Haamujengi (1986-1991)

 

Koska tahansa kansan huulille nouseekaan Ivan Reitmanin ohjaaman aidon ja alkuperäisen Ghostbusters - haamujengin nimi, yleensä ihmismielet valtaa tietynlainen levollisen nostalginen raukeus, kuin palaisi henkisesti takaisin kotiinsa, jossa ei varsinaisesti ole koskaan asunutkaan. Jokainen tosi kultturelli persoonallisuus tunnistaa tuon yleissivistykseen kuuluvan taideteoksen nimen ja logon siinä missä Picasson kuuluisimmat mestariteoksetkin – umpitylsä Ghostbusters II taas saa useimmat häpeissään vaihtamaan aihetta mihin tahansa mielekkäämpään. Haamujengi kasvoi aikoinaan kulttuuri-ilmiönä niin raamatullisiin mittasuhteisiin, että aiheesta toki riittää henkevää jutusteltavaa vaikka kuinka pitkiksi ajoiksi jos vain sattuu tuntemaan kummituksensa likimainkaan yhtä syvällisesti kuin kultturelli Picassonsa. Nyt puhutaan siis äärimmäisen hienostuneesta taiteesta!

Palautettaessa mieleen klassisen Ghostbusters-villityksen vaikkapa viimeisimpien reboottien herättämän nettiulinan yhteydessä en ole ainakaan henkilökohtaisesti kuullut kenenkään mainitsevan aiheesta jo kasarilla tuotettua piirrettyä televisiosarjaa, jolle suuresti arvostamani Tosi viilee haamujengikin on aikuisten oikeasti jatkoa. Ilmeisesti moni nimittäin kuvittelee koko valtavan haamunmetsästysfranchisen valtavine hypeineen ja oheistuotteineen nojanneen pelkästään niihin kahteen vuosikausien erotuksella toisistaan ilmestyneeseen näyteltyyn elokuvaan, mutta todellisuus on tälläkin kertaa tarua ihmeellisempää: Sonic the Hedgehoginkin tuottaneen DICin parhaiden osaajien hyppysistä maailmaan syntynyt nälkävuosien pituinen Haamujengi-piirretty on paitsi monen mielestä parhaimmillaan leffojakin tasokkaampi, mutta se oli aikoinaan myös vähintään yhtä suosittu.

Koska nytkin puhutaan lelumainoksistaan ja moraalipanikoinnistaan tunnetusta vuosikymmenestä, lienee näin alkajaisiksi tarpeen selittää muutama olennainen yksityiskohta Haamujengin perimmäisestä filosofiasta. Tarina ei tiedä miten, mutta käsillä olevan sarjan pariin päätyi jo suunnitteluvaiheessa kokonainen joukko kivikovia nuoria käsikirjoittaja-ammattilaisia, joilla ei todellisuudessa ollut aikomustakaan tuottaa pienille lapsille suunnattua pikkukivaa televisiopiirrettyä. Haamujengin käsikirjoitustiimi ottikin Babylon 5:sen takaa paremmin tunnetun J. Michael Straczynskin johdolla tehtäväkseen kynäillä sarjansa kuin minkä tahansa aikuisille suunnatun kypsemmän kauhukomedian ilman turhaa kädestä pitelyä tai yleisön älykkyyden aliarviointia, laadusta tinkimättä ja alkuperäistä lorea loputtomasti samalla laajentaen ja syventäen – kansankielellä sanottuna pirun hyvän televisiosarjan.

