Talking Head (1992)

Talking Head on jälleen niitä mystisiä elokuvia Mamoru Oshiin tuotannosta, joista löytää helposti paljon tietoa ja lähes poikkeuksetta ylistäviä arvosteluja ympäri internettiä, mutta jonka toimivan kopion löytäminen tuntuu olevan aivan uskomattoman vaikeaa jopa digiaikana. Tämä voi tarkoittaa vain kahta asiaa: kyseessä on pakko olla jonkinlainen unohdettu mestariteos tai sitten Oshii on vain tapansa mukaan ufoillut niin antaumuksella, ettei massayleisö ole koskaan lämmennyt tälle. Jotenkin ihmeen kaupalla onnistuin tämän viimein näkemään ja sain vahvistuksen epäilyksilleni. Tämä on ehkä häröintä Oshiita koskaan.

Elokuvan tarina sijoittuu jonnekin luovan hulluuden ja Oshiin koko elokuvatuotannon käsittävään päänsisäiseen maailmaan. Juoni kertoo Talking Head -nimisen elokuvan tuotannosta. Pahaksi onneksi elokuvan ohjaaja on kadonnut mystisesti ja tilalle palkataan Shigeru Chiban esittämä ”haamuohjaaja”, jonka kerrotaan osaavan imitoida vaivattomasti muiden ohjaajien tyylejä. Ongelmat eivät kuitenkaan lopu tähän, sillä elokuvan tekijätiimin jäseniä alkaa kuolla matkan varrella mitä mielikuvituksellisimmin tavoin.

Käytännössä juonella ei ole tässä mitään merkitystä, sillä suurin osa koko elokuvan sisällöstä on pelkkää surrealistisesta tilanteesta toiseen soljuvaa luovuutta, elokuvanteon filosofiaa ja taiteenalan historiaa sivuavaa dialogia Dogvilleä muistuttavissa teatterilavasteissa kuvattuna. Käytännössä kyseessä on eräänlainen skitsofreeninen metaelokuva, jossa oikeita elokuvantekijöitä parodioivat hahmot itse tietävät olevansa osa elokuvaa. Parodiahahmoista mainittakoon alussa nähtävä käsikirjoittaja, joka saarnaa realismista, mutta pitää itse muovista makkaroita tursuavaa tekovatsaa sekä tupakkaa kiskovaa tekopäätä ja jonka kaulavaltimosta pukkaa horsmaa. Only in Japan...

Kaikkein mielenkiintoisinta sisältöä tässä ovat kaikenlaiset viittaukset Oshiin menneisiin ja tuleviin elokuvaprojekteihin. Talking Head on kuvattu pitkälti The Red Spectaclesin lavasteissa, jossa salaperäinen naisen pää on korvattu Talking Headin julisteilla. Kuvaus on tehty punaisen filtterin läpi kuin katsoisi tapahtumia punaisten aurinkolasien läpi ja kohtauksesta toiseen tapahtumia seuraa sivusta mystisen punanuttuisen naisen aave. Viimeisessä kuvassa naisen aave nähdään televisiossa (ns. ghost in the machine), mikä on ilmiselvä viittaus pari vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Ghost in the Shelliin. Vielä kun osa Talking Headin hahmoista on miimikoita ja kahvikin Kerberos-merkkistä, osuvat kaikki mahdolliset palaset kohdalleen.

Henkilökohtaisesti haluaisin pitää tästä elokuvasta äärimmäisen paljon; tässä on kaikki sellainen oshiimainen luova hulluttelu ja filosofinen onanointi läsnä, jota tällaisilta elokuvilta voi vain koskaan toivoa. Liika dialogivetoisuus ja ehkä vähän liian pitkälle viety ufomeininki kuitenkin syö tätä elokuvaa pahasti. Ongelma on tälläkin kertaa pitkälti sama kuin Marokossa: dialogi on lennokasta, sitä on erittäin paljon ja sitä ammutaan niin nopeasti sarjatulena, että jossain vaiheessa tästä menosta vain yksinkertaisesti putoaa kärryiltä ja elokuva alkaa viimeistän siinä vaiheessa tuntua äärimmäisen raskaalta ja puisevalta. Teknisesti tämä ei varmaan ole kaikkein huonoin Oshiin tuotannosta, mutta sen verran överiä meininkiä tässä on, ettei tätä kai voi suositella kuin kaikkein kovimmille miehen faneille ja todella hämärien taide-elokuvien ystäville.

Arvio: 3/5

TOKINGU HEDDO, 1992 Japani
Tuotanto: Mamoru Oshii
Ohjaus: Mamoru Oshii
Käsikirjoitus: Mamoru Oshii
Näyttelijät: