Sotilaan isä (1965)

Tämän elokuvan katsoin lähinnä pitkään sielua ja ruumista kutkutelleesta uteliaisuudesta georgialaisia klassikkoelokuvia kohtaan. Sotilaan isän varsinaisista taustoista ei itselläni ainkaan ole muuta tietoa kuin että tarinan sekä sen keskeisimpien henkilöhahmojen pitäisi ilmeisesti perustua tositapahtumiin ja varsinaisille päähenkilöille on ilmeisesti pystytetty kotimaassaan ihan muistomerkkejäkin. Sotilaan isää onkin monesta georgialaista alkuperää olevasta suusta ja näppäimistä kehaistu jopa kaikkien aikojen parhaiden sotaelokuvien kastiin kuuluvaksi merkkiteokseksi, joten miksi jättää katsomattakaan?

Nimensä mukaisesti Sotilaan isä kertoo sotilaan isästä, hassusta georgialaisesta pikku-ukkelista nimeltä Giorgi Mahalashvili, joka elokuvan alussa matkaa tapaamaan sodassa haavoittunutta poikaansa rintamasairaalaan. Perillä ukko kuitenkin kuulee poikansa palanneen jo rintamalle, mutta sen sijaan että ukkeli lähtisi takaisin tyhjin käsin, yksinkertainen vanha miekkonen päättää itse matkata sotanäyttämölle tapaamaan poikaansa, ajautuen siinä sivussa itsekin toisen maailmansodan tapahtumien keskipisteeseen ja lopulta kilpajuoksuun kohti Berliiniä.

En tiedä onko tätä tarpeen erikseen vääntää rautalangasta, mutta ihan vain varmuuden vuoksi: koska kyseessä on neuvostoliittolainen elokuva, tältä sopii odottaa jonkin verran myös isänmaallista propagandaa: sosialismin epäkohdat ja Stalinin päähänpistot luonnollisesti jätetään kokonaan mainitsematta ja Saksakin vain hyökkää, mutta suurta neuvostokansojen liittoa muistetaan siitä huolimatta hurrata ja lännen fasisteja parjata aina tilaisuuden tullen. Jos tiedät vihaavasi edellä kuvattujen kaltaisia elkeitä elokuvissa, todennäköisesti tulet vihaamaan palavasti myös tätä teosta.

Mikäli koko touhun lievästä propagandistisuudesta pääsee vähänkään yli, luvassa on poikkeuksellisen komea, mutta harmittavan hitaasti käynnistyvä sotaeepos. Ilmeisesti neukuilla riitti koska tahansa pätäkkää ja osaamista juuri tällaisten neuvostokansojen suurinta voittoa juhlistaneita teoksia varten, ja vaivannäkö myös paistaa läpi joka huokosesta. Oma suosikkini kaikista elokuvan taistelukohtauksista löytyy keskivaiheilta, jolloin taistellaan kuvankauniilla viljavilla tasangoilla. En jaksa uskoa että Sotilaan isän sota varsinaisesti realismia huokuu, mutta se on ainakin huikea katsella ja kuunnella, mikä todennäköisesti oli tekijöiden tarkoituskin.

Sotilaan isän kuuluisin, mutta samalla länsimaisittain hämmentävin yksittäinen kohtaus nähdään aika tarkkaan viimeisten parinkymmenen minuutin kohdalla vanhan ukkelin löytäessä rintamalta viiniköynnöksiä, ensin silminnähden ilostuvan ja myöhemmin järkyttyvän panssarivaunujen jyrätessä samaisen viljelmän maan tasalle. Kohtauksen ideana on selvästi ollut korostaa elämän arvoa myös sodan keskellä ja viini sattuu olemaan keskeinen osa georgialaista identiteettiä ja kansankulttuuria yhä tänäkin päivänä. Vanhan ukon kohtauksessa hyräilemä kappale on ikivanha viiniä, rakkautta ja jumalaa ylistävä laulu, jota kuuleman mukaan veisataan vielä nykyäänkin paljon sikäläisissä kirkonmenoissa. Kristuksen veri ja sitä rataa.

Haluatteko tietää, mikä tässä elokuvassa eniten itseäni riepoo? Sotilaan isä on erittäin, erittäin, ERITTÄIN sentimentaalinen elokuva, jopa ihan suoranaiseen siirappisuuden ja tahattomaan koomisuudenkin puolelle. Viimeiset minuutit erityisesti menivät tässä suhteessa jo ihan överiyteen ja kliseisyyteen asti. Ilmeisesti maailmassa on paljon ihmisiä, joille sokerisuus ja yliteatraalisuus ovat todella merkitseviä hyvän elokuvan mittoja, mutta henkilökohtaisesti en ole koskaan oppinut sietämään tällaisia juttuja. Kohtuus makeutusaineissakin.

Kaiken edellisen huomioon ottaen olenkin tullut johtopäätökseen, että kyseessä on ns. lievästi yliarvostettu teos, joka todennäköisesti koskettaa ja puhuttelee huomattavasti enemmän tekoaikansa ja -paikkansa väestöä kuin nykypäivän suomalaista elokuvayleisöä. Puheet kaikkien aikojen parhaasta sotaelokuvasta - jopa neuvostoliittolaisesta sellaisesta - ovatkin vahvasti liioiteltuja vaikka komeaa silmäkarkkia Sotilaan isäkin parhaimmillaan on.



Arvio: 4/5



JARISKATSIS MAMA, 1965 Neuvostoliitto
Ohjaus: Rezo Chkheidze
Käsikirjoitus: Suliko Jgenti
Näyttelijät: Aleksandr Lebedev, Aleksandr Nazarov, Ketevan Bochorishvili, Sergo Zakariadze, Viktor Uralskiy, Vladimir Kolokoltsev, Vladimir Privaltsev, Yuri Drozdov