Crumb (1994)

Amerikkalainen 50-luku tuonee useimmille mieleen kuvan puhtoisesta ja patakonservatiivisesta keskiluokkaisesta maailmasta, jossa monenmoiset inhimillisen todellisuuden pienet ja suuret kauneusvirheet loistavat täysin poissaolollaan. Kansan syvien rivien alitajuntaan jäänyt kuva selittynee kaoottiset lamavuodet sekä sodan helvetin kokeneen sukupolven rauhan- sekä järjestyksenkaipuulla, joka toisaalta näkyi käytännön tasolla piltti-ikäisten suurten ikäluokkien herkkiä mieliä maailman pahuudelta suojelemaan tarkoitettuna intomielisenä taiteen ja kulttuurin sensuurina.

Yksi vanhan hyvän ajan ikäihmisten pyhän vihan kohde olivat nuorisolle suunnatut kauhu- ja jännityssarjakuvat, joiden groteskin ja väkivaltaisen kuvaston innoittamana maassa saatettiin voimaan pitkälle 2000-luvun paremmalle puolelle lonkeronsa ulottanut ja kaikenlaisen vähänkään "mausteisemman" sisällön valtavirran amerikkalaisesta sarjakuvasta eliminoinut vanhoillinen moraalikoodistonsa. Vastauksena lisääntyneeseen holhoukseen syntyi oma underground-kulttuurinsa, jonka puitteissa taiteilijat alkoivat julkaista vapaamielisempiä sekä kokeellisempia tuotoksiaan omakustanteina sekä erilaisten pienkustantamoiden kautta.

Neuroottisen ja ailahtelevaisen itsetuntonsa kanssa painivan nörtin perikuva Robert Crumb on alansa ehdoton legenda, monien kummallisten fetissien, pakkomielteiden ja ahdistusten vaivaama luova mestarismies, josta kasvoi viimeistään hippivuosina koko alagenrensä ikonisin ja halutuin nimi. Elokuvia seuraavalle yleisölle Crumbin nimi lienee tutumpi miehen sarjakuvan pohjalta tehdystä Fritz - kova kollista sekä sen vaikutuksesta koko myöhempään animaatio- ja populäärikulttuuriin. Crumb itse toivoisi ihmisten yksinkertaisesti unohtavan koko jutun, sillä kyse on mestarin itsensä mukaan enemmän Ralph Bakshin näkemyksestä kuin hänen omastaan. Sittemmin läpikaupallisen amerikkalaisen unelman ihannoimaa mainetta ja mammonaa kaihtava Crumb ei juuri ole lupaa teostensa filmatisoinneille antanutkaan.

Robert Crumbin kaltaisesta taiteilijasta saisi helposti kiehtovan henkilökuvan pelkästään luettelemalla tämän töitä sekä elämänvaiheita kehdosta nykyhetkeen, mutta mestaridokumentaristi Terry Zwigoff tyytyy tiivistämään moisen pinnallisen katsauksen lähinnä muutamaan ensimmäiseen minuuttiin, jonka jälkeen vasta päästään itse asiaan, eli tässä tapauksessa taiteilijan henkilökohtaisen psykologian sekä tämän taiteen henkisten juurien tutkimiseen. Päästäkseen syvälle kohteensa sisimpään Zwigoff työryhmineen päätyi haastattelemaan perusteellisesti myös Crumbin perhettä, työtovereita sekä miehen lapsuus- ja nuoruusvuosien hahmoja, jotka tavalla tai toisella kummittelevat yhä edelleen miehen taiteessa. Yksityisyydestään tarkka Crumb tuskin olisi päästänytkään ketään toista yhtä lähelle henkilökohtaista elämäänsä kuin entuudestaan tuntemaansa Zwigoffia.

