Distance (2001)

Hirokazu Kore-edan Distance alkaa tarkemmin nimeämättömän kertojaäänen selittäessä uskonnollisen kultin vapauttaneen taannoin geneettisesti modifioidun viruskannan Tokion viemäriverkostoon ja aiheuttaneen siten satojen ihmisten kuoleman. Myöhemmin samainen kultti päätti päivänsä joukkoitsemurhaan järven rannalla sijaitsevassa piilopaikassaan.

Elokuvan varsinainen tarina kuitenkin alkaa vasta puolituntisen alustuksen jälkeen. Joukko kuolleiden omaisia matkaa tuon samaisen järven rannalle terrori-iskun muistopäivän kunniaksi muistelemaan tragediaan johtaneita tapahtumia. Näiden seuraan liittyy myös kultista karannut entinen jäsen, jolla saattaa olla läheisempi suhde tapahtumiin kuin mitä antaa suoranaisesti ymmärtää...

Perhe-elokuvien ekspertti Kore-edan kolmas kokeilu pitkän fiktioelokuvan parissa taitaa yhä tänäkin päivänä lukeutua miehen eniten mielipiteitä jakavien teosten joukkoon. Aiemmin dokumenttien parissa kunnostautunut ohjaaja kun on edellisen elokuvansa After Lifen tavoin tässäkin hyödyntänyt aikaisempaa osaamistaan keskittymällä pitkälle improvisoituun käsikameralla kuvattuun äärirelistisen kuivaan tyyliinsä, mikä jo yksistään riittää kääntämään monen tämän parista. Mutta kun pituuttakin on tällä kertaa lähemmäs kaksi ja puoli tuntia, tempo äärimmäisen verkkaista ja tarinakin lyö lähinnä katsojalle pohdittavaksi kysymyksiä ilman tyhjentäviä vastauksia, on kasassa vähintäänkin epäkaupallinen tuotos millä tahansa inhimillisellä mittapuulla.

Mikäli kyseisistä muotoseikoista vain pääsee yli, kyseessä on kuitenkin erittäin onnistunut ja hienosti loppua kohden kasvavaa melankolista draamaa, mutta sekin ilman minkäänlaisia keinotekoisia melodramaattisia vippaskonsteja. Alussa monesta henkilöhahmosta on oikeasti vaikea uskoa näiden liittyvän myöhemmin tuhoisaan kulttiin, mutta vähä vähältä täysin arkisen mitäänsanomattomien mattimeikäläisten uskonnollinen herääminen ja henkilökohtaiset ongelmat alkavat kuljettaa tapahtumia kohti vääjäämätöntä päätepistettään. Pitkälle viety improvisaatio ja dokumentaarisuus saavat koko jutun vielä tuntumaan poikkeuksellisen luonnolliselta, kuin istuisi itse tarkkailemassa näiden ihmisten elämänvaiheita.

Tällainen kuvaustyyli oli ilmeisesti vähän isompikin muotijuttu vuosituhannen vaihteen Japanissa ja kaikista näkemistäni vastaavista tämä on helposti niitä kaikkein onnistuneimpia. Kore-edan tavoitteena ei selvästikään ole ollut ottaa elokuvassaan kantaa suuntaan tai toiseen vaan lähinnä ymmärtää ja järkeillä tapahtumien syy-seuraussuhteet juurta jaksain. Edellinen ei tosin tarkoita, etteikö tästä löytyisi myös roppakaupalla yksittäisiä komeita kuvia ja järjestelmällisen tehokasta leikkausta, joista jälkimmäinen muuten on monilahjakkaan ohjaajan itsensä käsialaa. Läpi erilaisten aikatasojen, tulevaisuuden ja menneisyyden tapahtumat tuntuvat keskittyvän yhä uudestaan ja uudestaan samaisen metsäisen järven rannalle ja erityisesti sen kupeessa nököttävällä pienelle laiturille.

En ole vieläkään aivan varma, mitä tuli juuri katsottua ja mitä kaikkea tästä olisi olennaisesti pitänyt huomata ja ymmärtää, mutta kyseessä taitaakin olla jälleen niitä sellaisia teoksia, jotka on tarkoitettukin useampaan kertaan katsottavaksi. En tiedä kenestäkään muusta, mutta omissa silmissäni tällainen katsomiskestävyys ja yleisön tarkkaavaisuuden ja arvostelukyvyn röyhkeä vaatiminen vain lisäävät elokuvaa ja sen tekijää kohtaan tuntemaani arvostusta entisestään. Kore-edalta on tähän päivään mennessä muutama tätäkin parempi ja mielekkäämpi ohjaustyö filmografiassaan, mutta mitä miehen alkupään dokumentaarisempiin leffoihin tulee, tämä taitaa olla ainakin niistä se kaikkein onnistunein.



Arvio: 4.5/5



DISTANCE, 2001 Japani
Ohjaus: Hirokazu Kore-eda
Käsikirjoitus: Hirokazu Kore-eda
Näyttelijät: Arata, Susumu Terajima, Tadanobu Asano, Yui Natsukawa, Yûsuke Iseya

The Mourning Forest (2007)

Pienessä japanilaisessa vanhainkodissa asustaa pahemman kerran dementoitunut leskimies, joka tapaa yhä edelleen kirjoittaa kirjeitään 33 vuotta sitten kuolleelle vaimolleen. Vanhaa ukkoa hoitaa nuori hoitajatar, joka niinikään on menettänyt lapsensa ja kokee tapahtuneesta voimakasta syyllisyyttä. Jokin kumma voima kuitenkin saa vanhan miehen hamuamaan mystiselle etsintäretkelle läheiseen vuoristometsään jättämään hyvästejä vaimolleen. Koska vuosia erosta on kulunut 33, jatkaa vaimon sielu nimittäin paikallisen uskomuksen mukaan viimein tuonpuoleiseen.

The Mourning Forest on taas kerran näitä tällaisia ensisijaisesti itämaiselle yleisölle tarkoitettuja elokuvia, joiden täydeksi ymmärtämiseksi on oltava ainakin likimain tuttu buddhalaisen ja japanilaisen maailmankuvan kanssa. Aikoinaanhan Naomi Kawasen elokuva voitti nuivan yleisön ja kitkerien länsikriitikoiden yllätykseksi juryn erikoispalkinnon Cannesissa, mikä ei toisaalta ole minkäänlainen ihme ja yllätys jos vain sattuu vähänkään lukaisemaan aasialaisten katsojien sekä kriitikoiden keskimäärin positiivisempia arvioita Kawasen tuotoksesta.

Olenkin jo tainnut aimmin mainita yhtäläisyyksistä Kawasen ja Apichatpong Weerasethakulin ohjaustyylien välillä, mutta Setä Boonmeen edellisten elämien kevytversiolta maistuva The Mourning Forest vain vahvistaa aiempaa käsitystäni entisestään. Tälläkin kertaa liikutaan loputonta elämäniloa tihkuvissa metsämaisemissa, luonnollinen äänimaailma on voimakkaasti läsnä ja kuoleman sekä menetyksen ympärillä pyörivä tarina kertoo tälläkin kertaa enemmän elämästä sekä ihmisen suhteesta luontoon, hengelliseen ja uudelleensyntymään kuin varsinaisesta poismenosta. Ainut mainitsemisen arvoinen ero kahden välillä on mittakaava, joka tässä on edellistä huomattavasti vaatimattomampi ja ote maanläheisempi.

Kaikkein tylsintä The Mourning Forestissa on, ettei siinä oikeasti ole juuri mistä kirjoittaa. Kawasen visio on kokonaisuutena niin zeniläisen yksinkertainen ja vähäeleisen näppärästi kerrottu, ettei siitä viitsi alkaa turhaan repiä ylimääräisiä tulkintoja tai analyysejäkään. Sanottakoon nyt kuitenkin, että kyseessä on jälleen ohjaajalleen tuttuun tapaan kaikin puolin onnistunut ja mielekäs perhekeskeisempi draama, mutta mikäli on sattunut näkemään jo aiemmin mainitun Weerasethakulin samaa aihetta käsittelevän roppakaupalla kunnianhimoisemman teoksen, tämä jää sen rinnalla auttamatta kakkoseksi.



