Miten mielelläni sanoisinkaan etteivät tämä elokuva sekä sen ohjaaja Vittorio De Sica esittelyjä kaipaa, mutta toisinpa taitaa olla. Ohjaaja De Sica oli yksi suurista sodanjälkeisen italialaisen neorealismin ohjaajista ja Umberto D:tä pidetään yleensä yhtenä hänen parhaimmista töistään; elokuvassa on sanottu kaikkein parhaimmin realisoituvan neorealistisen suuntauksen ihanteet. Ilmestyessään 1952 elokuva ei juurikaan menestynyt kotimaassaan. Tuohon aikaan maahan oli noussut kristillisdemokraattinen hallitus, joka piti Umberto D:tä liian pessimistisenä elokuvana ja valitti sen antavan Italiasta aivan liian huonon kuvan. Samainen hallitus päätti lopulta kieltää mielestään ikävän kuvan maasta antavien elokuvien viennin, ja päätös lopulta johtikin koko neorealismin kuihtumiseen. Italian ulkopuolella leffasta tuli kriitikoiden sekä elokuva-alan ihmisten suosikki ja se voitti aikoinaan useita palkintoja ja oli ehdolla vielä useampaan. Umberto D oli tiettävästi Ingmar Bergmanin suosikkielokuva, samoin kuin ohjaaja De Sican suosikki omista töistään.
Vaikka juoni synkältä ja traagiselta kuulostaakin, ei Umberto D:ssä ole kyse mistään yltiösentimentaalisesta itkuelokuvasta, siinä ei kuulla ollenkaan vinkuvia viuluja, dramaattista musiikkia tai nähdä kamerakikkailua, vaan kyse on ennenkaikkea äärimmäisen aito ja mahdollisimman realistinen kuvaus erään ihmisen ahdingosta sekä ystävyydestä koiransa kanssa. Sikäli kun leffa kouraisee, johtuu kouraisu vilpittömästä myötätunnosta tarinan päähenkilön koettelemusten vuoksi. Milanon ihmeen tavoin Umberto D:kin on melkoisen ennalta-arvaamaton elokuva, jonka etenemistä ei ollenkaan pysty ennustamaan edellisten kohtausten perusteella, mikä on vain hyvä asia. Edes elokuvan lopetus ei ole mitään, mitä antamani juonireferaatin tai minkään nettilähteen antaman juonikuvauksen perusteella voisi arvailla sen olevan. Pääosanesittäjä Carlo Battistinkaan ei roolisuorituksensa perusteella ollenkaan arvaisi olevan amatööri ellei asiaa tietäisi. Mies tekee Umberto Ferrarina uransa parhaimman ja ikimuistoisimman roolisuorituksen.
Mielestäni Umberto D. on yksi italialaisen neorealismin parhaista elokuvista sekä ohjaajansa hienoimpia töitä Polkupyörävarkaan sekä Milanon ihmeen ohella. Pessimistinen ja synkkähän tämä on, mutta samalla aidolla sekä rehellisellä tavalla koskettava pieni realistinen taideteos. Jos ei muuten ole tällaisten elokuvien perään, niin kyllä tämä kannattaa katsastaa vaikka ihan yleissivistyksenkin vuoksi.
Arvio: 5/5
Arvio: 5/5
UMBERTO
D. 1952 Italia
Tuottaja: Vittorio
De Sica
Ohjaaja: Vittorio
De Sica
Käsikirjoittaja: Vittorio
De Sica, Cesare Zavattini
Näyttelijät: Carlo
Battisti, Lina Gennari, Maria-Pia Casilio
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.