Darkstalkers (1995)

 

Tämä tarina kertoo ysärivuosien näköradiossa sekä joidenkin päättävien pöytien ääressä istuvien korvien välissä sattuneista ihmeellisistä ja selittämättömistä tapahtumista, joilla saattaa olla tekemistä Yhdysvaltain hallituksen sekä ulkoavaruuden muukalaisten välisen salaliiton kanssa. Kollegani kutsuvat minua huuhaa-Brutukseksi. Yritän löytää järjellisiä selityksiä ilmiöille, joiden ymmärtämiseen tarvittaisiin vähintään yhtä paljon psykedeelejä huumeita kuin siinä yhdessä NASAN projektissa, jossa tiedemiehet yrittivät kommunikoida ufojen kanssa opettamalla delfiinejä puhumaan englantia. Puhuvat delfiinit veivät siskoni.

Tämänkertainen mysteeri käynnistyy Japanista, tuosta videopelien suurmaasta, jonka omat pojat tuottivat ysärillä maailmaan Street Fighterin toimivaksi havaittua perusideaa jatkokehittelevän ja Universalin kauhuklassikoista sekä Tex Averyn, Tom & Jerryn ja Looney Tunesin kaltaisista klassisista länsimaisista animaatioista ammentavan hauskan tappelupelikonseptin. Capcomin ikimuistoinen Vampire: The Night Warrior, länsimaisittain Darkstalkers, ei olekaan vain riemukkaan persoonallinen luomus sellaisenaan, mutta julkaisuajankohtansa viimeisintä tekniikkaa hyödyntänyt käsinpiirretty peli myös näyttää ja kuulostaa jumalaisen upealta yhä meidänkin aikamme yleisön näkövinkkelistä.

Sitten tapahtui jotain käsittämätöntä. Capcomin johdossa ymmärrettiin länsimaalaisen yleisön olevan ysärillä lääpällään laadukkaaseen televisioanimaatioon, joten firman tuotoksista alettiin suunnitella markkinointia silmällä pitäen aiheeseen sopivaa viihdettä yhdessä länsimaisten alan osaajien kanssa. Yhtenä ensimmäisistä näki päivänvalon Mega Manin seikkailuista kertova hilpeä piirretty, joka onnistui keräämään silkalla nimellään pienen kulttiyleisönkin. My Little Ponyn oman piirretyn tuottaneen firman kanssa taiteiltu Darkstalkers sen sijaan ei ollut likimainkaan yhtä onnekas, sillä pelisarjaahan ei vielä tässä vaiheessa tunnettu länsimaissa ollenkaan. Päättävien pöytien surrealistisen höhlää ratkaisua ei voikaan jälkiviisaana ymmärtää kuin täydellisen vihjeettömyyden tai paranormaalien ilmiöiden vaikutuksen kautta.

Sitkeät huhut kertovat Capcomin omien miesten olleen täysin kujalla sarjansa suunnasta ja länsimaisten tekijöiden vain koettaneen pysyä sovituissa aikataulussa keinolla millä hyvänsä lopputuloksesta välittämättä. Ehkä osapuolten keskinäisistä kommunikointivaikeuksista johtuukin, ettei sarjan logiikassa tunnu olevan minkäänlaista inhimillisen käsityskyvyn ymmärrettävissä olevaa punaista lankaa. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun salaisissa MK-Ultran LSD-kokeissa ei todennäköisesti nähty tai kuultu likimainkaan yhtä sekopäistä settiä kuin pienille lapsille suunnatussa Darkstalkersissa. Viimeksi maailmassa todistettiin yhtä paljon kouriintuntuvaa tuskaisaa hämmennystä ihmiskuntaa hallitsevien ECCO-ufojen ojentaessa delfiinimies John C. Lillylle tämän irti leikatun peniksen.

Darkstalkersin "tarina" alkaa pelisarjan pääpahis Pyronin saapumisesta ihmisten ja franchisen muiden otusten kansoittaman Maan kiertoradalle jättimäisellä avaruusaluksella. Sarvipäinen ukkeli tulee ampuneeksi aluksestaan säteitä, joiden voimasta tietyistä fantasiahahmoista tulee tämän ilkeitä käskyläisiä ja sädettä pakoilevista hyviksiä. Kyseessä ei toisin sanoen ole pelien tavoin fantasiaotusten omasta mystisestä tappeluturnauksesta kertova sarja, vaan varsin perinteinen kasarivuosien lelumainosten temppuvalikoimaa kierrättävä... jokin. Heti saagan alussa peleistä tuttu muotoaan muuttava sensuelli kissanainen löytää itsensä pikkupojan makuuhuoneesta, ja vaikka kohtaus tahattomasti vähän kiusalliselta kuulostaakin, on tuo kyseinen poika kuitenkin vain sarjan silkohapsisen kohdeyleisön samaistuttavaksi luotu arkkityyppi, jonka parhaita ja ainoita ystäviä fantasiasarjan hyvät hahmot luonnollisesti ovat.