Arvio: 3.5/5



MOGARI NO MORI, 2007 Japani
Ohjaus: Naomi Kawase
Käsikirjoitus: Naomi Kawase
Näyttelijät: Kanako Masuda, Machiko Ono, Makiko Watanabe, Shigeki Uda, Yôichirô Saitô, Yûsei Yamamoto

Emperor Tomato Ketchup (1971)

Tässä tämä nyt sitten on, nimittäin provokatiivisen avantgarde-taiteilija Shûji Terayaman pahamaineisin, kohutuin, kielletyin, moraalittomin ja kaikin mahdollisin tavoin dekadentein elokuvallinen tuotos, jonka veroiseen ei länsimainen ihminen ole kuuna päivänä kyennyt villeimmissään happotripeissäänkään. Tiettävästi alkuperäinen 74 minuuttia pitkä versio aiheutti aikoinaan niin suurta pahennusta, että siitä leikattiin suoralta kädeltä yli 50 minuuttia sikseen ja alkuperäinen täydellisen pahuuden ilmentymä näki virallisen ensi-iltansa vasta 90-luvun puolivälissä vuosikausia ohjaajan kuoleman jälkeen ja sittenkin kovimmilla mahdollisilla ikärajoituksilla.

Koska olen kiero ja ilkeä ihmiskuvatus, haluan tehdä maailmasta vähän ikävämmän paikan kaikille kirjoittamalla tämän leikkaamattoman kieron pirulaisen sisällöstä mahdollisimman tarkan ja graafisen kuvauksen. Herkkähermoisten kannattaa siis suosiolla jättää lukeminen tähän, sillä seuraavan viikon yöunet saattavat tulevan vuodatuksen jäljiltä olla koetuksella. Silmät voivat tämän jälkeen sulaa päästä, järki lähteä ja sukukalleudet räjähtää taivaan tuuliin!

Sinua on varoitettu.

Ensimmäiset kymmenkunta minuuttia Emperor Tomato Ketchupista katsellaan vihreän filtterin läpi kahden kynäniskabodarin heilumista kaupungin raitilla yhdessä kelloa kantavan kukkamekkoisen neidin kanssa. Välillä vähän pullistellaan kameralle. Taustalla soi ilmeisesti jostain halvasta pornoleffasta repäisty nolostuttava tunnusmusiikki. Lopuksi tukahdutettua seksuaalisuutta symboloiva kello pannaan päreiksi.

Joko pelottaa? Ei hätää, se jatkuu vielä.

Seuraavaksi kuvataan vaihtoehtoista Japania, jossa lapset ovat nousseet vallankumoukseen vanhempiaan vastaan. Kuten kaikki inhimillinen tässä maailmassa, myös lasten paratiisi ihanteineen rappioitui lopulta puhtaaksi Sodomaksi ja Gomorraksi, mikä visualisoituu elokuvassa lähinnä epämääräisenä hortoiluna rööki huulessa sekä uniformuihin ja tekoviiksiin pukeutuneena erilaisissa raunioissa sekä likaisessa varastohallissa. Välillä vähän vilautellaan kuvaa vanhemmista lastensa orjina ja kuullaan nuhaiselta kuulostavan kertojaäänen horinoita, mutta tekstien puutteessa tuostakaan ei saa juuri selkoa. Ilmeisesti Terayama on kuitenkin tarkoittanut lasten hallitseman absurdin maailman jonkinlaiseksi kriittiseksi kuvaksi aikansa japanilaisesta yhteiskunnasta.

Kuka tahansa järjellinen olisi jo lopettanut tämän pelleilyn katsomisen ennen puoliväliä, mutta päätin itse kärsiä suosiolla voidakseni ainakin kehua nähneeni tämän harvinaisuuden kokonaisuudessaan edes kerran elämäni aikana. Oikeastaan Emperor Tomato Ketchupin huonon maineen ymmärtämiseksi pitääkin nähdä keskivaiheilla tuleva parisenkymmentä minuuttia pitkä pätkä, jossa aletaan käsitellä seksuaalisia juttuja. Totuushan kuuluu, että tätä syytettiin aikoinaan lapsipornosta, mutta todellisuudessa kaikenlainen perverssiys jää (ehkä onneksi) lähinnä epämääräisen vihjailevan kieriskelyn ja tissittelyn asteelle menemättä varsinaisesti sen viimeisen rajan yli missään vaiheessa. Ehkä jotain aiheesta kertoo, että tätä ylipäänsä on nykyäänkin mahdollista katsoa ja hankkia omaksi ihan laillisesti myös länsimaissa. Olen oikeasti nähnyt pahempaa monissa parempimaineisissakin leffoissa.

Ei siitä kuitenkaan yhtään mihinkään pääse, että olo on vähintäänkin pettynyt, kuin olisi joutunut pahemman kerran huijatuksi. Emperor Tomato Ketchup on ehta nollatason farssimainen oksennus, jossa ei oikeasti ole kovinkaan paljoa kunnollista sisältöä mistään väitetystä shokeeraavuudesta nyt puhumattakaan. Itse odotin tästä kaiken kohun ja juonireferaattien perusteella jotain Sodoman 120 päivää -tyylistä sikailua tai Kannibaalien polttouhrit -henkistä röyhkeää eksploitaatiota, mutta sainkin ehdan Kummeli-tasoisen "taideleffan", joka käy kämäisyydessään varmaan jo jonkinlaisesta tahattoman itseironisesta genren parodiastakin.

Jos minulta kysytte, suurin syy Emperor Tomato Ketchupin rajulle lyhentämiselle on yhtä hyvin voinut olla koko katselmuksen täydellinen kuppaisuus, jonka vuoksi tätä täyspitkää ohjaajan versiotakaan ei voi suositella edes kovimmille hifistelijöille. Jos Terayaman uran pohjanoteeraus nyt on kuitenkin joskus nähtävä muodossa tai toisessa, suosittelen ennemmin sitä parikymmenminuuttista lyhennelmää. Vähemmän tätä kuonaa on vain parempi.


Arvio: 1/5

EDIT. Katsoin arvostelun jäljiltä myös sen leikellyn version ja se osoittautuikin edellistä paremmaksi. Pelkästään jo syystä, että turhaa kestoa on suosiolla tiivistetty ja sanoma saatu selkeämmin kiteytettyä reiluun varttiin ilman kaikkea turhaa filleriä ja muuta sekoilua. Tykkäsin lyhäristä oikeasti huomattavasti enemmän.

Tässä selvästi irvaillaan Japanin länsimaistumiselle sekä maallistumiselle ja erilaisille keskenään tappeleville poliittisille liikkeille.

Arvio (lyhäri) : 4/5


TOMATO KECCHAPPU KOTEI, 1971 Japani
Ohjaus: Shûji Terayama 
Käsikirjoitus: Shûji Terayama
Näyttelijät: Goro Abashiri, Keiko Niitaka, Maya Kaba, Mitsufumi Hashimoto, Shiro Demaemochi, Tarô Apollo

Presidentti (1919)

Vanhat tanskalaiset sukutarinat tietävät kertoa vanhan aristokraatin rakkaudesta tavalliseen maalaistyttöön, sekä onnettomasta avioliitosta joka rakastuneelle nuorukaiselle siitä seurasi. Myöhemmin samainen vanha isäntä vannotti poikaansa sukunsa linnain raunion äärellä olemaan toistamatta isänsä virhettä vaan naimaan veroisensa ylhäisönaisen. Sukunsa vesa kuitenkin erehtyy kihlautumaan nuoren maalaistyttösen kanssa vain jättääkseen tämän karvaasti oman onnensa nojaan isälleen antamansa lupauksen vuoksi.

Vuosien vieriessä moinen mitätön sivujuonne kuitenkin unohdetaan omia aikojaan ja nuoresta aristokraatista kasvaa yhteisönsä kunnioitettu jäsen. Erään kerran tuomarina toimivan miehen eteen tuodaan nuoren naisen tapaus, jossa rakastajansa hylkäämää maalaisnaista syytetään imeväisen lapsensa surmasta. Kuin kohtalon oikusta syytetty sattuu myös olemaan istuvan tuomarin avioton tytär tämän nuoruusvuosien kielletystä suhteesta.

