He taistelivat synnyinmaansa puolesta (1974)

Olen varmaan aloittanut vähintään tusinan verran arvosteluja tällä samalla toteamuksella, mutta aina kun löytyy jostain isompi kasa katsastamisen arvoisia leffoja, itsellä on paha tapa noukkia pirrasta ainoastaan ne kaikkein kuumimmat ja valmiiksi tunnetut klassikkoteokset niiden vähäisempien ja monesti myös kuppaisempien kustannuksella. Ennen pitkää sepustus toisensa jälkeen tuntuu sitten lähinnä toistavan itseään, kuten tavalla tai toisella samanlaisia teoksia putkeen katsoessa yleensä tuppaa käymään.

Näinpä siis päätinkin vaihteeksi katsoa niiden taattujen ja arvostettujen helpompien neuvostoliittolaisten sotaklassikoiden sijaan ainakin yhden kyseiseltä suunnalta tulevan rainan, jota en henkilökohtaisesti jaksa sietää ollenkaan. Sergei Bondartšukin He taistelivat synnyinmaansa puolesta luettaneen joissain lähteissä yhdeksi parhaista; tätä koetettiin viedä aikoinaan Cannesiin ja Oscar-hulinoihin asti, mutta jälkimmäisen kohdalla tie nousi suosiolla pystyyn jo ennen alkujaan eikä ensimmäisestäkään varsinaisesti siunaantunut mitään merkittävää kotiin viemisiksi.

Aiheeseen liittyvistä palkinnoista mainittakoon nyt kuitenkin alkuperäisen romaanin kynäilleen Mihail "Stalinin kaveri" Šolohovin vuonna 1965 voittama kirjallisuuden Nobel sekä muutama nyt jo ammoin unohtunut neuvostokansojen ikioma titteli ja ylistyssana. Mihail Šolohovhan tunnetusti kirjoitti (tai joidenkin epäilyjen mukaan kirjoitutti) myös sellaiset merkkiteokset kuin Hiljaa virtaa Don ja Aron raivaajat, jotka nyt ovat omanlaisiaan maailmankirjallisuuden klassikoita yhä tänäkin päivänä. He taistelivat synnyinmaansa puolesta ei taas taida edellisistä poiketen kuulua niihin kovimpiin ja suosituimpiin sosialistisen realismin mestariteoksiin ainakaan kirjallisessa muodossa. Ainut henkilökohtainen kosketukseni kyseiseen opukseen löytyy paikalliskirjaston pölyttyneimpien ja lainakatoisimpien kirjojen poistohyllystä, mutta lukutaitoiset pikkulinnut ovat tienneet laulaa kyseessä olevan sangen tylsän sotakuvauksen.

Mikäli lukija sattuu olemaan vähänkään perillä neuvostoliittolaisen sotaelokuvan historiasta ja sikäläisestä taide- ja kulttuuripolitiikasta yleensä, todennäköisesti jo arvasi edellisestä mikä tässä allekirjoittanutta niin kovasti nyppii. Neuvostoliittolainen sotafiktio on ennen ja jälkeen Stalinin ollut parhaimmillaan joko hiotun kaunista tai pelkästään äärimmäisen voimakasta ja brutaalia sodanvastaista draamaa, jossa ei sankareita nähdä ja sota itse on lopulta sitkein kaikista vihollisista. Bondartšukin sotailu taas ottaa tässä suhteessa valtavan harha-askelen taaksepäin ja sukeltaa lähes suoraan Stalinin ajan idealisoidumman leikkisodan ytimeen. Yksittäiset rajummat hetketkään eivät lopulta merkitse mitään isänmaan lipun liehuessa liikutuksesta itkevien sotilaiden tehdessä sille kunniaa ja manatessa niitä lännen salakavalia vaskisteja tai vaihtoehtoisesti hyökätessä urheasti huutaen vihollista kohti yhtenä lössinä ilman tietoakaan muodostelmista tai vastaavista pikkujutuista.

