Tosi viilee haamujengi (1997)

Puhuttaessa klassisesta Ghostbusters-saagasta harva keskivertokatsoja tietääkään, että ne kaksi 80-luvulla tuotettua elokuvaa ovat todellisuudessa hyvin pieni osa paljon suurempaa kokonaisuutta, jota voinee monimutkaisuudessaan sekä tekoaikansa suosiossaan verrata vähän nykyajan Marvel-villitykseen. Varsinaisten elokuvallisten tuotosten rinnalla eli kokonainen vuosikausia jatkunut suosittu piirrossarja, joka oli ajalleen poikkeuksellisesti paljon muutakin kuin pelkkä lelumainos: sarjan tekijät ottivat alusta työnsä niin vakavasti, että kokonaisesta nipusta sen jaksoja saisi helposti muokattua käsikirjoituksen vaikka tusinaan kokopitkään leffaan – tiettävästi jotain tämän tapaista myös suunniteltiinkin, mutta tuotanto ei ikinä edennyt ideatasoa pidemmälle.

Näin fanin näkökulmasta televisiosarjan kauaskantoisin seuraus oli sen tekijöiden pyrkimys järkeillä auki joitain elokuvien kummallisuuksia, minkä johdosta nämä tulivat luoneeksi kokonaisen kummitusversumin omine erikoisine lainalaisuuksineen. Aaveita metsästävät tuholaistorjujat eivät esimerkiksi vain tapa aaveita, vaan nämä säilötään valtavaan tankkiin, joka tietysti muodostaa kokonaisen portin toiseen ulottuvuuteen. Koko jutun ironinen vitsi oli tietysti siinä, että televisiosarjan haamujengi onkin todellisuudessa se "aito ja oikea", ja elokuvat ovatkin vain fiktiivisiä kuvauksia näiden arjen todellisten sankareiden päivittäisestä leipätyöstä. Idea saatiin tiettävästi alkuperäissarjan jouduttua tekijänoikeussyistä nimeämään itsensä ”The Real Ghostbustersiksi” erotukseksi toiseen saman nimiseen sarjaan, joka yritti ratsastaa elokuvien maineella.

Vuosikymmenen vaihtuessa alkuperäinen sarja oli tehnyt tehtävänsä ja koko vilpittömän höpsö Ghostbusters-villitys alkoi vähitellen jäädä taka-alalle uuden ajan rajumpien muoti-ilmiöiden tieltä. Kun asioista päättävät tahot alkoivat suunnitella haamujahdin päivittämistä ajan hengen mukaiseksi, sai lepsuhko lastenpiirretyn henki jäädä kertaheitolla sikseen: uuden sarjan tyyliksi valittiin aikuisempi vakavahenkisempi seikkailu täysin uusilla hahmoilla – tekijöiden kuningasideana oli siis markkinoida luomustaan sekä alkuperäisen sarjan nyt jo aikuistuneemmalle yleisölle sekä oman aikansa lapsille, joille alkuperäiset hahmot eivät välttämättä olleet laisinkaan tuttuja. Haamujengin uuden ja tyylikkäämmän tulemisen nimeksi ei kelvannutkaan vähempää kuin Extreme Ghostbusters, suomalaisittain Tosi viilee haamujengi.

Extreme Ghostbusters alkaa muutaman vuoden alkuperäisen Haamujengin päättymisen jälkeen. Aaveet ovat käyneet vuosi vuodelta yhä harvemmaksi ja alkuperäinen tiimi on vaihtanut suosiolla alaa. Metrotunnelin työntekijöiden vapautettua ikivanhan kulkutautia levittämän demonin, yliopistolla työskentelevä Egon "huuhaa" Spengler päätyy värväämään hulttio-oppilaansa uudeksi haamujengiksi. Tiimin uusista jäsenistä oma henkilökohtainen suosikkini on aina ollut okkultismia harrastava goottityttö Kylie, johon kyynikko Eduardo – toinen suosikkihahmoni – kehittää sarjan mittaan syvempiäkin tunteita. Kaksi muuta uutta jäsentä ovat kömpelöitä one-linereita heittelevä pyörätuolissa istuva Garrett sekä afroamerikkalainen tekniikkanörtti Roland, joka tavallisesti miettii enemmän kuin toimii.

Tosi viilee haamujengi täyttää tänä vuonna täydet 24 vuotta, eikä vielä tänä päivänäkään ole tainnut tulla vastaan toista samanlaista 90-luvun lopun televisiopiirrettyä, joka olisi ollut yhtä paljon ajan hermolla: kyseinen vuosikymmenhän oli erityisesti kaupallisten sekä poliittisesti korrektien kasarivuosien jättämän henkisen krapulan ja "asenteen" kulta-aikaa, jolloin Salaiset kansiot oli kuuminta uutta, salaliittoteoriat olivat muotia ja tietty ulkopuolisuus nähtiin erittäin romanttisena. Tosi viilee haamujengi ei vain ammenna täysin rinnoin tästä rosoisemmasta hengestä, vaan se julkeaa heittää sekaan vielä oman lisänsä viemällä perinteisesti lasten ja nuorten kevyenä kouluaamujen viihteenä mielletyn konseptinsa loogiseen äärimmäisyyteen puhtaaksi kauhuksi asti: jokainen jakso on tiettävästi kumarrus jollekin kauhun pienemmälle tai suuremmalle klassikolle, kuten Tobe Hooperin, Wes Cravenin, Roger Cormanin ja John Carpenterin kaltaisten suurnimien elokuville sekä Stephen King -henkisten genren kirjallisten hahmojen keskeiselle tuotannolle.