Haamujengi-sarja alkaakin kirjaimellisesti ensimmäisen elokuvan lopusta: ghostbustereiden pelastettua New Yorkin Gozerilta ja vaahtokarkkimieheltä nämä palaavat takaisin tukikohtaansa hävittämään kummitusmateriaalin saastuttamat vaatteensa. Jokin kuitenkin menee jälleen mönkään, jolloin haamupartion on palattava takaisin hommiin. Kupletin varsinainen ydinvitsi paljastetaan kuitenkin vasta hyvän aikaa myöhemmin piirrossarjan "aitojen" hahmojen mennessä katsomaan viimeisimmän urotekonsa pohjalta tuotettua elokuvaa – alkuperäistä Haamujengiä! Alkujaanhan Columbia ei nimittäin omistanut franchisen nimeä, vaan joutui sopimaan sen käytöstä toisen yhtiön kanssa. Animaatiota tuottaessa sopimukseen ei päästy, joten sarja jouduttiin ristimään "The Real Ghostbustersiksi" erotuksena Filmationin samoihin aikoihin ilmestyneeseen erilaiseen Ghostbusters-piirrettyyn. Nerokkaan käsikirjoitustiimin käsissä tuotantoyhtiön lakimiesten kämmistä kasvoikin koko sarjan olennainen läppä ja twisti, eikä se toinenkaan sarja kuuleman mukaan huono ole.

Ensimmäiset episodit ovat kuitenkin vielä varsin kepeää menoa verrattuna tulevaan. Tekijöiden lupausten mukaisesti käsikirjoitus on valovuosia aikansa tyypillisiä lastenpiirrettyjä kypsempää jälkeä, ja elokuvan hahmoillekin on siinä uskallettu antaa aivan uudenlaista särmää. Peter Venkman esimerkiksi on tällä kertaa melankolisempi hahmo, jolle sarkastinen huumori on keino selvitä elämän ankeammasta puolesta, Egon Spengler taas on monotonisella äänellä käsittämättömän monimutkaisia puheleva, tunneilmaisultaan rautakankeen verrattavissa oleva autistinen nörtti, jolla on palava kiinnostus firman energiseen sihteeriin, joka vastaavasti toisinaan ottaa roolia osana aaveenmetsästystiimiä ja pelastaa miehet pulasta. Sarjan Ray on elokuvaa yksinkertaisempi hyvä tyyppi ja Winston vastaavasti ryhmän maanläheisin ja järkevin, hahmo joutuukin usein tulkkaamaan muille Egonin hämärää ja vaikeaselkoista kielenkäyttöä.

Jos Haamujengin ydinryhmä itsessään on sympaattisten ja inhimillisten persoonallisuuksiensa puolesta ikimuistoinen, voinee samaa sanoa myös useammastakin sarjan jaksosta etenkin kahden ensimmäisen tuotantokauden osalta. Sarjan pärähdettyä todella käyntiin viimeistään ymmärtääkin alkuperäisen konseptin uskomattoman nerouden: vaikka yliluonnollisen tuholaistorjuntatiimin ideana onkin yksinkertaisesti kaapata haamuja, ei jälkimmäisten varsinaisella ulkomuodolla tai kyvyillä ole minkäänlaisia käytännön sääntöjä sen enempää kuin yksittäisten tarinoiden narratiivilla tai rakenteellakaan, vaan Haamujengin tärähtäneessä maailmassa vain käsistä karanneen käsikirjoittajatiimin luova mielikuvitus asettaa rajapyykit todellisuuden ja hulluuden välille. Aikuiskatsojat osannevat arvostaa tekijöiden vaivannäköä lapsia enemmän.

Varsin tyypillistä Haamujengi-jaksoa voineekin verrata jonkinlaiseen huvipuistoajeluun, jonka aikana kuuluukin jännittää, mutta joka oikeasti on kuitenkin älyttömän hauska. Muuassa hassussa episodissa Peter, Ray, Egon ja Winston esimerkiksi päätyvät kummitusten asuttamaan käänteiseen New Yorkiin, jossa nämä kohtaavat käänteiset ghostbusterit eli "peoplebusterit". Muista legendaarisista jaksoista mainittakoon animaatioteknisesti huikea tarina, jossa helvetin portit avautuvat New Yorkin metroon sekä Halloween-jakso, jossa nähdään Tosi viileen haamujengin alkuvideossakin väläytelty kurpitsapäinen Samhain, vanhan sarjan hahmojen eräänlainen arkkivihollinen ja pakanallisen muinaisjuhlan paha henki. Yllättävänä käänteenä likimain jokainen aave ei kuitenkaan ole suoranaisen pahantahtoinen eikä näistä välttämättä pääsekään eroon yksinomaan väkivalloin.