Pelkän irrallisen mainosmateriaalin perusteella ja elokuvaa katsomatta on mahdotonta täysin tyhjentävästi ymmärtää, kuinka tasokasta Zwigoffin dokumentin leikkaus ja kerronta oikeasti ovatkaan. Heti alussa esimerkiksi kuvataan antaumuksella Crumbin keräilemän rojun täyttämiä lipastoja ja kirjahyllyjä, joiden sisältö paljastaa päähenkilön pitävän erityisesti kissoista, kubistisesta taiteesta sekä vanhoista savikiekoista – rakkaus viimeiseen yhdistää tiettävästi dokumentin tekijää kohteeseensa. Vähän myöhemmin Crumbin matkattua tapaamaan äitinsä luona asuvaa Charles-veljeään katsojan silmät osuvat välittömästi lattialla olevaan lautaseen, joka vastaavasti kertoo köyhän perheen rakastavan kissoja.

Crumbien perhe-elämä oli kaikkea muuta kuin 50-luvun idealisoitua amerikkalaista fantasiaa: sodan brutalisoima isä pahoinpiteli toistuvasti lapsiaan ja päihderiippuvaista vaimoaan, ja vaikeiden perheolojen traumatisoiman Charlesin, Robertin ja Maxonin muodostama sarjakuvista sekä kuvataiteista pakkomielteen kehittänyt, kolmeksi pieneksi apinaksi kuvailtu veljestrio osoittautui varttuessaan kovaotteisen patriarkkaisänsä häpeäksi. Veljeksistä ainoastaan Robert päätyi luomaan uraa nimekkäänä taiteilijana vähän erikoisena persoonallisuutena tunnetun Charlesin syrjäytyessä ja vajotessa kamppailemaan mielenterveytensä kanssa aina kuolemaansa asti. Erakkomainen kulkuri ja taiteilija Maxon taas elättää itsensä kerjäämällä sekä nykyisin myös myymällä taidettaan.

Veljeksistä Kantin ja Hegelin filosofiaa huvikseen lueskeleva Charles paljastuu nopeasti vähintään yhtä luovaksi ja lahjakkaaksi kuin veljensäkin. Kirjojen keskellä elävä työtön Charles tapasi piirtää nuoruudessaan seksuaalisten intohimojensa sekä pakkomielteidensä inspiroimia sarjakuvia, mutta toisin kuin Robertilla, tämän taideharrastus ei lopulta johtanut mihinkään. Psyykensä liikkeet läpikotaisin tunteva äärimmäisen introspektiivinen mies kertookin dokumentissa vaikeasta suhteestaan väkivaltaiseen isäänsä, ongelmallisesta seksuaalisuudestaan sekä homoeroottisista taipumuksistaan, jotka tämän kertoman mukaan omalta osaltaan vaikuttivat tämän henkisen elämän ongelmiin sekä itsetuhoisiin ajatuksiin. Charles surmasikin lopulta itsensä vähän ennen Zwigoff dokumentin ensi-iltaa.

Kuvauksen kohteen tuntien tuskin yllättyneekään, että myös Zwigoffin dokumentti herätti ilmestyessään kohua valtavirtamedian edustajien keskuudessa. Monen mielestä mielenterveysongelmista kärsivien ja periaatteessa alentuneesti syyntakeisten ihmisten yksityisasioiden julkinen puiminen näiden omalla luvallakin oli harvinaisen mauton temppu, vaikka toisaalta Robert Crumbin kaltaisen groteskeista fetisseistä sekä alitajuisista vieteistä ja fantasioista inspiraationsa saavan taiteilijan psyyken täydellinen läpileikkaus edellytti myös tämän lähipiirin mielenmaiseman kartoittamista. Lisäkohun aiheutti selibaatissa elävän Maxonin kertomus tämän naisia ja seksiä kohtaan osoittamista nuoruusvuosien pakkomielteistä, jotka aiheuttivat nuorelle taiteilijalle häpeällisiä ongelmia virkavallan kanssa sekä käynnin psykiatrisella osastolla. Omien sanojensa mukaan Maxon harrastaakin enää platonisia suhteita.