Saattaa ehkä vaikuttaa vähän yllättävältä vedolta alkaa yhtäkkiä arvostella myös Carl Theodor Dreyerin tuotantoa kaiken muun ohella, mutta tanskalainen maestro on vuosien varrella vaikuttanut niin monen muun nimekkään tekijän tyyliin että muutamien myöhemmälle ajankohdalle suunnittelemieni maratonien suorittaminen käy todella vaikeaksi ilman näiden tärkeimpien esikuvien ja innoittajien perusteellista tuntemista. Viime vuosisadan pohjoismaisista elokuvaohjaajista Dreyer lieneekin kansainvälisesti vaikutusvaltaisimpia ja ihailluimpia itsensä Ingmar Bergmanin ohella, joten tällaisen perusteellisen läpileikkauksen tekeminen olikin itselleni vain ajan kysymys.

Presidentti sijoittuu vielä tulevan suurtekijän uran alkuvuosiin, jolloin tekniikka ei vielä ollut kehittynyt aivan perusasioita pitemmälle eikä ohjaajalla itselläänkään ollut vielä kovin kaksista kokemusta omasta leipätyöstään. Presidentti onkin vielä tässä vaiheessa kovin heppoinen esitys, jossa on hyvin vähän mitään muistettavaa ainesta. Kuvaus esimerkiksi on hyvin keskinkertaista ja mitäänsanomatonta, näyttelijät nykysilmään pahimmillaan melkoisen teatraalisia ja yliampuvia sekä tarinakin jää kaikessa melodramaattisuudessaan mieleen lähinnä D.W. Griffithin Suvaitsemattomuudesta lainatulla näppärällä takaumakikkailulla sekä tekijänsä näköisellä synkällä lopulla, joka taitaakin yksistään olla parasta mitä tällä elokuvalla on nykykatsojalle tarjota.

Siinä kai se sitten jo olikin. Presidentti on kaikessa yksinkertaisuudessan hyvin keskinkertainen ja unodettava draamaelokuva, joka ei varsinaisesti jää kovinkaan vahvasti tajuntaan pyörimään sen enempää positiivisessa kuin negatiivisessakaan mielessä. Dreyerin myöhempiä teoksia ajatellen tästä pystyi tosin jo löytämään muutamia miehen suosimia perusaiheita luokkaeroista ja naisten ahdingosta lähtien, mutta ne kaikkein olennaisimmat pointit kuitenkin antavat vielä tällä haavaa odottaa itseään.



Arvio: 2.5/5



PRAESIDENTEN, 1919 Tanska
Ohjaus: Carl Theodor Dreyer
Käsikirjoitus: Carl Theodor Dreyer, Karl Emil Franzos
Näyttelijät: Axel Madsen, Betty Kirkebye, Carl Walther Meyer, Christian Engelstoft, Hallander Helleman, Halvard Hoff, Jacoba Jessen, Jon Iversen, Richard Christensen

Nousu (1977)

En tiedä mikä elämää suurempi voima minua on viimeisen syksyn ajan ohjastanut, mutta olen jostain syystä pitkän aikaa löytänyt itseni katsomasta ja arvostelemasta tunnettujen naisohjaajien elokuvia. Ehkä kyseessä on sama mystinen intuitio, joka on samalla ohjannut minua katsomaan myös näitä neuvostoliittolaisia sotaelokuvia, mene ja tiedä. Hyvin alkanutta sarjaa sopii kuitenkin jatkaa tällä Larisa Šepitkon ravistelevalla ja puhuttelevalla pääteoksella, joka solahtaa mukavasti kumpaankin kategoriaan.

Mikäli ohjaajan nimi ei suoralta kädeltä sano mitään, niin Larisa Šepitkoa itseään pidetään yleisesti elokuvahistorian lahjakkaimpiin naisiin lukeutuvana tekijänä ja harmittavan geneerisesti nimettyä Nousua sota-ajan ihmiskuvauksena vähintään Roberto Rossellinin ja Masaki Kobayashin suurten töiden veroisena lajityyppinsä merkkiteoksena sekä yhtenä kautta aikain suurista neuvostoliittolaisista sotaelokuvista Arsenalin, Kurjet lentävät, Balladi sotilaasta sekä Tule ja katson ohella noin yleensä.

Nousun tekoajankohdasta sopii huomata, ettei enää suinkaan liikuta suojasään kauden muodikkaan romantiikan ja runollisuuden aikakautta, jolloin sodan tragediasta itsestään puhuminen oli vielä sensaatiomaista ja uutta. 70-luvulla elettiin jo huomattavasti kyynisempää sekä raadollisempaa aikakautta ja Šepitkon elokuvan sota on myös sen mukaista: korutonta, rumaa, läpikotaisin romantisoimatonta ja ihmisyyden juuriaan myöten tuhoavaa kiirastulta. Tällä kertaa tapahtumatkin sijoittuvat kuvaavasti keskitalvelle kylmään helvettiin, Saksan valtaamaan Valko-Venäjään. Kaksi neuvostoliittolaista partisaania on etsimässä itselleen ruokaa, mutta kaksikko jää lopulta kiinni ja päätyy monen muun paikallisen tavoin uusien isäntiensä kidutuskammioihin kuulusteltavaksi.

Oikeastaan huomasin vasta tätä kirjoittaessani voivani periaatteessa spoilata koko elokuvan, sillä varsinainen juoni ei tässä ole niinkään olennainen vaan sykähdyttävän piinaavaa kokemus, joka selviää vain katsomalla itse elokuvan. Todellisuudessa varsinainen pähkinä tarjoillaankin katsojalle vasta päähenkilöiden päätyessä kuulusteltavaksi: seuraa Jeesusta ja Juudasta vastaava kristillinen allegoria henkien taistosta, jonka aikana käväistään läpi vähintään muutama tusinaa inhimillistä tunnetilaa, kuten kuolemanpelkoa, paniikkia, päättäväisyyttä, epätoivoa, toveruutta, uhrautuvaisuutta, rakkautta, petos, anteeksianto sekä tyyntä rohkeutta varman kuoleman edessä. Harva elokuva tuntuu oikeasti yhtä kouraisevan aidolta ja inhimilliseltä.

Näyttelijäkeskeinen elokuva ansaitsee luonnollisesti vielä erityiskehut pääosassa nähtäville Boris Plotnikoville ja Vladimir Gostjuhinille, joista etenkin jälkimmäisen tulkinta ristiriitojen repimästä traagisesta sotilaasta on taatusti tyylikkäimpiä ja kylmäävimpiä roolisuorituksia, joita olen eläessäni nähnyt. Viimeistään kohtauksessa, jossa miehet kohtaavat ensimmäisen kuulustelukierroksen jälkeen ja kyseinen sotilas aloittaa vuodatuksensa, tiedät katsovasi yhtä viime vuosisadan hienoimmista yksittäisistä näyttelijäsuorituksista.

Viimeisissä kuvissa Gostjuhinin tulkitsema sotilas nähdään vielä viimeisen kerran tähyilemässä avoimesta portista tuskainen ilme kasvoillaan kauas hyiseen ja kuolleeseen erämaahan. Mies sai lopulta vapautensa ja henkensä omantuntonsa sekä kunniansa kustannuksella, mutta elämä henkipattona Juudaksena jäisessä hornassa ei lopulta ole kohtalona juuri koiran kuolemaa kaksisempi.



Arvio: 5/5



VOSHOZDENIJE, 1977 Neuvostoliitto
Ohjaus: Larisa Šepitko
Käsikirjoitus: Juri Klepikov, Larisa Šepitko, Vasili Bykov
Näyttelijät: Anatoli Solonitsyn, Boris Plotnikov, Ljudmila Poljakova, Marija Vinogradova, Sergei Jakovlev, Vladimir Gostjuhin

After Life (1998)

22 eri-ikäistä ja -taustaista hahmoa astuu vuorollaan sisään vanhaa koulua muistuttavaan, kirkkaan valon ympäröimään toimistorakennukseen. Yksi kerrallaan henkilöistä käy läpi sliipatun byrokraatin haastattelun, jossa kukin kertoo lyhyesti elämästään ja parhaista muistoistaan. Todellisuudessa kyseiset hahmot ovat kuolleet ja päätyneet varsin arkiselta vaikuttavaan tuonpuoleiseen limboon, jossa nämä saavat valita elämänsä kauneimmat hetket jatkaakseen myöhemmin taivaaseen elämään niitä uudestaan ja uudestaan ajasta ikuisuuteen.