Yhtenä Haamujengin erityisenä vahvuutena mainittakoon vielä sen erinomainen alkuperäinen ääninäyttely. Tiettävästi näyttelijät olivat läheisiä tuttuja mikrofonin toisellakin puolella, ja nämä järjestivät tarkoituksella keskenään erilaisia pitkiä improvisaatiosessioita ja muita vastaavia tempauksia sarjaan sopivan ryhmäkemian luomiseksi. Englanninkielisen version äänistä taatusti tunnistettavin on Karvisenakin tuttu Lorenzo Music, joka kuullaan kahden ensimmäisen kauden ajan Venkmanina. Erään tarinan mukaan Karvisen hahmoa inhoava Bill Murray ei kuitenkaan pitänyt miehen äänestä, joten näyttelijän tilalle vaihdettiin myöhemmin huomattavasti puisevampi Dave Coulier, jonka työskentely kuulostaa kauttaaltaan kuin humalaisen urvahtelulta. Alkuperäisen näyttelijätiimin hajoaminen oli kuitenkin vain yksi sarjan myöhemmän lässähtämisen avainsyistä…

Haamujengi oli ilmestyessään jättimäisen suosittu sarja, sitä tuotettiinkin peräti seitsemän tuotantokauden ja melkein puolentoista sadan jakson edestä. Kaksi ensimmäistä kautta yksinään kattaa vähän yli puolet koko komeudesta, ja silkalta raa'alta laadultaan tuo kyseinen puolikaskin lukeutuu helposti koko länsimaisen televisioanimaation historian hienoimpiin hetkiin. Haamujengin ensimmäistä puolikasta on toisinaan verrattu tasoltaan ja tyyliltään jopa ysärivuosien Batmanin ja Gargoylesin kaltaisiin klassikoihin, joiden kumpaisenkin kirjoittamiseen myös osallistui aikakautensa muusta tarjonnasta mustetahran tavoin eroavan kypsemmän, kunnianhimoisemman ja nälkäisemmän Haamujengin legendaarisen käsikirjoitustiimin keskeisiä jäseniä.

Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan. Haamujengin kohdalla alamäki alkoi päättävien pöytien täydellisestä vihjeettömyydestä sekä ahneudesta: jonkin omituisen vimman ja päähänpiston ajamana nämä päättivät panostaa lapsiin ja palkkasivat siksi joukon markkinointikonsultteja vetämään sarjansa naruista toisesta tuotantokaudesta eteenpäin. Tuotantotiimin byrokraattisempaan suuntaan muuttuneen työympäristön jälki alkoi tuntua nopeasti itse sarjan laadussa: vakavalla otteella käsikirjoitettu kauhukomedia muuttui nopeasti puhtaaksi lastenviihteeksi, jossa henkilöhahmot ovat kauttaaltaan yksiulotteisia, yksittäiset jaksot entistä typerämpiä ja jopa firman sihteeri mentiin tarkoituksella muuttamaan tiukasta toimistotädistä tylsäksi äitihahmoksi. Yhtenä konsulttien aivopieruna myöhemmissä kausissa painotettiin yhä enemmän ghostbustereiden lapsiystävien turvallisempia seikkailuja sekä koomiseksi sivuhahmoksi tarkoitetun Slimerin roolia – jälkimmäiselle luotiin jopa erillinen minisarjansa, jota näytettiin varsinaisen sarjan kyljessä kuin epämuodostunutta kaksosta.

 

Peoplebusterit.

