Papinleski (1920)

Internetin elokuva-aiheisilla sivustoilla ja aihetta käsittelevässä kirjallisuudessa tuntuu monesti olevan monenmoista hupaisaa ristiriitaa ja virhettä Carl Theodor Dreyerin varhaisten teosten julkaisujärjestyksen suhteen; toisaalla tätä Papinleskeäkin on yritetty istuttaa miehen kolmanneksi, toisaalla neljänneksi ja toisaalla vasta toiseksi ohjaustyöksi. Päätin ihan vain tätä arvosteluani varten ottaa asiasta juurta jaksain selkoa ja tulin lopulta johtopäätökseen, että kyseessä on todellakin vasta järjestyksessä toinen mestarin nuoruusvuosien teoksista. Samana vuonna Dreyer ohjasi myös Lehtiä paholaisen kirjastasta ja näiden kahden alkuperäisten ensi-iltojen välillä oli eroa vain kuukauden verran, mikä lienee aiheuttanut monessa lähteessä sekaannusta.

Mutta mennäkseni itse asiaan: Papinleski ei ehkä ole kirjaimellisesti Dreyerin debyytti, mutta ensimmäinen jossa miehen myöhemmän tyylin ja lempiaiheet pystyy jo aivan selvästi havaitsemaan. Carl Theodor Dreyerhan tunnetusti oli kielletystä rakkaudesta alkunsa saanut hylätty lapsi, jonka taival vei vuosikausien orpokodissa vietetyn ajan jälkeen äärimmäisen kylmäkiskoiseen ja tiukkaan kristilliseen perheeseen. Lapsuuden kokemukset jättivät mieheen jälkensä erityisenä kiinnostuksena uskonnollisuuteen, naisten ahdinkoon ja kuolemaan.

Papinleski sisältääkin jo tässä vaiheessa kaiken olennaisen Dreyerin persoonallisuudesta ja tulevasta tyylistä erilaisista suosikkiteemoista lähtien. Tarina on tällä kertaa humoristisen kansansadun muotoon puettu kertomus pieneen norjalaiseen kyläseen saapuvasta uudesta papista, joka paikallisperinteen mukaan on velvoitettu naimaan edeltäjänsä lesken. Ainut ongelma vain on, että edellinen kirkonmies eli kovin vanhaksi ja leskivaimokin voisi siten ikänsä puolesta olla nuoren miehen isoäiti.

En tiedä mitä kaikkea tämän ja Presidentin välillä oikeasti tapahtui, mutta tätä katsoessa tuntui ohjaajan otteen parantuneen roimasti millä tahansa mittarilla tahansa. Koko elokuva esimerkiksi on kuvattu oikeassa norjalaisessa museokylässä ajan kansallisromanttisessa hengessä, pikkutarkka historiallinen puvustus on erittäin kiehtovaa katsella ja näyttelijät ovat parhaimmillaan erinomaisia, erityisesti pääosan veijarimainen Einar Röd. Ohjaajan myöhemmin kukkaansa puhjennut mielenkiinto ihmiskasvoja kohtaan paistaa sekin selvästi läpi viimeistään tästä eteenpäin.

Papinlesken viimeiset kymmenisen minuuttia ovat tekijälleen tuttuun tapaan tälläkin kertaa koko teoksen vahvinta osa-aluetta. En voi tuota luonnollisesti lähteä spoilaamaan, mutta kyseessä on samanaikaisesti erittäin positiivinen sekä hämmentävän synkkä päätös sankarimme saadessa lopulta haluamansa, mutta menettäen samalla läheisen ystävän. Dreyer onkin selvästi halunnut elokuvallaan sanoa, ettei kenenkään pitäisi lähteä ilakoimaan tai hyötymään muiden ihmisten onnettomuuden kustannuksella.



Arvio: 4/5



PRÄSTÄNKAN, 1920 Ruotsi
Ohjaus: Carl Theodor Dreyer
Käsikirjoitus: Carl Theodor Dreyer, Kristofer Janson
Näyttelijät: Einar Röd, Emil Helsengreen, Greta Almroth, Hildur Carlberg, Kurt Welin, Lorentz Thyholt, Mathilde Nielsen, Olav Aukrust