Ah, sitä Hirokazu Kore-edaa! Ilmeisesti mies kyllästyi kerta kaikkiaan kriitikoiden loputtomiin Ozu-vertailuihin ja päätti suosiolla tehdä jotain todella erilaista ja repäisevää. Tällä kertaa kaikenlainen hiljainen tunnelmointi ja esteettinen tyylittely onkin sitten jäänyt suosiolla minimiin ja vastaavasti dialogi nostettu etusijalle. After Life koostuukin suurelta osalta kestostaan ihan kirjaimellisesti dokumentaarisella otteella yhdessä ainoassa hämyisässä huoneessa käydyistä käsikirjoituksettomista keskusteluista, joissa amatöörinäyttelijät kertovat pienistä ihanista asioista, jotka toivoisivat voivansa kokea uudestaan. Lopussa nämä muistot myös lavastetaan ja kuvataan osaksi elokuvaa. Vähä fiktio on sitten kirjoitettu edellisen päälle.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan Kore-eda haastaa katsojan pohtimaan oman elämänsä ainutkertaisuutta ja sen pieniä ohimeneviä kauniita hetkiä oikeastaan tuputtamatta minkäänlaisia valmiita näkemyksiä tai helppoja vastauksia. Mutta oikeasti kyseessä on myös tarina luopumisesta, Kore-edan taivaaseenhan voi muistoistaan viedä mukanaan vain yhden loppujen kadotessa ikiajoiksi tyhjyyteen. Valinnan vaikeus koskettaa paitsi vainajia, myös valintaansa syystä tai toisesta jouduttaneita haastattelijoita, joilla niinikään löytyy menneisyydestään ihmisiä ja muistikuvia, joista nämä eivät välttämättä ole valmiita päästämään irti.

After Life on pahuksen vaikea elokuva arvostella, koska sen tyyli on niin pahuksen simppeli ettei siinä ole tarpeeksi mistä tarinoida tai analysoida. Ainakin tästä voi sanoa, että rankan dialogipainotteinen kerronta todennäköisesti pitkästyttää toiminnallisempaa ja visuaalisempaa otetta janoavia kuoliaaksi asti, mutta toisaalta antaa myös keskittymiskykyiselle mukavan tunnelmallisen ja ajatteluun haastavan erilaisen draamaelokuvan.

Henkilökohtaisesti olen aina ollut tällaisten dialogiin painottuvien teostan kohdalla kahden vaiheilla: parin vuoden takaista Fencesiä esimerkiksi enimmäkseen vieroksuin, mutta toisaalta edellistäkin tekstipainotteisempi Ilta Andrén kanssa lukeutuu edelleen henkilökohtaisiin suosikkielokuviini. After Life ei ainakaan toistaiseksi näkemäni perusteella edusta Kore-edan filmografiassakaan kaikkein leikkaavinta kärkeä eikä tästä kai riittäisi viemisiksi taivaaseenkaan, mutta ainakin itselleni tarinan pyörittelemät kysymykset sekä kuoleman ja tuonpuoleisen ympärille koottu tarina yksinään riittivät tekemään tästä keskivertoa mielenkiintoisemman tapauksen.

Kannattaa kuitenkin suhtautua tähänkin arvosteluun varauksella, sillä ainakin oman otantani perusteella After Life on monelle muulle Kore-edan töiden ihailijalle se kaikkein paras ja rakkain ohjaajan elokuvista.



Arvio: 4/5



WANDAFURU RAIFU, 1998 Japani
Ohjaus: Hirokazu Kore-eda
Käsikirjoitus: Hirokazu Kore-eda
Näyttelijät: Arata, Erika Oda, Kei Tani, Susumu Terajima, Takashi Naitô, Taketoshi Naitô

Shara (2003)

Naomi Kawasen ura pitkien elokuvien parissa alkoi vähintäänkin loistavasti muutamia vuosia aiemmin ilmestyneellä Suzakulla, mutta äkkiäkös sekin hype alkoi hyytyä. Ohjaajan toista tuotosta, Fireflyta, en ole pystynyt toistaiseksi katsomaan kokonaan, joten siirrän sen arvostelua suosiolla tuonnemmaksi. Shara jatkaa joka tapauksessa kahden edellisen jalanjäljissä niin hyvässä kuin pahassakin: hyvässä sikäli, että kyseessä on jälleen mukavan intiimi, ohjaajan omaakin elämää sivuava perhedraama, mutta toisaalta ainakin omaan makuuni harmittava lisä hienon debyytin jälkeen alkaneelle hetkelliselle alenevalle trendille.

Ensimmäinen kohtaus kertookin periaatteessa kaiken olennaisen Kawasen kolmannen pitkän elokuvan tyylistä. Kyseessä nimittäin on yksi valtavan pitkä käsikameralla kuvattu otos, jossa kaksi pikkupoikaa juoksee pitkin Naran lähiöiden kapeita kujia kaupungin hälyn ja mekkalan pauhatessa taustalla. Yhtäkkiä toinen pojista katoaa selittämättömästi jälkiä jättämättä.

Vuosia myöhemmin pojan perhe elää yhä kohtalokkaan päivän muistoja uudestaan ja uudestaan. Kaupunki valmistautuu tulevaan Shara-juhlaan, jäljelle jäänyt pojista on maalannut kuvan veljestään osana koulunsa taideprojektia. Pojan paras ystävä on tyttö, jonka perheenjäsen niinikään katosi muinoin jättäen jälkeensä vain puiset sandaalinsa. Tragedia ja muistot yhdistävätkin läheisesti kaksi hyvin erilaista perhettä.

Jos Kawasen elokuvan ensimmäinen kohtaus kuvasi traagista katoamista ja todennäköistä kuolemaa, on viimeinen tunnelmaltaan huomattavasti iloisempi, katsojan todistaessa syntymää, elämän ihmettä tarinan päähenkilöiden sekä näiden perheiden ja ystävien seurassa. Yksi tyhjä aukko elokuvan henkilöhahmojen elämässä on vihdoin täyttynyt. Menneiden ja nykyisten sukupolvien välinen sopusointu, ihmisen suhde luontoon, kuolema ja elämä, perhe, yhteisö ja kotikaupunki... kaikki ohjaajan suosikkiteemat kristallisoituvat viimeistäänkin lopputekstien alkaessa ilmestyä yläilmoista kuvatun kaupunkikuvan ylle, ympyrä sulkeutuu.

Tarina ja hienot näyttelijät (mm. ohjaaja itse näkyvässä roolissa) taitavatkin tällä kertaa olla vahvimpia osa-alueita yhdessä jo aiemmin hehkutetun hienon äänimaailman lisäksi, mutta kuvaustyyli jätti ainakin allekirjoittaneen tällä kertaa pahasti kylmäksi. Siinä missä normaalisti kamera on keskivertoelokuvissa pyritty pitämään mahdollisimman huomaamattomana ja neutraalina, on tässä lähdetty ihan suosiolla kuvaamaan kaikkea mahdollisimman läheltä ja viemään katsoja aina tapahtumien keskipisteeseen. Käytännössä tämä tarkoittaa kuvaajan loputonta vaeltelua kohtauksesta toiseen sekä kameran realistista tärinää ja heilumista, joita en ainakaan henkilökohtaisesti ole ikinä oppinut tällaisissa leffoissa sietämään.

Ei siitä kuitenkaan sen enempää. Ei Sharaa varmaan joka makuun ole suunniteltukaan, mutta mikäli dokumentaarisesta kuvaustyylistä vain pääsee yli, tästä voi kaiketi saada pätevämmänkin katseluelämyksen - etenkin jos ohjaajan muu tuotanto sattuu olemaan erityisen sydäntä lähellä. Itse en kuitenkaan selvästi vielä ollut henkisesti tähän valmis.



