How Tasty Was My Little Frenchman (1971)

"I wonder who the real cannibals are..."

Italialainen kannibaalielokuva lienee genrenä monelle kotimaisellekin elokuvaharrastajalle tuttu ainakin Ruggero Deodaton Kannibaalien polttouhrien kaltaisen kulttiklassikon ja kielletyn hedelmän kautta. Genre itsessään sai virallisesti alkunsa Umberto Lenzin vuonna 1972 ilmestyneestä Mies syvästä joesta -elokuvasta, vaikka aihetta käsitelleitä teoksia oli jokunen ohjattu eteläisessä Amerikassa jo ennen sitäkin. Nelson Pereira dos Santos esimerkiksi ehti peräti vuoden verran Lenzin edelle tällä How Tasty Was My Little Frenchmanillaan, jota ei varsinaisesti kannibaaligenreen lueta, mutta joka lienee antanut ainakin muutamille sen keskeisille teoksille enemmänkin vaikutteita.

Sangen mielenkiintoisena huomiona tätä dos Santosin kannibaalikuvaelmaa ei yleensä ole kauhuelokuvaksi tai edes eksploitaatioksi laskettukaan vaan kyseessä on virallisesti sikäläisen alkuperäisväestön ihmissyöntiä käsittelevä musta komedia. Heti ensimmäisessä kohtauksessa jo kauhistellaan barbaaristen alkuasukkaiden sivistymättömyyttä ja raakalaismaisuutta, mistä leikataankin seuraavaksi kuvaamaan eurooppalaisia valkoisia barbaareja ryöväämässä alkuasukkailta vaatteitakin yltään, pakkokäännyttämässä näitä kristinuskoon ja jakamassa toisilleen mielivaltaisia kuolemantuomioita. Kohtauksen ironia hekotuttaa ääneen.

Heti pian alkutekstien jälkeen paljastuu ehkä koko elokuvan pahin yksittäinen kompastuskivi varsinaisen tarinan päästessä vihdoin vauhtiin. Alussa intiaaniheimo hyökkää portugalilaisen seurueen kimppuun ja nappaa saaliikseen näiden ranskalaisen vangin, joka olisi sitten tarkoitus napsia parempiin suihin hetken ollessa toimitukseen sopiva. Siksi aikaa ranskalainen vieras saa itselleen vaimon ja majan, jossa tämän on määrä elää yhtenä heimon jäsenistä aina "lounaaseen" asti.

Ongelma edellisessä vain on, että tekijät eivät ole osanneet ollenkaan päättää onko tässä nyt kyseessä vakavahko draama vai komedia, ja käytännössä kaikenlainen huumori loistaakin hauskan alun jälkeen pieniä ironisia leiskahduksia lukuun ottamatta enimmäkseen poissaolollaan. Asia ei ehkä muuten itseäni häiritsisi, mutta kun käsikirjoitus henkilöhahmoineen jäivät muutenkin kauhean laihoiksi, vaikka tarinapuolella meno paraneekin tylsähkön keskivaiheen jälkeen vääjäämättömän ja ihanan tylyn lopun lähestyessä.

Mutta ei kukaan tätä kai itse tarinan vuoksi katsokaan. How Tasty Was My Little Frenchmanin todellinen tähti on sen alkuperäisväestön kuvaus, joka oli ilmestymisaikoinaan todella vallankumouksellista kamaa. Tiettävästi dos Santosin kuvaama Tupinambá-heimo on ollut oikeasti olemassa ja kaikenlainen juonellinen anti onkin pitkälti koottu 1500-luvun eurooppalaisten tutkimusmatkailijoiden kertomusten sekä muista läheisistä heimoista saadun tiedon pohjalta. Heimon vaatetus ja kulttuuri ilmestymisaikana kiellettynä pidettyä alastomuutta myöden pitäisi olla äärimmäisen autenttista, jopa suurin osa dialogista on puhuttu lähes alkuperäistä vastaavalla kielellä. Ainut ikävämpi puoli tässä suhteessa on näyttelijöiden selvä eurooppalaistaustaisuus, mutta idea kai on tärkein.

Viimeistään lopputekstien alkaessa vihdoin alkaa myös hahmottua mistä koko elokuvan keskeisimmässä vitsissä olikaan oikeasti kysymys. Varsinainen tarinahan kertoo ihmissyöjäheimon käsissä varmaa kuolemaansa odottavasta eurooppalaisesta, mutta samalla Tupinambá-heimo itse on todellisuudessa tuomittu vääjäämättömästi myöhemmin tuhoutumaan valkoisten barbaarien käsissä.

Koira syö koiraa.

Bon appétit



Arvio: 3.5/5



COMO ERO GOSTOSO O MEU FRANCES, 1971 Brasilia
Ohjaus: Nelson Pereira dos Santos
Käsikirjoitus: Humberto Mauro, Nelson Pereira dos Santos
Näyttelijät: Ana Maria Magalhães, Arduíno Colassanti, Eduardo Imbassahy Filho, Gabriel Archanjo, Jorge Rodrigues da Silva, José Kléber, Manfredo Colassanti, Marlete Ribeiro Barbosa