Muistan Tosi viileen haamujengin tulleen alun perin Neloselta alkuiltaisin joskus vuoden 1997 paikkeilla suomeksi Prätkähiiristä tutun huipputiimin dubbaamana, eikä kotimaisesta käännöksestä tai dubbauksesta keksikään pahaa sanaa meidänkään aikamme mittapuulla. Muistan rakastaneeni tätä sarjaa yli kaiken, mutta vasta aikuisemmalla iällä oikeasti aloin ymmärtää miten laadukkaasta tekeleestä oikeasti onkaan kyse: tiettävästi tähän saatiin mukaan paljon alkuperäisen sarjan isoja nimiä, ja käsikirjoitukset hiottiin samaan henkeen kuin mikä tahansa prameampikin produktio, tästä esimerkkinä jo aiemmin mainitsemani viittaukset muihin klassikoihin. Viimeksi sarjan katsottuani kiinnitin huomioni viittausten ohella tekijöiden ovelaan tapaan paljastaa jakso toisensa jälkeen uuden tiimin jäsenten taustoja sekä syventää näiden persoonallisuuksia. Sarjan neljännessä jaksossa (Pelko sisälläsi) esimerkiksi paljastetaan Kylien pelkäävän matoja, mikä on tiettävästi viittaus elokuvaan nimeltä Kauhun planeetta vuodelta 1981, jossa suunnaton syöpäläinen raiskaa naisen hengiltä!

Haluatteko kuulla enemmän niistä hyvistä jaksoista? Viidennessä jaksossa (Kirjallisia kammotuksia) kauhukirjailija tekee sopimuksen yliluonnollisten voimien kanssa rahasta ja kuuluisuudesta, mutta tuleekin samalla vapauttaneeksi Hellraiserin kenobiitteja muistuttavat hahmot tähän maailmaan. Kuudennessa episodissa (Riimukivien valitut) murtovaras saa käsiinsä vanhoja riimuja, joilla tämä pystyy lähettämään kiroamansa ihmiset toisessa ulottuvuudessa elävän paholaisen orjiksi – jakso on tietysti saanut inspiraationsa Jacques Tourneurin Paholaisen palvelijasta sekä Don Coscarellin Phantashm-elokuvasarjasta. Vielä yksi: jakso numero 18 (Aavemainen apokalypsi) alkaa, kun yksi haamujengin jäsenistä päätyy keskelle post-apokalyptista tulevaisuutta ja menneisyyteen jääneet lähettävät tälle viestejä kirjoittamalla tämän taakseen jättämään päiväkirjaan. En ole varma, mistä viimeinen on inspiraationsa saanut, mutta nämäkin vähät näytteet kertonevat jotain Extreme Ghostbustersin käsikirjoituksen huikeasta tasosta.

Olen kasvanut aikuiseksi sitten ensikohtaamiseni Tosi viileen haamujengin kanssa, eikä sarjaa kohtaan tuntemani arvostus ole laskenut näiden vuosien aikana tippaakaan – päinvastoin. Ysärivuosien haamujengi oli omana aikanaankin huikean kunnianhimoinen yritys nostaa televisiopiirrettyjen tarinankerronnalliset mahdollisuudet aivan uudenlaisille leveleille, mutta lopulta homma kaatui surullisesti aivan muihin seikkoihin kuin itse tuotteen varsinaiseen laatuun. Tiettävästi vanhat fanit eivät lämmenneet laisinkaan haamusaagan uusille hahmoille, eikä nuorempi yleisö vastaavasti ymmärtänyt missään vaiheessa koko jutun hienompia ulottuvuuksia. Kun tähän ynnätään uudenlaisen konseptin markkinavoimissa herättämä hämmennys sekä aikansa väkivaltapeleihin ja -piirrettyihin suuntautunut moraalipaniikki, oli katastrofi valmis. Toista samanlaista lapsille ja aikuisille suunnattua tyylipuhdasta kauhupiirrettyä ei lienekään sitten toistamiseen edes yritetty vakavissaan tehdä.


Arvio: 5/5


EXTREME GHOSTBUSTERS, 1997 USA
Ohjaus: Alan Caldwell, Chris Berkeley, Scott Wood
Käsikirjoitus: Duane Capizzi, Gary Stuart Kaplan, Marty Isenberg, Siobhan Byrne, Steve Cuden, Steven Melching
Näyttelijät: Alfonso Ribeiro, Billy West, Jason Marsden, Maurice LaMarche, Pat Musick, Rino Romano, Tara Charendoff