Art by Robert Crumb

Terry Zwigoffin dokumentista on sanottu, että jokaisen vähänkään psykologiasta kiinnostuneen tai sitä opiskelevan tulisi katsoa se vähintään kerran elämässään. Kehu on mielestäni myös täysin ansaittu, sillä toista yhtä syvälle kohteeseensa henkisellä tasolla uppoutuvaa ja äärettömän rikasta dokumenttielokuvaa tuskin on ikinä missään kyetty tekemään. Zwigoffin mestarityön katsomisen jälkeen viimeistään ymmärtää täydellisesti myös ilmiötä nimeltä Robert Crumb sekä tämän taidetta kaikessa kummallisuudessaankin. Nyt puhutaan siis yhdestä kautta aikain parhaista dokumenttielokuvista, lajityyppinsä todellisesta kuningasteoksesta. 


Arvio: 5/5


CRUMB, 1994 USA
Ohjaus: Terry Zwigoff
Näyttelijät: Robert Crumb, Charles Crumb, Maxon Crumb

On-Gaku: Our Sound (2019)

Japanilaisen populäärikulttuurin tuotosten tyypillinen kaupallinen dynamiikka länsimaissa on perinteisesti seuraavan kaltainen: kerran kahdessa tai kolmessa vuodessa eetteriin ilmestyy yksi tai kaksi jättimäisen nimekästä tekijää tai suosittua franchisea, joiden pohjalta tuotetaan ennemmin tai myöhemmin teatterilevitykseen asti pääsevä koko illan elokuva. Näiden tulokkaiden suosion terävimmän kärjen tylsistyessä kansa alkaa vähitellen löytää niiden vanavedessä sisään hiipineitä piskuisempia kulttihelmiä, joiden omissa piireissään nauttima arvostus vain kasvaa ajan hengen virratessa trendistä toiseen. Muutaman vuoden kuluessa vanhan suosikin asema markkinajohtajana onkin jo haihtunut savuna ilmaan vähäisempien helmien vasta löytäessä tiensä syrjäisempienkin takamaiden asukkien tietoisuuteen.

Kenji Iwaisawan ohjaama On-Gaku eli "musiikki" on monelle hätäisemmälle antamastaan ensivaikutelmasta huolimatta kaikkea muuta kuin tyypillinen teatterilevitykseen asti päässyt lajityyppinsä teos. Alkujaan pienimuotoisena omakustanteisena sarjakuvana päivänvalon nähnyt tarina ei varsinaisesti häikäissyt kirjallisessa muodossa suosiollaan edes kotimaassaan, mutta yhden asian johdettua toiseen aiheesta päätettiin tuottaa paikallisen käsityön parhaita perinteitä kunnioittaen kokonainen piirretty ja maalattu indie-elokuvansa, jolle on jo nyt alkanut siunaantua ansaitsemaansa kulttistatusta sekä alan palkintoja myös lännessä. Näin jälkikäteen tekijöiden päätös elokuvan tekemisestä on myös helppo ymmärtää, sillä musiikin ympärille rakennettu kertomus sopii mitä parhaimmin nimenomaan audiovisuaaliseen muotoon.

Koska kyseessä on nimenomaan japanilainen indieraina, sopii sitä kohtaan asetetut odotukset myös asettaa sopiviin uomiinsa jo näin ennalta. On-Gaku on pohjimmiltaan zeniläisen minimalistinen ja rotoskooppausta hyväksi käyttäen tehty makkaraakin halvempi animaatio, jossa ei ole minkäänlaista seikkailua tai draamaa eivätkä sen pahvinukkemaiset hahmot nelikulmaisine silmineen suoranaisesti muistuta mitään tyypillistä genrensä luomusta. Valtaosa On-Gakun visuaalisesta annista onkin poikkeuksellisen ankeaa ja yksinkertaista jälkeä, hahmot robottimaisen eleettömiä sekä vähäisen monotonisen dialogin välillä korvia huumaa lähinnä aavemainen hiljaisuus...

