Halinallet (1985-1988)

 

Yksi kylmän sodan, maailman yllä leijuneen ydintuhon aaveen sekä jokaista tunnollista vanhempaa ihmistä järkyttäneen nuorisokapinan sivuvaikutuksista oli hurmoksellisen konservatiivikristillisyyden nousu 70-luvun lopulla. Läpi seuraavan vuosikymmenen moraalipaniikki seurasi toistaan: milloin kohistiin roolipelien antamista saatanallisista virikkeistä, milloin löydettiin kokaiini- ja heroiiniviittauksia pienille lapsille suunnatuista saduista, milloin taas kaiveltiin populäärimusiikin klassikoista turmiollisia takaperin äänitettyjä viestejä, joiden uskottiin vaikuttavan alitajuisesti ihmisten käyttäytymiseen.

Kasarivuosien suuren moraalipaniikin ensisijainen kohde oli kaikenlainen lapsille ja nuorille suunnattu viihde, josta kiilusilmäisesti pyrittiin sensuroimaan ja estämään kaikenlainen aikuisempi ja epäkorrektimpi materiaali yleisen moraalin ja silkohapsien mielenterveyden suojelemiseksi. Lopputuloksena markkinat valtasi sisällöltään pahimmillaan täysin tyhjäksi asti filtteröityjen nössöjen piirrettyjen televisiosarjojen tulva, joista suurin osa on jo nykyisin unohtunutkin. Ajan hengen mukaisesti suuri osa muistettavammistakin kasaripiirretyistä oli tuotettu lähinnä Hasbron ja Mattelin kaltaisten lelukorporaatioiden kyynisiksi lelumainoksiksi.

Yksikään toinen aikakauden ja genren tuotoksista tuskin herättää yhtä voimakkaita tunteita tänä päivänäkään kuin Halinallet, tuo massatuotettujen pikkukivojen postikorttien pohjalta syntynyt lelusarja, joka tietysti poiki itselleen kokonaisen franchisen elokuvineen ja televisiosarjoineen. Nyky-yleisön irvistelyistä huolimatta Halinallet oli aikoinaan niin suosittu ilmiö, että sarjan elokuva nöyryytti tylysti lippuluukuilla jopa itseään megakorporaatio Disneyä. Jokainen kasari- ja ysärivuosina varhaisvaiheensa elänyt on joutunut todistamaan tätä helvetillistä kärsimysnäytelmää ainakin vähän, vaikkei ikinä olisi niitä leluja omistanutkaan.

Halinallet kertoo pilvilinnassa asuvista erivärisistä nalleista, jotka erottaa toisistaan ensisijaisesti näiden vatsassa olevasta "deus ex machina" -nappulasta. Näiden poliittisesti korrektien nallejen ensisijainen tehtävä on varmistaa suvaitsevaisuuden ja välittämisen vallitseminen maisessa maailmassa, joten aina viisarin värähtäessä väärään suuntaan nämä rientävät valistamaan lapsia rakastamisen ja reiluuden iloista. Käytännössä jokaisessa episodissa kaikki ihmisten ongelmat ratkeavat yksinkertaisesti käyttämällä aiemmin mainittua taikanappia. Yllättäen halinallet myös aina voittavat ja suurin kaikista on rakkaus.

Varsin viattoman kaupallisen ulkokuorensa alla Halinallejen maailmankuva edustaakin tietynlaista täsmätuotetta nimenomaan konservatiivisten kristillisten keskiluokkaisten perheiden lapsille. Sarjaa katsoessa ei esimerkiksi voi välttyä huomaamasta, miten halinallejen maailma on jaettu kuin taivaaseen ja helvettiin, missä tietysti nallejen pilvilinna edustaa mystistä kaiken yläpuolella olevaa paratiisia sekä noita Sydämettömän sadepilven reunalla sijaitseva pimeä pahislinna helvettiä. Kaksi ääripäätä luonnollisesti kilpailevat keskenään maailman lasten sieluista, mutta kerta toisensa jälkeen taivaallinen deus ex machina peittoaa paholaisen edustaman pimeyden. Kasari does kasari again.

Kaikenlaisesta irvailusta huolimatta Halinallet ei siis olekaan aivan niin sisällötön ja pinnallinen sarja kuin ylenpalttisesta poliittisesta korrektiudesta ja nynnyilystä voisi etukäteen päätellä. Henkilökohtaisesti en edes suhtaudu pieneen hengelliseen sanomaan lainkaan negatiivisesti, kunhan sekin vähä vain on osattu muotoilla sopivan hienovaraisesti ja hyvällä maulla eikä aggressiivisesti tuputtaen. Halinallejahan tuotti toisesta tuotantokaudesta lähtien Nelvana, yksi televisiopiirrettyjen suurista jättiläisistä, joten kaikista ajan rajoitteista, moraalipaniikista ja tekijöiden itsensä taloudellisista ongelmista huolimatta sarja oli osaavissa käsissä. Jopa Halinallejen huvittavan kämäinen suomenkielinen ääninäyttely oli todellisuudessa monia myöhempiäkin yrittäjiä (lue: Agapio) laadukkaampaa jälkeä.

Halinallet on omalla hämärällä tavallaan jopa ihan hauska sarja. Jättimäisen lelufirman kylmäkiskoisena mainoksena ja kyynisesti pelkän rahan vuoksi työhön tarttuneen firman yhteistyönä syntyneet, irvokkaan yliampuvalla tavalla ystävyyttä ja rakkautta julistavien pehmolelujen seikkailut tuovat tietyllä tavalla mieleen Aggressive Retsukon ensimmäisen tuotantokauden, jossa työntekijät tekevät yrmystä esimiehestään valituksen firman johdolle. Kyyninen esimies yrittää lopulta esiintyä mahdollisimman iloisena ja kannustavana, mutta pakotettu hymyily ja ystävyys saavat lopulta niin makaaberit mittasuhteet, ettei hahmon esiintymistä pysty enää seuraamaan purskahtamatta toisinaan nauramaan äänekkäästi.

En voisi enää meidän aikanamme uskoa kenenkään imeväistä varttuneemman katsovan Halinallejen kaltaista sarjaa muuten kuin jotenkin ironisessa mielessä, niin paljon on vettä vuosien varrella virrannut aurajoessa. Kaikista maailmaan mahtuvista parodioista ja kiukkuisista läppäarvosteluista päätellen kansan syvät rivit pitänevätkin Halinalleja edelleen yhtenä aikakautensa ja genrensä vastenmielisimmistä ilmestyksistä, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava franchisen jättämän sitkeän muistijäljen vihjaavan myös toiseen suuntaan: Halinallet saattaa olla kolho ja vähäjärkinen sarja, muttei sentään yhtä unettavan tylsä ja sieluton kuin monet vieläkin groteskimmalla tavalla poliittisesti korrektit aikalaisensa.

Palaamme asiaan myöhemmin...


Arvio: 2/5


CARE BEARS, CARE BEARS FAMILY, 1985-1988 USA, Ranska
Ohjaus: James A. Simon
Käsikirjoitus: Elena Kucharik, Heather McGillvray, Jack Olesker, J.D. Smith, John De Klein, Linda Denham, Mike Silvani, Peter Sauder, Sandy Fries, Steve Wright
Näyttelijät: Billie Mae Richards, Bob Dermer, Dan Hennessey, Eva Almos, Janet-Laine Green, Jayne Eastwood, Laurie Waller Benson, Luba Goy, Melleny Brown, Patrice Black, Pauline Rennie