Kaipuu (1958)

Kissani toi kotiin tullessaan mukanaan tällaisen hassun elokuvan, ilmeisesti tehdäkseen vaikutuksen isäntäänsä ja ansaitakseen siinä sivussa myös hänen vaatimattomat, mutta sitäkin lämpimämmät suosionosoituksensa. En tiedä missä asti se kolli on tällä kertaa mahtanut vaellella, mutta elokuva itsessään on peräisin Georgiasta, kuin passelisti osaksi meneillä olevaa katsaustani maan elokuvakulttuuriin. Kyseessä on vieläpä sikäläinen tekstitön ikivanha kökköjulkaisu, mutta onneksi kuitenkin laatuohjaajalta joten puhtaasti visuaalisen tulkinnan luulisi onnistuvan vähäisemmälläkin kielitaidolla kuten hyvän elokuvan kuuluukin. Kissa on totisesti paijauksensa ansainnut.

Mikäli olen ymmärtänyt oikein, Kaipuun tarina kertoo kahdesta tblisiläisistä lapsesta, joiden isä tutustuu alussa Nato-nimiseen nuoreen opiskelijaneitoon ja kehittää tähän ennen pitkää romanttisen suhteen. Myöhemmin lasten äiti kuitenkin palaa kuvioihin ja ukko päättää lopulta hylätä sekä Naton että lapsensa karatakseen entisen heilansa kanssa maailmalle.

Mietin pitkään, miksi tämä elokuva tuntui katsoessa niin kauhean tutulta, mutta ymmärsin vasta nyt Tengiz Abuladzen imeneen selvästi valtavasti vaikutteita italialaisesta neorealismista ja erityisesti Vittoria De Sican elokuvista. Täsmälleen samoin kuin De Sicankin leffoissa, tässäkin luovitaan sujuvasti erilaisista tunnetiloista toiseen: välistä tunnelma on hyvinkin kevyt ja leikkimielinen, välistä hyvinkin tuima ja vakava, ja lopussa haikea ja melankolinen, muttei missään kohtaa tökerö. Kaipuun lopetus jopa tuo vähän mieleen Umberto D. - elämän vankin vastaavan, jossa tarinan varsinainen ydintarina jätetään tarkoituksella auki keskeisten hahmojen kadotessa viimeisissä kuvissa näkymättömiin kaupungin vilinään.

Ainut mainitsemisen arvoinen ikävämpi puoli jota tästä äkkiseltään keksin, on toisinaan ärsyttävähköjen lapsinäyttelijöiden lisäksi kovin kuivahko ja hitaasti etenevä juoni, jonka seuraamista vajaahko kielitaito vaikeutti vielä huomattavasti. Tengiz Abuladzen kuvallisen kerronnan ja kuvauksen taso on tyyliteltyine varjoineen ja tunnelmallisine kaupunkiotoksineen erittäin korkeatasoista ja nautittavaa jälkeä tässäkin, mutta todella kovan luokan draamaan tarvitaan vieläkin enemmän ja paremmin. Ja Tengiz Abuladzehan tunnetusti sitä myös myöhemmin urallaan tarjoili.

Hämmentävintä Abuladzen teoksen nykymaineen ja -saatavuuden huomioon ottaen on ajatella, että kyseessä on oikeasti ollut aikoinaan valtavan suosittu ja palkittu merkkiteos ja ohjaaja itse oli muinoin rankattu yhdeksi aikansa vaikutusvaltaisimmista kärkiohjaajista rautaesiripun itäisellä puoliskolla. Nykymaailmassa tämän ja lähes minkä tahansa muun saman ohjaajan elokuvan hyvälaatuisen kopion metsästämiseenkin tarvitaan jonkinlaisia erityisiä supervoimia ja kuudetta aistia. Huomionkipeältä kissalta löytyy onneksi tarvittaessa molemmat.



Arvio: 4/5



SKHVISI SHVILEBI, 1958 Neuvostoliitto
Ohjaus: Tengiz Abuladze
Käsikirjoitus: Rezo Japaridze, Tengiz Abuladze
Näyttelijät: A. Qandaurashvili, Boris Kordunov, Margarita Korabelnikova, Mikho Borashvili, Nani Chikvinidze, Neya Zorkaya, Otar Koberidze, Svetlana Konovalova, Tsitsino Tsitsishvili