After Life (1998)

22 eri-ikäistä ja -taustaista hahmoa astuu vuorollaan sisään vanhaa koulua muistuttavaan, kirkkaan valon ympäröimään toimistorakennukseen. Yksi kerrallaan henkilöistä käy läpi sliipatun byrokraatin haastattelun, jossa kukin kertoo lyhyesti elämästään ja parhaista muistoistaan. Todellisuudessa kyseiset hahmot ovat kuolleet ja päätyneet varsin arkiselta vaikuttavaan tuonpuoleiseen limboon, jossa nämä saavat valita elämänsä kauneimmat hetket jatkaakseen myöhemmin taivaaseen elämään niitä uudestaan ja uudestaan ajasta ikuisuuteen.

Ah, sitä Hirokazu Kore-edaa! Ilmeisesti mies kyllästyi kerta kaikkiaan kriitikoiden loputtomiin Ozu-vertailuihin ja päätti suosiolla tehdä jotain todella erilaista ja repäisevää. Tällä kertaa kaikenlainen hiljainen tunnelmointi ja esteettinen tyylittely onkin sitten jäänyt suosiolla minimiin ja vastaavasti dialogi nostettu etusijalle. After Life koostuukin suurelta osalta kestostaan ihan kirjaimellisesti dokumentaarisella otteella yhdessä ainoassa hämyisässä huoneessa käydyistä käsikirjoituksettomista keskusteluista, joissa amatöörinäyttelijät kertovat pienistä ihanista asioista, jotka toivoisivat voivansa kokea uudestaan. Lopussa nämä muistot myös lavastetaan ja kuvataan osaksi elokuvaa. Vähä fiktio on sitten kirjoitettu edellisen päälle.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan Kore-eda haastaa katsojan pohtimaan oman elämänsä ainutkertaisuutta ja sen pieniä ohimeneviä kauniita hetkiä oikeastaan tuputtamatta minkäänlaisia valmiita näkemyksiä tai helppoja vastauksia. Mutta oikeasti kyseessä on myös tarina luopumisesta, Kore-edan taivaaseenhan voi muistoistaan viedä mukanaan vain yhden loppujen kadotessa ikiajoiksi tyhjyyteen. Valinnan vaikeus koskettaa paitsi vainajia, myös valintaansa syystä tai toisesta jouduttaneita haastattelijoita, joilla niinikään löytyy menneisyydestään ihmisiä ja muistikuvia, joista nämä eivät välttämättä ole valmiita päästämään irti.

After Life on pahuksen vaikea elokuva arvostella, koska sen tyyli on niin pahuksen simppeli ettei siinä ole tarpeeksi mistä tarinoida tai analysoida. Ainakin tästä voi sanoa, että rankan dialogipainotteinen kerronta todennäköisesti pitkästyttää toiminnallisempaa ja visuaalisempaa otetta janoavia kuoliaaksi asti, mutta toisaalta antaa myös keskittymiskykyiselle mukavan tunnelmallisen ja ajatteluun haastavan erilaisen draamaelokuvan.

Henkilökohtaisesti olen aina ollut tällaisten dialogiin painottuvien teostan kohdalla kahden vaiheilla: parin vuoden takaista Fencesiä esimerkiksi enimmäkseen vieroksuin, mutta toisaalta edellistäkin tekstipainotteisempi Ilta Andrén kanssa lukeutuu edelleen henkilökohtaisiin suosikkielokuviini. After Life ei ainakaan toistaiseksi näkemäni perusteella edusta Kore-edan filmografiassakaan kaikkein leikkaavinta kärkeä eikä tästä kai riittäisi viemisiksi taivaaseenkaan, mutta ainakin itselleni tarinan pyörittelemät kysymykset sekä kuoleman ja tuonpuoleisen ympärille koottu tarina yksinään riittivät tekemään tästä keskivertoa mielenkiintoisemman tapauksen.

Kannattaa kuitenkin suhtautua tähänkin arvosteluun varauksella, sillä ainakin oman otantani perusteella After Life on monelle muulle Kore-edan töiden ihailijalle se kaikkein paras ja rakkain ohjaajan elokuvista.



Arvio: 4/5



WANDAFURU RAIFU, 1998 Japani
Ohjaus: Hirokazu Kore-eda
Käsikirjoitus: Hirokazu Kore-eda
Näyttelijät: Arata, Erika Oda, Kei Tani, Susumu Terajima, Takashi Naitô, Taketoshi Naitô