Cemetery of Splendour (2015)

Pyhiinvaellukseni läpi Apichatpong Weerasethakulin filmografian johti lopulta tähän pisteeseen, jonka vuoksi koko lyhyen maratonin alkujaan aloitinkin. Cemetery of Splendour on muiden ohjaajan teosten tavoin kansainvälisesti maasta taivaaseen kehuttu ja moneen otteeseen erilaisilla palkinnoilla hukutettu tuotos, joka vihdoin myös uskaltaa kokeilla luoda uusia näkökulmia ja teemoja tyylillisesti sangen monotoniseksi osoittautuneen tekijämiehen repertuaariin. Uutuuden mukana tuli valitettavasti myös vaikeaselkoisuus ja Cemetery of Splendour voi hyvinkin olla nuoren mestarin ohjaustöistä etenkin länsimaisesta näkövinkkelistä se kaikkein enigmaattisin ja hankalin.

Kuten jo tavaksi muodostunut, on Cemetery of Splendourkin käytännössä lähes täysin juoneton kaksituntinen. Ainut tarinallinen anti kertoo thaimaalaiseen kyläseen sijoitettuja sotilaita vaivaavasta mystisestä unisairaudesta, jota varten on perustettu oma erityinen muusta maailmasta eristäytynyt klinikkansa vanhaan koulurakennukseen. Koulurakennuksen huhutaan olevan rakennettu muinaisten kuninkaiden hautapaikan päälle ja menneiden aikojen hallitsijoiden käyvän yhä taisteluaan toisessa ulottuvuudessa.

Varsinaisia nimeltä tunnettuja henkilöhahmoja ei elokuvassa ole kuin enintään pari, kolme. Pääosa ajasta seurataan sotilaista huolta pitävää vapaaehtoista naista, joka kehittää tarinan mittaan erityisen suhteen nurkassa nukkuvaan, mutta toisinaan koomastaan heräilevään mieheen. Päähenkilön ja koomapotilaiden perheiden tukena on myös psyykikko, joka pystyy keskustelemaan nukkuvien kanssa. Koulurakennuksen ulkopuolella kaivinkoneet repivät kappaleiksi ikivanhoja raunioita, joissa myös lasten nähdään viimeisissä kuvissa leikkivän.

Mutta mitä se kaikki tarkoittaa? Oma järkeni sanoo, että tässä liikutaan jälleen Weerasethakulin suosikkiteemojen ympärillä, joskin vähän erilaisella asenteella kuin ennen. Aiemmista elokuvista tuttu on ainakin henkisen ja maallisen keinotekoinen ero, mikä realisoituu kirjaimellisesti kohtauksessa, jossa kohdataan tavalllisen ihmisen hahmon ottanut buddhalainen jumalatar. Sitten on tietysti tulevaisuuden ja menneisyyden suhdetta tutkiskeleva teema, jota raunioilla leikkivät lapset ja muinaisten kuninkaiden henkien suhde nykypäivän sotilaisiin myös edustavat.

Koska olen mielikuvitukseton ja laiska juntti, käytin suosiolla apunani ulkomaisia lähteitä ja sain selville, että kyseessä on oikeasti erittäin poliittinen taideteos. Thaimaahan on tunnetusti parlamentaarinen monarkia, jossa armeijan valta noin yleensä on keskiverto länsimaata huomattavampi; edellinen sotilasvallankaappaus maassa suoritettiin 2014 eli vähän ennen tämän valmistumista. Lukemani perusteella koulurakennuksen pitäisi edustaa jonkinlaista Platonin luolaa, jossa orjat (sotilaat) elävät kahlehdittuina tuijottamassa tosina pitämiään varjoja (unia). Lääkärit koettavat hoitaa potilaitaan erilaisilla amerikkalaisten tuottamilla unia ja muistoja ohjailevilla neonvaloilla, jotka ilmeisesti vielä edustavat kuningashuoneen ja valtion omia tunnusvärejä. Amerikkalaiset siis tukivat kylmän sodan vuosina sikäläisiä asevoimia ja muinaiset kuninkaat ilmeisesti viittaavat paikalliseen hallinnolliseen traditioon, jota aivopestyt massat ja sotilaat sokeasti uskovat palvelevansa sotilasvallan alaisuudessakin.

Erittäin kiehtovaa, eikö vaan? Harmi vain, että kaikki edellinen on meikäläisille niin vierasta historiaa, ettei tästä elokuvasta meinaa sisällön puolesta juuri jäädä mitään käteen ellei sitten vaivaudu lukemaan esim. tätä arvostelua tai jotain muuta erityistä lähdettä, jossa kaikki olennainen selitetään auki juurta jaksain. Itse tosin nautin kuitenkin suunnattomasti tälläkin kertaa Weerasethakulin hypnoottisesta kuvauksesta yhdistettynä miehen tavaramerkkeihin lukeutuvaan rauhoittavan verkkaiseen etenemistahtiin, joka sekin kuitenkin varmuudella tuudittaa monen tottumattoman muinaisten kuninkaiden sotatantereille jo kauan aikaa ennen puoliväliä.

Verrattuna ohjaajan muutamaan aiempaan huipputeokseen kyseessä on kuitenkin omaan makuuni pienoinen pettymys. Apichatpong Weerasethakulin kaltainen huippulahjakas kaveri pystyy kyllä halutessaan paljon parempaankin.



Arvio: 4/5



RAK TI KHON KAEN, 2015 Thaimaa
Ohjaus: Apichatpong Weerasethakul
Käsikirjoitus: Apichatpong Weerasethakul
Näyttelijät: Banlop Lomnoi, Bhattaratorn Senkraigul, Jarinpattra Rueangram, Jenjira Pongpas, Petcharat Chaiburi, Sujittraporn Wongsrikeaw, Tawatchai Buawat