Aladdin (1994-1995)

 

Tässäpä onkin sarja, joka tuskin esittelyjä kaipaakaan. Vuosikymmenen vaihteessa oli Disneylle täysin normaalia julkaista likimain jokaisen vähänkään menestyneen piirretyn elokuvan jälkilöylyissä kokonaisen pitkän televisiosarjan verran jatkoviihdettä nuorisolle. Tyypillisesti näiden löyhien jatko-osien laatu oli kaikkea buenisiman ja olvidablen väliltä: en esimerkiksi ole kuullut kenenkään koskaan puhuvan Pienen merenneidon omasta televisiosarjasta, vaikka sellainenkin ihme ehdittiin yhdessä vaiheessa näkemään.

Aladdin kuitenkin jatkaa käytännössä siitä, mihin sen suoraan videolla julkaistu Jafarin paluu -pilotti aikoinaan jäi: Al ja Jasmine ovat viimein yhdessä, vaikka varsinaiset hääsuunnitelmat ovatkin tässä vaiheessa... noh, vaiheessa. Vaikka alkuperäisversiossa Homer Simpsonin äänellä vitsejä sarjatulena murjaiseva Henki vapautettiinkin jo ensimmäisessä elokuvassa, päätti tämä silti tulla takaisin Alin ja Jasminen kelkkaan ja panna kahleet takaisin kouriinsa. Jafarin hajottua tuhkaksi Jagokin vaihtoi lopullisesti hyvisten joukkoon. Aladdinin apina-apuri Abu taas vikisee edelleen kuin pullaan tukehtuva Mikki Hiiri ja lentävä matto... lentää.

Aavikon poikien ja tyttöjen oman televisiosarjan konsepti onkin pohjimmiltaan perinteisin ja kaavamaisin mahdollinen lajissaan: piirrossarja esittelee kokonaisen rosterin verran erilaisia uusia sivuhahmoja ja roistoja, jotka elokuvista tuttu ydinjoukko päätyy kohtaamaan kerta toisensa jälkeen erilaisissa mielikuvituksellisissa seikkailuissa. Jokaisen episodin lopuksi Aladdin tietysti voittaa ja kaikki palautuu aina tavalla tai toisella ennalleen, jolloin kaikki voi taas alkaa alusta. Huomattavimpana erona alkuperäiseen elokuvaan Henki on tällä kertaa redusoitu silkaksi koomiseksi sivuhahmoksi, sillä tämän voimilla olisi oikeasti liian helppoa ratkaista kaikki ongelmat silmänräpäyksessä.

Henkilökohtaisesti muistan Aladdinin olleen yksi vanhan ajan suosikkisarjoistani, vuosien varrella nähdyistä lukuisista uusintakerroista päätellen en liene mieltymyksineni yksin. Suomalaisittain Aladdinin uppoamista todennäköisesti edesautti alusta asti elokuvista tutun poppoon paluu rooleihinsa Jope Ruonansuun tuuratessa Vesku Loiria. Verrattuna alkuperäiskieliseen suomalainen osaaminen oli tälläkin kertaa terävämpää jälkeä, ja vaikka Dan Castellaneta erinomainen näyttelijä onkin, on Jopen lempeä ja tuttavallinen ääni huomattavasti häiritsevään asti keltaisen perheen pään tragikoomiset edesottamukset mieleen tuovaa Castellanetaa mielekkäämpi kuunnella pitempiä aikoja. Ysärillä Castellaneta mitä todennäköisemmin nyppi monia vieläkin karsaammin, sillä tuolloin kaikki vähänkään kynnelle kykenevät seurasivat samaan aikaan myös Simpsoneja.

 

Mirage.

Aladdinin tuhannen ja yhden yön maailmaan sijoittuvat seikkailut ovat jo sellaisenaankin hauskaa ja erilaista seurattavaa, mutta tiettyjen yksittäisten uusien roistojen kohdalla tekijöiden luovuus tuntuu karanneen täysin käsistä – mutta vain positiivisessa mielessä. Jokainen taatusti muistaa Mozenrathin, ylellisesti pukeutuvan ja naisellisilla kasvonpiirteillä varustetun käänteisen Aladdinin, josta tarinan mukaan suunniteltiin alun perin päähenkilön veljeä. Oma henkilökohtainen suosikkini on aina ollut suomalaisittain (ehkä) Titta Jokisen vaarallisen kauniilla äänellä puhuva, egyptiläisen Bastet-jumalattaren mukaan suunniteltu Mirage, pahuuden ruumiillistuma ja illuusioiden mestari, jonka esiintymiset ovat edelleen jaksosta riippuen parasta tai vain sekavinta shittiä koskaan.