Arvio: 3/5



SHARASOJU, 2003 Japani
Ohjaus: Naomi Kawase
Käsikirjoitus: Naomi Kawase
Näyttelijät: Kanako Higuchi, Katsuhisa Namase, Kohei Fukungaga, Naomi Kawase, Yuka Hyyoudo, Yûko Den

Throw Away Your Books, Rally in the Streets (1971)

Ensimmäinen kohtaus Rally in the Streetsissä esittelee meille nimettömän päähenkilön, joka kertoo kameralle mälsästä elämästään. Nuoren miehen isoäiti on vanha myymälävaras, sisko miehiä vihaava ilotyttö ja isä hullu sotarikollinen, jolla on vielä kaiken lisäksi kieroutunut suhde perheen lemmikkikaniiniin. Nimettömän nuoren kapinallisen elämä on kamalan mälsää ja moderni Japanikin ikävä paikka elää, mutta sankarimme on päättänyt vihdoin nousta ja saavuttaa elämässään jotain perheensä ikiaikaisia perinteitä suurempaa. Matkan varrella olisi tarkoitus samalla päästä myös poikuudesta.

Elokuvan yksinkertainen ja selkeä sanallinen kuvaileminen on taito, jota ei oikeasti tule erikseen miettineeksi muutoin kuin tällaisten todella hankalien ja vaikeaselkoisten taideteosten kohdalla. Throw Away Your Books, Rally in the Streets oli monialataiteilija Shûji Terayaman vauhdikas debyyttiohjaus, 70-luvun alun radikaalia vallankumouksellista psykedeelistä meininkiä henkivä kokeellinen alakulttuurimanifesti, joka ohjaajan itsensä mukaan on metafora Japanin sodanjälkeisestä maallistumisesta. Kokeelliseen henkeen tässäkään ei käytännössä ole mitään erityistä järjellä ymmärrettävää juonta keskushenkilöitä ja satunnaisia pätkiä lukuun ottamatta, leikkaus hoituu tajunnanvirtametodilla ja moni kohtaus on kuvattu kirkkaan värikkään filtterin läpi. Kyseessä on vielä metaelokuva, joka tietää itse olevansa fiktiota ja rikkoo neljättä seinää tuon tuostakin.

Mutta edellinen ei oikeasti kosketa tikullakaan Terayaman elokuvan varsinaista antia ja sisältöä. Oman tulkintani mukaan kyseessä on jonkinlainen angstinen nuoruuskuvaus, jossa kaikenlaiset perinteiset normit ja elokuvakerronnan kirjoittamattomat säännöt pannaan tarkoituksella yksi kerrallaan komeasti silpuksi. Yhdessä kohtaa esimerkiksi nähdään häröilevää nuorisoa kadulla jättimäisen peniksen muotoisen nyrkkeilysäkin kanssa, toisessa nuoriso on leikannut pahvista poliitikkojen päitä ja tehnyt niistä itselleen naamareita. Vähän myöhemmin joukko hulluja yläosattomia naisia jahtaa koulupoikaa imemään näiden nännejä. Koko komeuden "kruunaa" mahdollisesti elokuvahistorian ensimmäinen joukkoraiskaus, jota ohjaajan puolustukseksi ei kuitenkaan sympata ollenkaan ja joka jääkin lähinnä viittauksen tasolle.

Ennen kuin moraalinvartijat ja kukkahatut nousevat taas haudoistaan, todettakoon näin erikseen ettei Throw Away Your Books ole räävittömyydestään huolimatta mikään pornoelokuva. Vanhaan aikaan seksi ja seksuaalisuus eri muotoineen ja kuvauksineen olivat valtavan isoja tabuja ja niiden rikkomiseen on jo pelkästään siksi tässä omistettu näinkin paljon huomiota.

Näitä yksittäisiä hämmentäviä kohtauksia voisi kuitenkin alkaa ladella vaikka kuinka paljon, mutta siinä sivussa tulisi vain spoilattua koko elokuva. Sanonpa vaan, että toista yhtä anarkistista, hävyttömän kierolla tavalla hauskaa ja kekseliästä nuoruuskuvausta en muista nähneeni sitten Věra Chytilován Tuhatkaunokkien. Jos Terayaman omien kirjallisten tuotostensa pohjalta tuottama perverssi vallankumouksellinen hulluttelu jotenkin edellisestä aivan erityisellä tavalla edukseen kuitenkin eroaa niin tyylikkäällä, aikansa underground-henkeä huokuvalla taiderock-soundtrackillään, joka on kuulemisen arvoinen jo itsessään.

Haluattekos tietää jotain tosi kummallista? Länsimaissa tällaisen avoimesti jokaiselle liikenevälle taholle estottomasti provosoivan ja omasta hulluudestaan kaiken ilon irti ottavan teoksen luulisi joutuvan nopeasti sivistyneempien tahojen sylkykupiksi, mutta Japanissa tämä sai jopa kriitikoiden kehut osakseen. Itse asiassa Japanin suurin ja vaikutusvaltaisin elokuvalehti Kinema Junpo jopa valitsi Throw Away Your Booksin kyseisen vuoden kymmenen parhaan elokuvan joukkoon. Terayamaa itseään kriitikoiden kehut innostivat vain kokeilemaan rajojaan entisestään jopa kotimaassaan kohutun ja pahamaineisen Emperor Tomato Ketchupin muodossa, mutta siitä lisää joskus myöhemmin. Ehkä.



Arvio: 4/5



SHO O SETUYO MACHI E DEYOU, 1971 Japani
Ohjaus: Shûji Terayama
Käsikirjoitus: Shûji Terayama
Näyttelijät: Akihiro Miwa, Fudeko Tanaka, Hideaki Sasaki, Keiko Niitaka, Maki Asakawa, Masahiro Saito, Sei Hiraizumi, Yukiko Kobayashi

Maborosi (1995)

Nyt kun viimein pääsin pahimmista opiskelukiireistäni ainakin hetkeksi, voinen ottaa käsittelyyni yhden aikamme johtavista japanilaisista elokuvaohjaajista. Muistan suunnitelleeni Hirokazu Kore-edan tuotannon läpikäyntiä ainakin viime joulusta asti, jolloin arvostelin miehen kaksi uudempaa tuotosta ja havaitsin ne enemmän kuin onnistuneiksi. Koska tulen kuitenkin joka tapauksessa myös tulevana jouluna arvostelemaan Kore-edan kaksi viimeisintä tuotosta, lienee tällainen pohjustava läpileikkaus ohjaajan uraan ja elokuviin juuri nyt enemmän kuin paikallaan.

Vuoden 1995 Maborosi oli aikoinaan erilaisten televisiodokumenttien parissa pätevöityneelle nuorelle Kore-edalle ensimmäinen pitkä fiktioelokuva, joka jo ilmestymisvuotenaan nostatti kuumia aaltoja idän ja lännen elokuvapiireissä. Ohjaajan itsensä lisäksi pääosaa esittävä Makiko Esumi ja kuvauksesta vastannut Masao Nakabori keräsivät kukin sylillisen palkintoja eri festivaaleilla, leffan itsensä päätyäessä monen ammattikriitikon vuoden parhaiden elokuvien listoille ympäri maailmaa. Kirjoitushetkellä Herran vuonna 2018 vain kahdella Kore-edan elokuvalla on täydet pisteet Rotten Tomatoesissa, Maborosin ollessa niistä toinen.

En muista tulinko jo aiemmin maininneeksi Kore-edan ohjaustyylin tuovan etäisesti mieleen Yasujiro Ozun klassiset perhe-elokuvat, mutta tämän kohdalla voi jo puhua suoranaisesta henkilöpalvonnasta, niin paljon Maborosi ohjaajansa esikuvaa lainailee. Tarina esimerkiksi sijoittuu osin kaupunkiin sekä osin pieneen kalastajakylään. Ensimmäinen on vähän kuin yhdistelmä Tokyo Storya ja muutamaa muuta Ozun kaupunkilaiskuvausta, jälkimmäinen ennen kaikkea vuoden 1959 Kiertolaiset-elokuvaa sekä koko alakuloinen tarina Tokyo Twilightia. Kore-eda käyttää vielä kirjaimellisesti täsmälleen samoja leikkaus- ja kuvaustekniikoita kuin esikuvansakin yksittäisiä kuvakulmia, tatamiotoksia ja kuvasommitelmia myöden. Tätä on oikeasti hyvin hämmentävää katsoa jos on vähänkään tuttu Ozun tavaramerkkityylin kanssa.