Kaikki edellinen on kuitenkin täysin tarkoituksellista, kuten asiansa osaavilta tarinankertojilta sopiikin odottaa. On-Gaku onkin tosiasiassa kertomus äänistä ja kolmen bändin perustamisesta päättävän nuoren musiikin ilon löytämisestä, jossa tietty pinnallinen rumuus korostaa harvojen äänteen ja musiikillisten hetkien merkitystä – joita vielä erikseen painottaa visuaalisen tyylin vaihtuminen lennosta klassisten progelevyjen kotikutoisia levynkansia sekä Keltaista sukellusvenettä muistuttavaan vanhan hyvän ajan psykedeeliseen fiilistelyyn. Musiikin löytävät soittotaidottomat nuoret eivät lopulta soita kuin yhden ainoan kappaleen yhdellä ainoalla keikalla, mutta varhaisvuosien Tangerine Dreamin menoa muistuttava krautrock-kakofonia nousee raa'assa alkukantaisuudessaan ja hypnoottisuudessaan sellaiseen hurmokseen, että moni suositumpi tekele voi vain seurata kateellisena sivusta.

Kaikessa lakonisessa kuivuudessaan hilpeä On-Gaku onkin käytännössä yhtä kuin kliimaksinsa: bändin perustaminen on vähintään yhtä sattumanvarainen päähänpisto kuin hajoaminenkin, sen enempää järkeä tai suunnitelmallisuutta trion musiikillisissa kokeiluissa ei koskaan olekaan. Loppujen lopuksi tarinan musiikillinen huipentuma onkin silkkaa puhdasta kaoottista tunnetta, tietyn ekstaattisen ja jumalaisen energian läpilyönti tietyssä ajassa ja tietyssä paikassa, joka vain sattuu saamaan jäljittelemättömän luovan purkauskanavansa kolmen nuoren miehen musiikin kautta. Lopulta maailma jatkaa muuttumattomana radallaan tuon yhden ohikiitävän hetken jälkeenkin, mutta ainakin muutaman minuutin ajan puhdas musiikillinen nirvana oli lähes käsin kosketeltavan konkreettinen tosiasia.


Arvio: 4/5


ONGAKU, 2019 Japani
Ohjaus: Kenji Iwaisawa
Käsikirjoitus: Kenji Iwaisawa, Hiroyushi Ohashi
Näyttelijät: Kami Hiraiwa, Naoto Takenaka, Ren Komai, Shintarô Sakamoto, Tateto Serizawa, Tomoya Maeno

The Haunted World of El Superbeasto (2009)

Rob Zombie on kumma jätkä. Virallinen elämänkerta tietää kertoa mestarin lyöneen itsensä läpi vaihtoehtometallin valtavirtaan 90-luvun kuumina vuosina, mutta Zombiepa onkin todellisuudessa ehtinyt vuosien varrella puuhaamaan paljon leipätyönsä ulkopuolellakin. The Haunted World of El Superbeasto on Zombien oman sarjakuvansa pohjalta tuottama ja ohjaama aikuisille suunnattu animoitu musikaali, jota ei muinoin syystä tai toisesta julkaistu teattereissa ollenkaan, eikä moni mestarin elokuvain jalon taiteen parissa tehdystä työstäkään pitävä näytä sitä ehkä siksi tuntevan – kirjoitushetkellä edes kaiken olevaisen totuuden tiedostava Wikipedia ei listaa sitä tekijänsä hurmeiseen filmografiaan kuuluvaksi laisinkaan.

El Superbeaston nimihahmo on meksikolaiseen painimaskiin pukeutuva viinaan, naisiin ja vähän kaikenlaisiin muihinkin kinkkeihin juttuihin kajahtanut herrasmies, joka tarinan alussa käy ohjaamaan omaa pornoelokuvaansa – jonka pääosaa tämä sattuu myös näyttelemään. Koska päivänvaloa kestämättömän epäsiveellisen taide-elokuvan kuvaukset ovat paremman puutteessa keskiyöllä täyden kuun aikaan, toinen naisista muuttuu kireillä vatsalihaksilla varustetuksi ihmissudeksi ja toinen meduusaksi. Italialaiseksi kokiksi pukeutunut Superbeasto kuitenkin pelastaa päivän muuttamalla siivon lavastekavalkadin veriorgioiden tyyssijaksi. Rankan työpäivän päätteeksi sankarimme suuntaa lähimpään tissibaariin vetämään päänsä täyteen ja ehkä jotain muutakin.

