Encanto (2021)

Jokaisen uuden Disney-musikaalin ilmestyessä yleisön ja kriitikoiden reaktiot näyttäisivät noudattavan tiettyä höhlää kaavaa, jota en voi selittää muuten kuin tähtitieteellisiin mittasuhteisiin kasvaneen hypen tai päinvastaisten matalien odotusten aiheuttamaksi ylireagoinniksi. Jokainen uusi Disney-spektaakkeli on pienen hetken verran ilmestymisensä jälkeen elämää ja kuolemaakin suurempi "maailman paras elokuva", kunnes pöly alkaa hiljalleen laskeutua... epäilevämmät uskaltautuvat viimein kaivautumaan poteroistaan ja toteamaan, miten sosiaalisessa mediassa mestariteokseksi julistettu taideteos ei taaskaan ollut kaiken edeltäneen kuhinan arvoinen.

Encanto jatkaa Disneyn puolentoista vuosikymmenen ”mestariteosten” putkea kierrättämällä jälleen edeltäjiensä hahmomalleja ja yksinkertaisesti sijoittamalla tarinansa vähän erilaiseen ympäristöön. Tällä kertaa tarina sijoittuu Kolumbiaan, jossa asustava iloinen Madrigalin perhe on saanut taikakynttilältä lahjakseen nipun erilaisia taikatemppuja supervoimista parantaviin kykyihin yhtä ainutta vesaa lukuun ottamatta: aivan tavallinen Mirabel on perheensä musta lammas ja kiusallinen pikkusisko, joka löytää itsensä aina ongelmien keskipisteestä.

"Madrigalin perhe vaikuttaa todella mielenkiintoiselta ja Encanton lore ihanan erilaiselta. Mitä tämä kynttilä ja perheenjäsenet muuten taikavoimillaan ylipäänsä tekevät?"

Siinähän se ongelma onkin. Katsoja ei ikinä pääse tutustumaan Encanton loreen tai perheenjäseniin pintaa syvemmälle: kaikki taikavoimat ovat vain pientä pinnallista pilailua ja musikaalikohtauksia varten, taikakynttiläkin vain on olemassa ja sattuu pitämään Madrigalin perheestä, koska se asia nyt vaan on niin. Toisaalta tällaisen eepoksen pahin mahdollinen tarinankerronnallinen sudenkuoppa olisikin liian syvällinen uppoutuminen fantasiamaailman yksityiskohtiin: valppaampi yleisö voisi esimerkiksi alkaa pohtia, miksei Encanton tarinan perusongelmia vain yksinkertaisesti korjata käyttämällä samaista magiaa ja supervoimia kuin tähänkin asti. Kummassakaan tapauksessa tarina ei yleensä toimi aiotulla tavalla.

Tällä kertaa Disneyä ei toisaalta ainakaan voi syyttä liiasta riskittömyydestä, sillä Encantossa on uskallettu vihdoin erottautua firman perinteisimmistä mahdollista seikkailufantasiasta sijoittamalla koko tarina käytännössä yhteen ainoaan taloon, eikä kertomuksessa itsessäänkään ole enää ihmisen itsensä sisältä löytyvän pimeyden lisäksi minkäänlaista konkreettista roistoa. Alussa satumaiseksi paratiisiksi kuvattu kylä paljastuukin juonen edetessä vähitellen huomattavasti luultua ongelmallisemmaksi, eivätkä perheenjäsenten keskinäiset suhteetkaan ole aivan niin mutkattomat kuin aiemmin on annettu ymmärtää.

Ihan jännästä perusajatuksestaan huolimatta lähes kaksituntinen Encanto ei kuitenkaan tunnu oikein lähtevän liikkeelle kuin ehkä ensimmäisen tunnin jälkeen; värikylläisessä Encantossa ei juuri ole vaivattomasti juonta kuljettavaa väkevää punaista lankaa tai vanhempien Disney-musikaalien eeppisempää narratiivia, joten Madrigalin perhesotkutkin alkavat lähinnä pitkästyttämään nopeasti. Poikkeavista lähtökohdistaan huolimatta lopussa katsojaa odottaakin vain kaikissa maailman Disney-leffoissa toistettu sanoma perheen tärkeydestä. Tällä kertaa lopun tapahtumat myös kirjaimellisesti ennustetaan etukäteen ilman Herkuleksen kaltaista rakkauteen ja uhrautumiseen liittyvää ylimääräistä kliimaksia.

Varoitus! Seuraava kappale saattaa sisältää sarkasmia!

Encantoa katsoessani en voinut mitenkään välttää huomaamasta jonkin olevan vialla suomalaisessa ääninäyttelyssä. Meninkin elokuvan katsottuani tarkistamaan näyttelijöiden tietoja ja huomasin, ettei yksikään suomalaisista äänistä ollut oikeasti kolumbialaisia! Miten kukaan voi dubata suomeksi esimerkiksi kolumbialaista voimanaista tai isonenäistä taikavoimia omaavaa viiksekästä miestä olematta itse kolumbialainen voimanainen tai viiksekäs kolumbialainen taikamies? Jopa ruotsalaisen version näyttelijät ovat pääosin ruotsalaisia, saksalaisen saksalaisia ja venäläisen venäläisiä! Encantossa siis selvästi sorretaan kolumbialaisia ja harrastetaan kulttuurista omimista. Menenpä seuraavaksi möyhöttämään asiasta twitteriin muiden valaistuneiden kanssa. Totuus on tultava julki!

Encanto ei toisin sanoen hurmannut minua, sen ajan mittaan hypen laannuttua yleisössä nostattamista reaktioista sekä tekijöilleen tuottamista kassavirroista päätellen en ole mielipiteineni yksin. Disneyn uuden ajan pahin yksittäinen virhe, animaation johtaviin osaajiin maailmassa lukeutuvan John Lasseterin kilpailevan studion leipiin karkottaminen, on kostautunut viime vuosina firman tuotosten jämähtämisenä keskitason heikommalle puolelle. Ilmeisesti Disneyn huikea markkinointiosaaminen yhdistettynä kultaisten männävuosien herättämiin loisteliaisiin mielikuviin riittää vielä nykyisinkin houkuttelemaan maksavaa yleisöä teattereihin. Eikä siinä kai mitään, Disneyhän tapasikin joskus oikeasti tuottaa myös lajityyppinsä mestariteoksia – ne kauniit ajat vain ovat niin kaukana menneisyydessä.


Arvio: 2/5


ENCANTO, 2021 USA
Ohjaus: Byron Howard, Charise Castro Smith, Jared Bush
Käsikirjoitus: Charise Castro Smith, Jared Bush, Lin-Manuel Miranda
Näyttelijät: Diane Guerrero, Jessica Darrow, John Leguizamo, María Cecilia Botero, Ravi Cabot-Conyers, Stephanie Beatriz