Ohjaajan taipumuksen esikuvansa kunnioittavaan jäljittelyyn pystyy kuitenkin helposti antamaan anteeksi, kiitos taidolla kokoon kasatun yksinäisyyttä ja syyllisyydentuntoa huokuvan alkuperäistarinan. Maborosin päähenkilö on nuoren pojan äiti, jonka aviomies yllättäen ja selittämättä päättää eräänä iltana tehdä itsemurhan kävelemällä junan eteen. Kuolemalla ei tunnu olevan minkäänlaista järjellistä syytä, vainajan elämä oli päällepäin täysin kunnossa eikä tältä jäänyt edes minkäänlaista itsemurhaviestiä. Myöhemmin leskeksi jäänyt nainen menee uusiin naimisiin ja muuttaa pois kaupungista, mutta epävarmuus ja syyllisyys kuolemasta eivät lopulta jätä yksinäistä ja sisältä tyhjää naista sittenkään täysin rauhaan.

Tässä kohtaa pääsemmekin Kore-edan elokuvan todellisten vahvuuksien pariin. Miehellä on selvästi vanhan ajan tarinankertojan vikaa, sellaisella taidolla mies tarinaansa eteenpäin ohjastaa. Perijapanilaiseen tapaan dialogi on jälleen tarkoituksella hyvin niukkaa ja pääpaino on kuvallisessa sekä taustaääniin painottuvassa kerronnassa. Tällä kertaa katsoja liittää jo alussa junat äänineen muistoon päähenkilön aviomiehen kuolemasta ja tarinan siirtyessä kaupungista maalle niiden tilalle tulee meren aallokon, autojen ja mopedien ääniä. Kun vanhat muistot jälleen lopussa palaavat pikkuhiljaa päähenkilön tajuntaan, matkataan taas junalla tutun kolinan pauhatessa taustalla. Pelkästään taustaääniä kuuntelemalla tästä löytää vaikka mitä eikä pikkutarkka lavastus poikkeuksellisen laadukkaan kuvauksen ohella juuri kokonaisuutta heikennä vaikka toisen mestarin töitä onkin yritetty jäljitellä vähän liiankin innokkaasti.

Toinen hieno yksityiskohta liittyy kohtaukseen, jossa tapahtumat siirtyvät kaupungista maalle. Aluksi on vain pimeä talvi, mutta päähenkilön päästessä hetkellisesti yli henkisestä taakastaan, vaihtuu vuodenaika samalla kevääseen ja kesään kuin kuvastamaan uutta alkua.

Kore-eda on suunnitellut teoksessaan pienimmänkin kuviteltavissa olevan detaljin viimeistä piirtoa myöden, kuten tämän tason tekijän kuuluukin. En vielä tässä vaiheessa ole nähnyt ohjaajan koko muuta tuotantoa, joten en ainakaan toistaiseksi osaa julistaa tätä Kore-edan uran absoluuttisesti parhaaksi yksittäiseksi teokseksi, mutta mikäli mies tästä onnistuu vähänkään parantamaan, joudun vielä oikeasti keksimään uusia suomenkielisiä superlatiiveja kyetäkseni näistä arvosteluja ylipäänsä kirjoittamaan.



Arvio: 5/5



MABOROSI, 1995 Japani
Ohjaus: Hirokazu Kore-eda
Käsikirjoitus: Teru Miyamoto, Yoshihisa Ogita
Näyttelijät: Gohki Kashiyama, Makiko Esumi, Naomi Watanabe, Tadanobu Asano, Takashi Naitô

Suzaku (1997)

Yksi elokuvamaailman viime vuosien suosituista väittelyn aiheista on ollut nimekkäiden eturivin naisohjaajien suhteessa varsin harvalukuinen joukko, joka etenkin Hollywoodin ison rahan tuotoksista puhuttaessa tuntuu rajoittuvan entisestään lähinnä Kathryn Bigelowiin ja Sofia Coppolaan. Kansainvälisellä tasolla kolmanneksi tämän hetken suureksi naisohjaajaksi nostaisin itse japanilaisen Naomi Kawasen, jonka teoksia on etenkin viime vuosina näytetty jonkin verran myös Suomessa, vieläpä ihan kohtalaisella menestyksellä vaikkei ohjaaja nimenä todennäköisesti monelle keskivertokatsojalle ainakaan toistaiseksi taida kelloja soittaakaan.

Suzaku oli aikoinaan pitkän uran omakustannelyhärien parissa tehneen Kawasen pitkä debyytti, joka keräsi jo ilmestyessään kottikärryllisen erilaisia palkintoja ja kriitikoiden varauksettomat kehut osakseen ympäri maailmaa. Oikeastaan Kawasen elokuvan saamaa glooriaa ei juuri tarvitsekaan epäillä, sillä kyseessä on yksinomaan hyvällä tavalla klassinen japanilainen draamaelokuva, jonka perinteiset teemat kuka tahansa maan rikkaaseen elokuvakulttuuriin tutustunut pystyy helposti löytämään ja sisäistämään niin idässä kuin lännessäkin.

Pohjimmiltaan Kawasen debyytti on tutun ozumainen fatalistinen tarina suuren maalaisperheen vähittäisestä hajoamisesta sekä sukupolvien välisestä kuilusta muuttuvan ja modernisoituvan maailman myrskyn silmässä. Perheen ja suvun itsensä lisäksi päähenkilöiksi voitaneen lukea vanha patriarkka, joka elokuvan alussa innostuu kotikyläänsä rakenteilla olevasta junatunnelista, jonka keskeytyneet rakennustyöt myöhemmin syöksevät työttömäksi jääneen ukon vakavan masennuksen kouriin. Samaan aikaan teini-ikäisten serkusten välille on kehittynyt ystävyyttä syvempiä tunteita, mutta perheenjäsenten teiden lopullinen eroaminen on lopulta vain ajan kysymys.

Enpä varmaan pistele omiani, jos totean itse juonen olevan "heikoin" osa-alue tästä elokuvasta ja koko jutun varsinaisen pähkinän piilevän tavassa, jolla Kawase on tarinansa kertonut. Mikäli Apichatpong Weerasethakulin ääriminimalistinen tuotanto on ennestään tuttua, niin Kawasen tyyli tässä lähentelee hyvin pitkälti juurikin sitä. Tässäkin dialogi on tarkoituksella hyvin vähäistä ja kuvallinen anti mahdollisimman yksinkertaista, mutta iskevää; erilaisille luonnonilmiöille sekä luontoäänille on annettu aivan erityisen suuri painoarvo, kuin korostamaan tarinan henkilöiden elävän itseään suurempien, vuodesta toiseen lähes täysin muuttumattomien voimien keskellä. Välillä kuvasto on tavattoman kaunista, välillä erittäin melankolista, parhaimmillaan jopa raavasta miestäkin liikuttavaa. Kuva todellakin kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja Kawasen kaltaisen taitajan käsissä vieläkin enemmän.

En osaa mitenkään järjellisesti tätä selittää, mutta omalla kohdallani viiteen tähteen oikeuttaa vain ja ainoastaan "se" tietty tunne kurkunpäässä kun tietää nähneensä jotain todella hienoa ja kaunista. Tällä kertaa tunne jäi tulematta, mutten vain millään keksi, mistä se johtuu. Koska kyseessä on pohjimmiltaan erittäin minimalistinen ja simppeli teos, tuntuu hitaudesta ja jännityksen puutteesta niuhattominenkin pelkästään typerältä. Ehkä tämän saman olisi voinut tehdä vieläkin vaikuttavammin, ehkä Kawase olisi voinut sisällyttää elokuvaansa enemmän syvempää sanomaa tai vaikka vertauskuvallista symboliikkaa. Mene ja tiedä.

Ei siitä kuitenkaan mihinkään pääse, että Suzaku on joka tapauksessa ohjausdebyytiksi poikkeuksellisen onnistunut teos. Harva nimekkäämpikään ohjaaja on koskaan näin ammattitaitoisella ohjaustyöllä päässyt uraansa aloittamaan.