Ehkä koko sarjan muistettavin yksittäinen epsodi ainakin itselleni on järjen ja tunteen ristiriidoista kertova pieni groteski tarina, jossa velhon irtopää saapuu pyytämään Aladdinilta apua saadakseen ruumiinsa takaisin. Todellisuudessa päätön ruumis paljastuukin hyväksi tyypiksi, joka vain haluaa pitää turmeltuneen päänsä poissa. Eräässä toisessa episodissa Mirage pystyttää maagisen obeliskin, jonka varjo nielee auringon noustessa pimeyteen kaiken tieltään... tai ehkä kaikki on sittenkin pelkkää harhaa... tai ei... tai on... vielä useamman katselukerrankaan jälkeen en ole täysin varma, mitä tässä hämärässä jaksossa oikeasti edes tapahtuu, mutta sen narratiivin hallitsemattomassa kaoottisuudessa on oma viehätyksensä.

 

Kaaos.

Jos Aladdinia lähtisi pisteyttämään pelkästään kotimaisten esitysten perusteella, irtoisi sarjalle helposti sellaiset neljä tähteä. Karu totuus kuitenkin on, että meikäläisille valittiin ihan jo kustannussyistäkin alkuperäisestä vain parhaiksi koetut palat kaikenlaisten köykäisempien ja ylimääräisten sivuhahmojen kyllästämien fillerien jäädessä amerikkalaisen yleisön iloksi ja harmiksi. Alkuperäisissä jaksoissa esimerkiksi nähtiin Hengen oma tyttöystävä Eden, jolla ei varsinaisesti ollut missään vaiheessa erityisen kiinnostavaa annettavaa valmiiksi suosittujen päähahmojen seikkailuihin, hahmoon ei edes viitata muutamien jaksojen ulkopuolella. Pienen merenneidon Ursulan alkuperäiseen designiin perustuvaan tympeään merenneito Saleeniin taas törmätään valitettavasti myös suomalaisessa versiossa.

Jenkkihahmoista yhdessä ainoassa episodissa nähtävä tylsyyttä ja kaavamaisuutta vihaava, jokaisen keskittymiskyvyttömän samaistuttava Kaaos-kissa taas on noussut internetin aikakaudella omanlaisekseen veikeäksi kulttihahmoksi. Yhtenä Kaaoksen perusvitseistä hahmon käskyttäminen johtaa aina katastrofiin, sillä englanninkielen käskemistä tarkoittava sana "order" tarkoittaa myös järjestystä. Ilmeisesti tällaiset suomalaista käännöstä kaihtavat sanaleikit ovat syy hahmon jättämiselle ulos meille asti valikoituneesta sarjasta. Toisaalta Kaaoksen hahmo itsekin on omaa piskuista jaksoaan vekkulimpi ilmestys, joskin samassa rytäkässä vilahtaa myös aina niin viehättävä furrysuosikki Mirage.

Disneyn Aladdin on enimmäkseen viihdyttävä sarja, kotimainen hyvällä maulla filtteröity, käännetty ja dubattu setti vielä senkin edestä. Näin jälkiviisaana Aladdinin aikaan Disneyn aiemmin vuosikymmenen verran kultaa vuollut televisiopuoli alkoi kuitenkin jo yskiä verta firman kiinnitettyä katseensa satumaisia voittoja tuottavien videokasettijulkaisujen suuntaan. Samoihin aikoihin Aladdinin kanssa julkaistiin vielä ison pomon henkilökohtaisessa suojeluksessa ollut Gargoyles-mestariteos, mutta kasari- ja ysärivuosien laadukkaiden televisiopiirrettyjen putki alkoi näihin aikoihin jo tulla Disneyn osalta tiensä päähän.


Arvio: 3.5/5


ALADDIN, 1994-1995 USA
Ohjaus: Alan Zaslove, Bob Hathcock, Jamie Mitchell, Rob LaDuca, Saburo Hashimoto, Tad Stones, Toby Shelton
Käsikirjoitus: Bill Motz, Bob Roth, Brian Swenlin, Bruce Reid Schaefer, Dev Ross, Duane Capizzi, Grant Moran, Jan Strnad, Kevin Campbell, Mark Saraceni, Mark Seidenberg, Marlowe Weisman, Mike Ryan, Mirith J. Colao, Richard Stanley, Robert Schechter, Steve Roberts, Tad Stones, Tom Minton
Näyttelijät: Dan Castellaneta, Frank Welker, Gilbert Gottfried, Linda Larkin, Scott Weinger, Val Bettin