Ensimmäisen episodin puolivälissä käsikirjoittajien nauttimat tajuntaa laajentavat kemikaalit alkoivat ilmeisesti vaikuttaa tai vastuu tarinan jatkosta vain ulkoistettiin suurvaltojen taannoisen kilpavarustelun seurauksena syntyneille venäjäntaitoisille tonnikaloille. Jossain vaiheessa nimittäin paljastuu täysin puskista aiemmin mainitun kohdeyleisöön vetoamiseksi luodun pikkupojan olevan todellisuudessa mahtava velho, itsensä Merlinin jälkeläinen ja lopulta kaikkia sarjan varsinaisia tähtiä joka suhteessa voimakkaampi Gary Stu, jonka rinnalla kissanainenkin on pahainen koominen sivuhahmo. Ja ei, tällaista twistiä ei niissä peleissäkään sentään nähdä. Sarjan hahmoilla ei niilläkään juuri ole nimeään lukuun ottamatta tekemistä pelien siistin eroottisen kauhufantasian kanssa.

Toisessa episodissa pikkupoika ja kissanainen yrittävät saada käsiinsä vanhan noidan taikasormuksen, mutta lopulta succubus Morrigan ehtiikin ensin. Jutun jujuna sormuksen käyttöön tarvitaan jonkin fantasiaotuksen verta, joten hahmo tulee samalla kidnapanneeksi kissanaisen hyötykäyttöä varten. Yhtäkkiä Morrigan kuitenkin muistaa itsekin olevansa fantasiaolento, joten siivekäs ilkiö päätyykin käyttämään omaa vertaan taikasormuksen manaamiseen. Pelkästään tässä jaksossa ensimmäistä kertaa tapaavat hahmot keskustelevat kuin tuntisivat toisensa ennestään sekä viittaavat lupauksiin joita eivät ole ikinä tehneet – ja parhaimmillaan jopa itse tiedostavat ja mainitsevat siitä! Joko sarjaa käsikirjoittaneet syväkurkut olivat tässä kohtaa menneet siis itsekin kikkailuissaan sekaisin tai sitten iloisten veronmaksajien kustantamia huumeita nauttivat merenelävät olivat intergalaktisen herrarodun edustajien kanssa vain harvinaisen huumorintajuisella tuulella.

Darkstalkersia tehtiin yhteensä kolmentoista episodin verran, mutta sen tarina hajoaa käytännössä täydelliseksi kaoottiseksi hulluuden riemuvoitoksi päästyään lähtötelineistään. Heti alun jälkeen nähdään sellainen sarja sekopäistä kuvastoa, ettei vastaavaan pystyisi mielipuolisinkaan nykytaiteen mestari: eräässä vaiheessa kokonainen pyramidi pärähtää lentämään yli suurkaupungin sekä koomiseksi puliukoksi tekijöiden käsissä muuntunut egyptiläinen muumio kuullaan mumisemassa joukolle pingviinejä. Jo ensimmäisten jaksojen aikana näkee jatkuvasti kohtauksia, joista on unohdettu animoida tiettyjä erikoistehosteita ja hahmot tuntuvat siksi vain hyppivän ja kierivän huvikseen ilmassa ilman syytä. Näiden lisäksi hahmojen vaatetus vaihtuu toisinaan radikaalisti leikkausten välillä, nämä puhuvat liikuttamatta suutaan, minuuttikaupalla animaatiota toistuu jaksosta toiseen eivätkä edes hahmojen sijainti ja aika näytä säilyvän vakiona vaan vaihtuvan lennosta ehtaan ja oikeaoppiseen Samurai Cop -tyyliin vailla järjen häivääkään.

Suurin mysteeri onkin, miksei kaikki kuviteltavissa olevat lajityyppinsä virheet tähtitieteellisellä tarkkuudella maaliinsa iskevä Darkstalkers oikeasti ole yhtään tämän viihdyttävämpi. Ehkä sarja ei täydellisestä epäonnistumisestaan huolimatta kuitenkaan ollut ”tarpeeksi” huono ylittääkseen tiettyä parodiarajaa tai sitten alkuperäisen pelisarjan huippuhienon konseptin täydellinen ryssiminen vain pilaa lopputuloksesta sen parhaan kalkkuna-arvon. Tiedän varmuudella hymähtäneeni useampaankin otteeseen Capcomin hengentuotoksen pohjattomalle typeryydelle, mutta delfiinien ja ulkoavaruuden muukalaisten matalaan majaani vapauttaman tylsyyskaasun vaikutuksesta en sittenkään koskaan päässyt suoranaiseen äänekkääseen naurunremakkaan asti. Tiedän kuitenkin totuuden olevan tuolla jossain…

Note to self: nämä lockdownit alkavat muuten vähitellen syömään miestä. Ehkä parasta Darkstalkersin kaltaisessa mestariteoksessa onkin, että sen katsomisen jälkeen ainakin tietää varmuudella päivänsä ja lopun elämänsä menevän pelkästään parempaan päin.

 
Arvio: 1/5


DARKSTALKERS, 1995 USA
Ohjaus: Dora Case, J.K. Kim, Sue Peters
Käsikirjoitus: Brooks Wachtel, Christy Marx, Douglas Booth, Katherine Lawrence, Kat Likkel, Richard Mueller
Näyttelijät: Kyle Labine, Lisa Ann Beley, Michael Donovan, Saffron Henderson