Arvio: 4.5/5



MOE NO SUZAKU, 1997 Japani
Ohjaus: Naomi Kawase
Käsikirjoitus: Naomi Kawase
Näyttelijät: Aidan Nguyen, Jun Kunimura, Kazufumi Mukohira, Kôtarô Shibata, Machiko Ono, Sachiko Izumi, Sayaka Yamaguchi, Yasuyo Kamimura

Pastoral: To Die in the Country (1974)

Muistan vielä kun meitä opetettiin joskus perskoulun viimeisinä vuosina kuvaamataidon tunnilla kirjoittamaan taidearvosteluja. Meille painotettiin erityisen paljon, miten tärkeää on viitata muihin samanlaisiin teoksiin tai tekijöihin ihan jo pelkästään tuomaan uskottavuutta. En oikeasti miettinyt silloin asiaa tuon pitemmälle, mutta nykyään olen huomannut tällaisten viittausten parhaimmillaan avaavan lukijoille ovia täysin uudenlaisiin teoksiin ja tekijöihin, joihin ei varmaan muuten olisi koskaan muulloin tullut vahingossakaan tehneeksi tuttavuutta.

Shûji Terayamaan ja Pastoral: To Die in the Countryyn törmäsin itse lukiessani yhtä internetin monista Alejandro Jodorowskyn Santa sangren arvosteluista, jossa Jodon päivänselväksi inspiraatioksi tämä elokuva erityisesti mainittiin. Shûji Terayama olikin jonkinlainen Japanin suora vastine Chilen suurelle pojalle, räiskyvä avantgarde-runoilija ja monipuolisesti rajoja rikkova taitelija, jonka virallisia teitä länteen asti päätyneet teokset pystyy helposti laskemaan yhden käden sormilla, kiitos Terayaman erääseen aiempaan taideteokseen kohdistuneiden lapsipornosyytösten. Kyllä, luit oikein.

Pastoralin kohdalla moiset syntiset jutut voi kuitenkin huoletta unohtaa, sillä kyseessä on varsin siivo omaelämänkerrallinen teos, sillä erotuksella tietysti että tarinan kuvaamat tapahtumat ja henkilöt on suodatettu taiteilijan luovan alitajunnan ja unien läpi, kerronta on tarkoituksella hajotettu epälineaarisesti eteneväksi kokoelmaksi fragmentoituneita muistoja ja suuri osa sen sanomastakin on velmusti kätketty monenkirjavan symboliikan taakse. Pastoral painiikin sarjassamme elokuvia, jotka pystyy tulkitsemaan helposti lukemattomasta eri näkövinkkelistä ja katsomaan useita eri kertoja löytäen loputtomasti uutta sisältöä sieltä täältä.

Sattuneista syistä tämän tarinaa on aika vaikeaa pukea sanoiksi. Päähenkilö tässä on kuitenkin kontrollifriikin leskiäitinsä ja tämän kellojen kanssa takapajuisessa vuoristokylässä asuva 15-vuotias, aikuisuuden ja seksuaalisen heräämisen kynnyksellä elävä nimetön nuori mies, joka elokuvan mittaan suunnittelee karkaavansa kotoaan. Sama henkilö nähdään lopussa myös luovan työnsä parissa tuskailevana aikuisena taiteilijana "oikeassa" Japanissa ja omissa lapsuuden muistoissaan - vähän samaan tapaan kuin Alejandro Jodorowsky Elämän tanssissa ja Endless Poetryssä.

Mikäli tästä nyt haluaa valikoida selviä vaikutteita Santa Sangreen itseensä, niin Terayaman voimakastahtoinen äiti on toiminut selvästi esikuvana kyseisen elokuvan vastaavalle. Äidin lisäksi tässä nähdään myös joukko taikauskoisia yksisilmäisiä mummoja, jotka ajavat nuoren äidin lapsineen kuolemaan kirotun syntymämerkin vuoksi. Alussa mukaan tulee myös kylään saapuva värikylläinen sirkus, jossa erilaiset groteskit hahmot, avoin seksuaalisuus ja maailmallinen paheellisuus vallitsee. Sirkuksessa nähdään mm. puhallettavaan läskipukuun pukeutunut nainen ja tämän kääpiörakastaja, joka harrastaa vertauskuvallisesti seksiä pumppaamalla rakastajattareensa ilmaa polkupyöräpumpulla. Kaikki tämä lähes poikkeksetta erilaisten värikkäiden filttereiden läpi kuvattuna.

Koko elokuva on niin tulvillaan erilaisia yksityiskohtia ja hienovaraista symboliikkaa, että heikompaa hirvittää. Yhtenä kaikkein keskeisimmistä toimii kello, joka ilmeisesti symboloi tukahdutettua seksuaalisuutta. Muistikuvien ihmisetkin ovat kirjaimellisesti menneisyyden aaveita ja meikattu siksi perinteisiin valkoisiin aavemaskeihin. Viimeisessä kuvassa nähdään aikuinen nykypäivän taiteilija kasvokkain lapsuusvuosien äitinsä kanssa. Yhtäkkiä kotitalon taustalla seinä romahtaa ja paljastaa takaansa oikean elämän Tokion vilkkaan katunäkymän. Menneisyys, nykyisyys, elämä ja elokuva sekoittuvat lopulta yhdeksi kokonaisuudeksi kuin parhaassakin Tarkovski-leffassa.

Eipä voi oikein muuta sanoa kuin hattua nostaa, huippuluokan japanilaista surrealismia tämä on. Oikeasti pelkästään toistaiseksi arvostelemistani leffoista löysin suoralta kädeltä valtavat määrät Terayamalta imettyjä vaikutteita erityisesti Sion Sonon ja Mamoru Oshiin elokuvista, jälkimmäisen kohdalla erityisesti sellainen pätkä kuin Talking Head ja ensimmäisen Strange Circus. Tiedä sitten miten monta muuta on itseltäni mennyt ohi, mutta onpahan erittäin mielenkiintoista huomata miten näinkin rajallisen yleisön kulttiteoksella voi olla kansainvälisestikin näkyvää vaikutusta omassa taiteenlajissaan.

Erittäin kiehtovaa tosiaan.



Arvio: 5/5



DEN-EN NI SHISU, 1974 Japani
Ohjaus: Shûji Terayama
Käsikirjoitus: Shûji Terayama
Näyttelijät: Hiroyuki Takano, Kantarô Suga, Sen Hara

Yeelen (1987)

Nianankoron tietäjäisä Soma sai ammoin unessaan näyn, jossa tämän poika kasvoi isänsä veroiseksi ja koitui lopulta tämän tuhoksi. Niinpä poika joutuikin äitinsä kanssa vuosikausiksi pakoilemaan isänsä vihaa ja katkeruutta. Äidin ja aikuisuuden kynnyksellä olevan Nianankoron tiet erkanevat lopulta jälkimmäisen lähdettyä etsimään mahtavilla taikavoimilla siunattua sokeaa setäänsä saadakseen tältä apua isäänsä vastaan.

Äskettäin tekemäni thaimaalaisen elokuvan vaatimattoman minimaratonin pienenä sivutuotteena osui silmiini ja lopulta myös käsiini tällainen aikoinaan hyvinkin tunnettu ja Suomessa asti teattereihin päässyt afrikkalainen fantasiaelokuva, joka kuitenkin tuntuu vuosien varrella kadonneen täysin yleisestä tietoisuudesta. Malilaista Souleymane Cisséä itseään tavataan vielä yleensä tituleerata maanosansa merkittävimpiin yksittäisiin ohjaajiin kuuluvaksi ja miehen magnum opusta Yeeleniä eli "kirkkautta" kaikkien aikojen kauneimmaksi afrikkalaiseksi elokuvaksi, joten riippumatta oikean elämän kiireistä ja suunnitelmista, tämä oli katsottava nyt heti ja äkkiä kun kerran kopionkin löysin. Erittäin kuluneen ja huonokuntoisen kopion, mutta minkäs teet.

Kuten jo lyhyestä referaatista todennäköisesti kävi ilmi, on Yeelenin tarina varsinainen oppikirjaesimerkki Joseph Campbellin klassisesta sankarin matkasta, eli universaalista vertauskuvallisesta aikuistumistarinasta jossa nuori sankari erkanee kodistaan ja vanhemmistaan kohti suurta seikkailua ja kasvaa siinä sivussa pojasta mieheksi. Tällä kertaa tuttu tarina on sijoitettu muinaiseen Maliin ja perusteemakin pyörii erityisen vahvasti perheen ja suvun ympärillä: isän ja pojan vihamielisen suhteen lisäksi katsojalle kerrotaan Nianankoron suvun yllä olevasta kirouksesta, matkan varrella nuori mies rakastuu, saa ihmeen kautta lapsen ja lopussa mystikon ennustus kertoo katsojalle päähenkilön jälkeläisten kohtalosta.