Ennemmin tai myöhemmin alkuperäinen tuotantotiimi kuitenkin alkoi saada tarpeekseen työnantajansa harrastamasta sabotaasista ja yksi toisensa jälkeen huipputekijät kahden ensimmäisen tuotantokauden jättimenestyksen takaa lähtivät omille teilleen. Haamujengin kohdalla viimeinen niitti oli tarinankerronnan korkeasta tasosta vastanneen J. Michael Straczynskin irtisanoutuminen projektista, mies palasi myöhemmin vierailevana tähtenä kirjoittamaan yksittäisiä laatuepisodeja, mutta tuossa vaiheessa mestarin ponnistukset olivat toivotonta ja turhaa hidastustaistelua vääjäämätöntä loppua vastaan. Alkuperäisen käsikirjoitustiimin ja ääninäyttelijöiden kaikotessa lätkimään lähti vähitellen myös maksava yleisö huomatessaan tunnistamattomaksi muuttuneen suosikkisarjansa tason heittelevän rajusti äärilaidasta toiseen – katsojien katoamista seurasi määrärahojen supistaminen, pitkä ja riuduttava kitumavaihe sekä lopulta koko kuoliaaksi riutuneen sarjan armollinen lakkautus.

Kasarivuosien Haamujengi onkin melkoinen genrensä timantti, yksi ilmestymisaikansa epätodennäköisimmistä mahdollisista luomuksista sekä tulevien sukupolvien klassikoiden tärkeä edelläkävijä, joka kuitenkin tuntuisi jääneen monelta myöhemmän aikakauden animaatiofanilta täysin kokematta. Toisin kuin niin kauhean moni saman ajan televisiopiirretty, Haamujengi ei olekaan mikään katsojan halpamaiseen manipulointiin tai trendeillä ratsastamiseen keskittyvä matalamielinen ja kaavamainen lelumainos, vaan useista sen jaksoista ja mytologiasta saisi osaavissa käsissä helposti laajennettua vaikka kokonaisen elokuvasarjan verran laadukasta ja viihdyttävää materiaalia. Valitettavasti näin ei kuitenkaan tehdä, koska niin monet lähestyvät Haamujengin kaltaista klassikkosarjaakin ihan jo tekoaikansa jättämän leiman vuoksi silkkana pienten lasten viihteenä olipa käsikirjoituksen taso kuinka huikea tahansa. Lähimmäksi kunnollista elokuvaa päästiin vähän ironisestikin Ghostbusters II:ssa, jossa hahmot muutettiin tarkoituksella muistuttamaan televisiosarjan vastaavia, mutta kaikkein olennaisin unohtui selvästi matkan varrella.

Jos Haamujengin nousu ja tuho jotain opettaa, niin vanhan viisauden siitä, miten toimivaa konetta ei kannata yrittää korjata. Toisaalta kyseessä on jälleen erinomainen esimerkki, miten johdonmukaisen jääräpäinen vastavirtaan uiminen tuotti makoisan hedelmän asiansa rautaisella ammattitaidolla osaavien tekijöiden yksinkertaisesti pyrkiessä tekemään parhaansa välittämättä turhiksi ja tyhmiksi kokemistaan ympäröivän maailman oikuista. Sarjan loppu ei ollut kovinkaan hääppöinen, mutta parhaimmillaan Haamujengi loisti kirkkaampana kuin yksikään toinen saman ajan länsimaisista televisiopiirretyistä.


Arvio: 5/5


THE REAL GHOSTBUSTERS, 1986-1991 USA
Ohjaus: Richard Raynis, Will Meugniot
Käsikirjoitus: Chuck Menville, Dan Aykroyd, Dennys McCoy, Harold Ramis, J. Michael Straczynski, Jules Dennis, Larry DiTillio, Len Janson, Mark Edward Edens, Michael Edens, Michael Reaves, Pamela Hickey, Richard Mueller
Näyttelijät: Arsenio Hall, Buster Jones, Dave Coulier, Frank Welker, Kath Soucie, Laura Summer, Lorenzo Music, Maurice LaMarche, Rodger Bumpass