteoksille löytyy ainakaan Etelä-Amerikasta. Brasiliassakin oli nimittäin taannoin vallankumouksellista elokuvataiteellista liikehdintää, joka onnistui tuottamaan muutaman ihan varteenotettavan ehdokkaan, olihan maassa genrelle sopivaa anarkistisen väkivallan kyllästämää rajaseutua omastakin takaa.

Tietenkään en aloittaisi arvostelua kirjoittamalla brasilialaisista länkkäreistä, ellei kyseessä olisi muutenkin jonkinasteinen kotimaansa ja alagenrensä teoshelmi, minkälainen Glauber Rochan Musta jumala, valkoinen paholainen oikeastaan onkin. Meikäläisittäin nimi ei ehkä sano juuri mitään, eikä tätä kai maansa ulkopuolella yhtä suuressa arvossa pidetäkään, mutta tekoaikaan Rochan tapa käsitellä maanosansa uskonnollisia ja yhteiskunnallisia ongelmia edusti luovinta ja kiinnostavina uutta latinoelokuvaa, jota siihen aikaan oli mahdollista nähdä. Vaikutteita lienee siinä sivussa annettu myös eräälle nimeltämainitsemattomalle surrealistiselle meksikolaiselle länkkärille.

Ensimmäisenä Rochan elokuvassa silmiin pistää Waldemar Liman tyylikäs mustavalkoinen kuvaus, joka vuorottelee käsikameralla taltioidusta karun realistisesta kuvajaisesta Sergei Eisensteinin Iivana Julmasta lainattuun varjotaiteiluun. Suuri osa leffasta on kuvattu alastoman vitivalkoista taivasta vasten, mistä itse ainakin tykkäsin. Se korostaa mukavasti pieniä yksityiskohtia.

Mitä tulee tarinaan itseensä, luottaa Rocha selvästi kerronnassaan monenkirjavaan symboliikkaan ja allegorioihin, jotka eivät ehkä nykykatsojalle enää ole yhtä selkeitä ja itsestään selviä kuin ilmestymisaikaan. Mustan jumalan maailma on loputtoman väkivallan hallitsema, jumalan oman onnensa nojaan hylkäämä periferia, jossa köyhä kansa etsii elämälleen tarkoitusta ja pelastusta erilaisista vahvoista persoonallisuuksista ja ideologioista. Poliitikot ja kirkko ovat kiinnostuneempia vallasta ja rahasta kuin oikeuden toteutumisesta ja pyrkivätkin oman etunsa nimissä lähinnä ruokkimaan köyhien loputonta väkivallan kierrettä. Antonio das Mortes taas on klassinen puolueeton oman tiensä kulkija, jonka taivalta määrää ideologioiden sijaan henkilökohtainen harkintakyky ja tarvittaessa myös etu.

Olisi todella hienoa voida julistaa Musta jumala suoralta kädeltä mestariteokseksi ja henkilökohtaiseksi suosikiksi ainakin näistä brasilialaisista, mutta kun näin ei vain ole. Suurimpina ongelmina itse näen tässä ainakin reippaan ylipituuden ja ajoittaisen tahmailun, mutta kun varsinainen juonikaan ei draamallisessa mielessä jaksanut kantaa kovinkaan pitkälle. Kaikkein kiinnostavinta tässä oli pohtia Rochan varsinaista sanomaa paksujen symbolikerrosten läpi, mikä tuskin ihan ketä tahansa itseni lisäksi jaksaakaan innostaa.

Omasta mielestäni kyseessä on kuitenkin oikeassa mielentilassa erittäin kiehtova osoitus etelän karvarintaisten machomiesten länkkäriosaamisesta. Rocha oli itse elokuvaansa niin tyytyväinen, että teki sille muikean jatko-osankin, Antonio das Mortesin.



Arvio: 4/5



DEUS E O DIABLO NA TERRA DO SOL, 1964 Brasilia
Ohjaus: Glauber Rocha
Käsikirjoitus: Glauber Rocha, Paulo Gil Soares, Walter Lima Jr.
Näyttelijät: Antônio Pinto, Geraldo Del Rey, João Gama, Lidio Silva, Maurício do Valle, Milton Rosa, Othon Bastos, Roque Santos, Sonia Dos Humildes, Yoná Magalhães