Samaan aikaan toisaalla Superbeaston uhkea ja vähäpukeinen supersisko Suzie-X on soluttautunut natsizombien päämajaan anastamaan Hitlerin säilötyn pään. Maanalaisessa tukikohdassaan Paul Giamattin äänellä käkättävä Dr.Satan on kuitenkin punonut kuolleista herätetyn King Kongin kanssa suunnitelman maailman valtaamiseksi, mutta tätä varten hullu tiedemies tarvitsee uhkean kaunottaren, jolla sattuu olemaan pedon merkki takapuolessaan. Kuinka ollakaan tuo kyseinen vaarallinen nainen sattuu löytymään juuri samaisesta tissibaarista, jossa oman egonsa sekä vanhan viskin humaltama El Superbeasto tappaa aikaansa nauttimalla talon tarjoamista huimista näköaloista...

Zombien taideteoksen tyylin tuntien tuskin tuleekaan yllätyksenä, että koko komeus on kielletty käytännössä kaikilta kypsää naimaikää nuoremmilta. Toisaalta Zombien tarkoituksellisen typerryttävän schlock-tyylin tuntien monelle saattaa tulla yllätyksenä El Superbeaston komea audiovisuaalinen toteutus, joka voisi hyvinkin vetää vertoja monille teatterilevitykseen päässeille saman lajin teoksille. Ysärin hahmona Zombie on vielä tarkoituksella ammentanut visuaalisella tasolla klassista Ren & Stimpy -estetiikkaa sekä John Krickfalusin popularisoimaa groteskin perverssiä ja törkeää huumoria, mutta onneksi ilman luojansa sadistisimpia puolia. Kunnioittavan kädenojennuksen klassiselle ysäripiirretylle viimeistelee mukaan menoon napattu Rocko’s Modern Lifen näyttelijäkaarti, joka tällä kertaa tosin kuullaan vain pienissä sivuosissa.

Jos El Haunted World of El Superbeasto kuitenkin loppujen lopuksi johonkin sortuu, niin konseptiin itseensä. Zombiehan lähti tekemään elokuvaansa alusta asti K18-leima mielessään, joten lopputulos myös tuntuu kasalta pinnallista sikailua ja lapsellista kiroilua ilman sen kummempaa kekseliäisyyttä tai vaivannäköä vähän samaan tapaan kuin muutama vuosi sitten ilmestyneessä Sausage Partyssa. Ilmeisesti Zombie ei yksinkertaisesti ymmärtänyt, ettei tissien heiluttelu tai törkeyksien lateleminen sellaisenaan ole pidemmän päälle kauhean mielenkiintoista tai hauskaa seurattavaa, vaan oivaltavimmissa alan teoksissa vastaavaa tuhmaa huumoria on tyypillisesti tarkoituksella jatkokehitelty freudilaisen symboliikan, monimerkityksellisten ilmausten, rivienvälihuumorin, nasevan ironian ja visuaalisten gagien kaltaisten kikkojen avulla ihan jo kuristavan televisio- ja elokuvasensuurinkin vuoksi.

Saatankin siis mielipiteineni edustaa hyvin pientä äänekästä vähemmistöä, mutta mielestäni oman painonsa alle lähes täydellisesti jo alun jälkeen romahtava The Haunted World of El Superbeasto on lähinnä pitkästyttävä ja sekava kokoelma näennäisen hauskaksi tarkoitettua sekoilua vailla järjen häivää. Ilman prameaa ja animaationörteissä nostalgisia hikikarpaloita nostattavaa pintapuolista toteutustaan, muutamia hölmöydessään ihan osuviakin höhötyksiä sekä ihmissuden kireitä vatsalihaksia kyseessä voisi hyvinkin olla kaikista tekijänsä monipuolisella urallaan tuottamista teoksista lajityypistä riippumatta unohdettavin ja tylsin. 