Ah, mutta enpäs vielä sanonut sanaakaan tämän tarinasta. Se on nimittäin melkoisen ohkaista tavaraa, samoin kuin siinä esiintyvät paperisen mitäänsanomattomat hahmot ja tyhjänpäiväinen dialogikin. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tässä seurataan tärkeää sillanpääasemaa puna-armeijan vetäytymisvaiheessa puolustavaa joukko-osastoa, joka ottaa siinä sivussa vähän yhteen kavalien ja kasvottomien natsien massa-armeijan kanssa. Toisaalta venäläiset eivät tässä suhteessa juuri vihollisistaan jälkeen jää, sillä ainakaan itse en kyennyt muistamaan elokuvan loputtua edes toisiaan vaatetukseltaan ja ulkonäöltään vahvasti muistuttavien pahvihahmojen nimiä mistään persoonallisuuksista nyt puhumattakaan. Yhdellä taisi kuitenkin olla viikset, yhdellä oli siniset silmät, yksi taisi olla vähän tukevahko ja...

Säästin tarkoituksella parhaan (tai pahimman) viimeiseksi. Koko raina puvustuksesta ja kuvauksesta lähtien koostuu pelkästä itseään loputtomasti toistavan mälsän harmaan ja ruskean yhdistelmästä, räjähtävien taistelujen ja pakollisten rauhallisempien kohtausten mekaaninen vuorottelu on monotonisuudessaan kuin sarja episodeja Päiväni murmelina -leffasta ja tarinakin tuntuu pahimmillaan polkevan pitkiä aikoja täysin paikallaan ilman järjellistä syytä. Monessa kohtaa tyhjää tilaa on pyritty vielä vaihtelevalla menestyksellä selkeästi peittämään heittämällä sekaan mahdollisimman paljon savukranaatteja. Parhaimmillaan tässä on myös onnistuttu sangen hyvin, mutta huonoimmillaan eeppiseksi tarkoitettu jättiläisarmeijoiden yhteenotto paljastuukin nolosti pelkästään parilla tusinalla miehiä kuvatuksi tavanomaiseksi sotalarppaukseksi.

Kehun kuitenkin tämän verran: jos ei muuta, niin maisemakuvaus on kuitenkin parhaimmillaan komeaa katseltavaa, taistelukohtaukset ovat perinteiseen tapaan parhaimmillaan hienoja ulkoisesti ja tuotantoarvotkin ovat ainakin kohtauksittain olleet selvästi kunnossa. Jotain hyvää tästäkin siis kuitenkin löytyy. En yhtään ihmettele vaikka joku tästä sattuisi jopa pitämäänkin.

Niin paljon kuin olenkin aikojen saatossa päässyt manaamasta kiiltokuvamaisia amerikkalaisia sotaleffoja, täytyy kuitenkin tunnustaa näiden itäisempienkin tuotosten rypevän pahimmillaan täysin samoissa ummehtuneissa suovesissä kliseineen päivineen. He taistelivat synnyinmaansa puolesta on tässä suhteessa vielä kaiken lisäksi tappavan tylsäkin, vähän kuin degeneroitunut versio Sotilaan isästä, mutta vielä ilman kunnollista kantavaa juonta tai oikeasti kiinnostavia ja muistettavia henkilöhahmoja. Ei Sotilaan isäkään mikään mestariteos ole, mutta huomattavasti viihdyttävämpi kuin tämä stalinistinen muinaisjäänne.



Arvio: 2.5/5



ONI SRAZHALIS ZA RODINU, 1974 Neuvostoliitto
Ohjaus: Sergei Bondartšuk
Käsikirjoitus: Mihail Šolohov, Sergei Bondartšuk
Näyttelijät: Andrei Rostotski, Gerogi Burkov, Innokenti Smoktunovski, Ivan Lapikov, Jevgeni Samoilov, Juri Nikulin, Lidija Fedosejeva-Šukšina, Nikolai Gubenko, Nikolai Šutko, Nikolai Volkov, Nonna Mordjukova, Sergei Bondartšuk, Vasili Šukšin, Vjatšeslav Tihonov