Pelkästään tarinamielessä ei oikeasti ihmetytä ollenkaan, miksi Yeeleniä niin monessa lähteessä tunnutaan vertaavan juuri aasialaisista animistisista perinteistä ammentavan Apichatpong Weerasethakulin elokuviin. Tälläkin kertaa kerronta nimittäin on hyvin hidasta ja Cissén tarkka silmä paikallisille perinteille ja myyteille paistaa lopputuotteesta vahvasti läpi. Loppulos onnistuu kuvaamaan poikkeuksellisen uskottavasti tieteellistä tulkintaa karttavaa maagista maailmankuvaa, jossa jokainen taikakalu ja henkiolennot ovat ihmisille mitä totisinta totta siinä missä aineellinen, järjellä ymmärrettävä todellisuuskin. Näin siis ilman ainuttakaan erikoistehostetta, onhan kyseessä loppujen lopuksi lähes nollabudjetilla ja amatöörivoimin vaikeissa olosuhteissa kuvattu teos.

Mitä tulee Yeelenin erityiseen kauneuteen, en tuosta juuri osaa sanoa juuta enkä jaata, sillä afrikkalaisen elokuvan yleissivistykseni rajoittuu toistaiseksi tämän lisäksi yhteen 2000-luvulla ilmestyneeseen naisten ympärileikkauksesta kertovaan leffaan ja tietysti taannoiseen kuolemattomaan Suomen Marsalkka -klassikkoon, joten uskottavien vertailujen tekeminen tässä suhteessa on aika vaikeaa. Toisaalta vaikka Cissén elokuva erityisen komea onkin, onnistui suttuinen kuvanlaatu varmasti nakertamaan sen parasta terää liiankin kanssa. En tiedä onko tästä nykyäänkään edes olemassa minkäänlaista teräväpiirtotasoista restauroitua versiota, mutta olisi todella tarpeeseen.

En jaksa uskoa, että tästäkään on ihan jokaisen suosikkielokuvaksi, mutta persoonallisena ja varsin laadukkaana pikku fantasiaelokuvana sekä etnografisena trippinä Cissén taidonnäytteelle soisi mieluusti paljon parempaa kuin silkan limbon ja unohduksen.



Arvio: 4/5



YEELEN, 1987 Mali, Ranska, Saksa, Burkina Faso, Japani
Ohjaus: Souleymane Cissé
Käsikirjoitus: Souleymane Cissé
Näyttelijät: Aoua Sangare, Balla Moussa Keita, Issiaka Kane, Niamanto Sanogo, Soumba Traore

Cemetery of Splendour (2015)

Pyhiinvaellukseni läpi Apichatpong Weerasethakulin filmografian johti lopulta tähän pisteeseen, jonka vuoksi koko lyhyen maratonin alkujaan aloitinkin. Cemetery of Splendour on muiden ohjaajan teosten tavoin kansainvälisesti maasta taivaaseen kehuttu ja moneen otteeseen erilaisilla palkinnoilla hukutettu tuotos, joka vihdoin myös uskaltaa kokeilla luoda uusia näkökulmia ja teemoja tyylillisesti sangen monotoniseksi osoittautuneen tekijämiehen repertuaariin. Uutuuden mukana tuli valitettavasti myös vaikeaselkoisuus ja Cemetery of Splendour voi hyvinkin olla nuoren mestarin ohjaustöistä etenkin länsimaisesta näkövinkkelistä se kaikkein enigmaattisin ja hankalin.

Kuten jo tavaksi muodostunut, on Cemetery of Splendourkin käytännössä lähes täysin juoneton kaksituntinen. Ainut tarinallinen anti kertoo thaimaalaiseen kyläseen sijoitettuja sotilaita vaivaavasta mystisestä unisairaudesta, jota varten on perustettu oma erityinen muusta maailmasta eristäytynyt klinikkansa vanhaan koulurakennukseen. Koulurakennuksen huhutaan olevan rakennettu muinaisten kuninkaiden hautapaikan päälle ja menneiden aikojen hallitsijoiden käyvän yhä taisteluaan toisessa ulottuvuudessa.

Varsinaisia nimeltä tunnettuja henkilöhahmoja ei elokuvassa ole kuin enintään pari, kolme. Pääosa ajasta seurataan sotilaista huolta pitävää vapaaehtoista naista, joka kehittää tarinan mittaan erityisen suhteen nurkassa nukkuvaan, mutta toisinaan koomastaan heräilevään mieheen. Päähenkilön ja koomapotilaiden perheiden tukena on myös psyykikko, joka pystyy keskustelemaan nukkuvien kanssa. Koulurakennuksen ulkopuolella kaivinkoneet repivät kappaleiksi ikivanhoja raunioita, joissa myös lasten nähdään viimeisissä kuvissa leikkivän.

Mutta mitä se kaikki tarkoittaa? Oma järkeni sanoo, että tässä liikutaan jälleen Weerasethakulin suosikkiteemojen ympärillä, joskin vähän erilaisella asenteella kuin ennen. Aiemmista elokuvista tuttu on ainakin henkisen ja maallisen keinotekoinen ero, mikä realisoituu kirjaimellisesti kohtauksessa, jossa kohdataan tavalllisen ihmisen hahmon ottanut buddhalainen jumalatar. Sitten on tietysti tulevaisuuden ja menneisyyden suhdetta tutkiskeleva teema, jota raunioilla leikkivät lapset ja muinaisten kuninkaiden henkien suhde nykypäivän sotilaisiin myös edustavat.

Koska olen mielikuvitukseton ja laiska juntti, käytin suosiolla apunani ulkomaisia lähteitä ja sain selville, että kyseessä on oikeasti erittäin poliittinen taideteos. Thaimaahan on tunnetusti parlamentaarinen monarkia, jossa armeijan valta noin yleensä on keskiverto länsimaata huomattavampi; edellinen sotilasvallankaappaus maassa suoritettiin 2014 eli vähän ennen tämän valmistumista. Lukemani perusteella koulurakennuksen pitäisi edustaa jonkinlaista Platonin luolaa, jossa orjat (sotilaat) elävät kahlehdittuina tuijottamassa tosina pitämiään varjoja (unia). Lääkärit koettavat hoitaa potilaitaan erilaisilla amerikkalaisten tuottamilla unia ja muistoja ohjailevilla neonvaloilla, jotka ilmeisesti vielä edustavat kuningashuoneen ja valtion omia tunnusvärejä. Amerikkalaiset siis tukivat kylmän sodan vuosina sikäläisiä asevoimia ja muinaiset kuninkaat ilmeisesti viittaavat paikalliseen hallinnolliseen traditioon, jota aivopestyt massat ja sotilaat sokeasti uskovat palvelevansa sotilasvallan alaisuudessakin.

Erittäin kiehtovaa, eikö vaan? Harmi vain, että kaikki edellinen on meikäläisille niin vierasta historiaa, ettei tästä elokuvasta meinaa sisällön puolesta juuri jäädä mitään käteen ellei sitten vaivaudu lukemaan esim. tätä arvostelua tai jotain muuta erityistä lähdettä, jossa kaikki olennainen selitetään auki juurta jaksain. Itse tosin nautin kuitenkin suunnattomasti tälläkin kertaa Weerasethakulin hypnoottisesta kuvauksesta yhdistettynä miehen tavaramerkkeihin lukeutuvaan rauhoittavan verkkaiseen etenemistahtiin, joka sekin kuitenkin varmuudella tuudittaa monen tottumattoman muinaisten kuninkaiden sotatantereille jo kauan aikaa ennen puoliväliä.

Verrattuna ohjaajan muutamaan aiempaan huipputeokseen kyseessä on kuitenkin omaan makuuni pienoinen pettymys. Apichatpong Weerasethakulin kaltainen huippulahjakas kaveri pystyy kyllä halutessaan paljon parempaankin.



Arvio: 4/5



RAK TI KHON KAEN, 2015 Thaimaa
Ohjaus: Apichatpong Weerasethakul
Käsikirjoitus: Apichatpong Weerasethakul
Näyttelijät: Banlop Lomnoi, Bhattaratorn Senkraigul, Jarinpattra Rueangram, Jenjira Pongpas, Petcharat Chaiburi, Sujittraporn Wongsrikeaw, Tawatchai Buawat