Arvio: 2/5


THE HAUNTED WORLD OF EL SUPERBEASTO, 2009 USA
Ohjaus: Rob Zombie
Käsikirjoitus: Rob Zombie, Tom Papa, Joe Ekers
Näyttelijät: Tom Papa, Tom Kenny, Paul Giamatti, Charlie Adler,

Pleasantville - Onnellisten kaupunki (1998)

Vanhat parrat tietävät kertoa mystisistä ja ihmeellisistä ajoista, jolloin valtavirran Hollywood-elokuvat olivat muutakin kuin jättimäisen oheistuotemarkkinoinnin sieluttomia välikappaleita. Tuona kauan sitten kadonneena kultaisena aikakautena erilaisia digitaalisia erikoistehosteita hyödynnettiin muuhunkin kuin pelkkiin epileptisiä kohtauksia ja migreeniä laukaiseviin meluisiin toimintakohtauksiin. Tuona kullan ja hunajan vuosikymmenenä vastaan saattoi astella myös käsikirjoittajana pätevöityneemmän Gary Rossin ohjaaman Pleasantvillen kaltaisia älykkäitä ja sielukkaita teinikomedioita. Totisesti, mitkä onnen ja loiston päivät meillä ovatkaan takanamme!

Pleasantville kuvaa 90-lukua sellaisena kuin moni aikalainen sen todennäköisesti vielä tänä päivänäkin muistaa: lama-ajan, vanhempien laiminlyöntien, rappioituneiden perusarvojen sekä monenkirjavien sosiaalisten ongelmien synnyttämä nihilistinen uusi sukupolvi hukuttaa henkisen pahoinvointinsa estottomaan irstailuun ja juopotteluun tiedotusvälineiden, poliitikoiden ja koululaitoksen syöttäessä tauotta tavallisen rahvaan alitajuntaan mielikuvia milloin mistäkin ihmiskuntaa uhkaavasta mielikuvituksellisesta katastrofista. Pintapuolisesti kenelläkään ei ysärillä ole kovinkaan hauskaa, moni yksinkertaisesti itkee onnettomuuttaan sekä vanhojen onnellisempien aikojen katoamista peruuttamattomasti jonnekin ajan ja avaruuden hämäriin.

Tobey Maguiren esittämä David on tyypillinen angstinen ysärivuosien ahdistunut nuori, joka ottaa kauhukuvia maalailevassa koulussa toistuvasti turpaansa ja jonka vanhemmat käyvät läpi tuskallista avioeroprosessia. David tapaakin paeta arkielämän ongelmia nostalgista 50-lukua kuvaavan televisiosarjan pariin, unelmoiden ehkä kerran saavansa elää tuon ihmeellisen fiktion huolettomassa maailmassa. Kuin taikaiskusta David päätyy myöhemmin hahmoksi keskelle kyseisen sarjan satukirjamaista universumia, mutta mukaansa tämä on saanut Reese Witherspoonin esittämän suositun ja hedonismissaan estottoman teiniprinsessan, joka todellisuudessa vihaa ja halveksii samaista konservatiivista nostalgiasarjaa.

Kuten niin usein, myös Pleasantvillen kohdalla viaton ja puhtoinen menneisyys paljastuu nopeasti massamedian luomaksi mielikuvaksi, jolla on vain vaivoin tekemistä todellisen elämän kanssa: fiktion maailmassa kaikki ihmiset esimerkiksi ovat erittäin viattomia, seksi on tuntematon käsite, kirjat muodostuvat vain tyhjistä sivuista ja palokuntakin on olemassa lähinnä kissojen pelastamista varten. Davidin nauttiessa olostaan tämän mukana luikerrellut teinityttö päättää alkaa vanhatestamentillisesti turmella pinnallisen ja joustamattoman satumaan moraalia kyseenalaistamalla sen perusarvoja sekä esittelemällä sen asukkaille todellisen maailman paheita suojaamattomasta seksistä, huumeista ja masturboinnista lähtien. Eräässä keskivaiheilla tulevassa kohtauksessa teinityttö kirjaimellisesti raiskaa miehen.

Niin konservatiiviselta kuin kuvaukseni Pleasantvillesta kuulostaakin, on kyseessä todellisuudessa tekijänsä irvailua tyhjänpäiväiselle nostalgialle ja menneisyyden ihannoinnille, jonka kohteeksi on oman aikansa hengessä sattunut valikoitumaan kasarivuosina palvottu 50-luku. Pleasantvillen täydellinen maailma itsessään ei ole vain mahdoton ja absurdi, mutta myös täynnä mielivaltaisia perusolettamia ja yksilöitä sitovia ehdottomina pidettyjä sääntöjä, joita tavallinen kansa ei osaa edes kuvitella kyseenalaistavansa ja jotka kylmän sodan jäljiltä länsimaisista yksilönvapauksista haltioituneelle ysärisukupolvelle olivat valtava kauhistus. Hyvän ja pahan tiedon puun hedelmän maistaminen ei siten tässä tapauksessa merkitse vain syntiinlankeemusta vaan myös itsensä ja ympäristönsä tiedostamista sekä vapautumista ahdasmielisen fantasian kuristavasta tietämättömyydestä.

Pleasantville menee sanomansa suhteen vielä huomattavasti pidemmälle: täydellisen maailman käydessä läpi nopeaa muutostaan sen asukkaat jakautuvat yhtä sukkelaan erilaisiin edelleen radikalisoituviin poliittisiin leireihin. Visuaalisesti ihmisten löytäessä itsensä nämä alkavat kirjaimellisesti saada väriä elämäänsä, jolloin kansa alkaa jakautua poliittisen liikehdinnän ohella myös värillisiin ja mustavalkoisiin asukkaisiin. Pleasantvillen pikkukaupunki käykin nopeaan tahtiin läpi kansalaisoikeustaistelun, seksuaalivallankumouksen sekä feminismin eri aallot aina kirjarovioita myöten, ovathan niiden sivuille ilmestyneet tekstit itsessään ihmisille järkytys. Lopulta entiseen ei kuitenkaan enää ole paluuta, vaan paratiisin sosiaalinen muutos nihilistiseksi postmoderniksi tilkkutäkiksi on peruuttamaton niin hyvässä kuin pahassakin.

Gary Rossin käsikirjoituksen tasosta ehkä kertoo jotain, että vaikka itse tarina onkin tarkoitettu aikansa liberaalivasemmistolaisen maailmankuvan ylistykseksi, sitä voi helposti tarkastella myös täysin vastakkaisesta näkökulmasta ja löytää silti maailmankuvaansa tukevaa sanomaa, onhan paratiisin asukkailla sentään täysi oikeus elää juuri niin pinnallista elämää kuin haluavat ilman ulkopuolista häirintää uuden ajan aatteiden tuodessa mukanaan myös 90-luvulta tutut sosiaaliset ongelmat pahoinvointeineen. Eräässä kohtauksessa teinityttö esimerkiksi tulee aiheuttaneeksi koko Pleasantvillen pikkukaupungin sielunelämää järkyttävän avioeron tavallisen kotiäidin hylätessä avioliittonsa ja lapsensa hetkellisten lihan ilojen vuoksi vain todetakseen myöhemmin olevansa yksin, onneton ja surullinen. Vallankumouksellisilla ei aina ole edes antaa ratkaisuja aiheuttamiinsa onnettomuuksiin, mikä lopulta kuitataan toteamalla pessimistisesti, miten oikeassa elämässäkään ei ole olemassa valmiita käsikirjoituksia tai maailman suuriin kysymyksiin yksinkertaisia vastauksia.

Tuntuu uskomattomalta havaita, että tällaisiakin ajatuksella tehtyjä erikoistehostepainotteisia elokuvia on tehty Hollywoodissa vielä pari vuosikymmentä sitten. Pleasantville on paperilla pelkkä aikansa teiniyleisölle suunnattu fantasiakomedia, mutta sillä tuntuu olevan yhä valtavan paljon syvällisempää sanottavaa modernin länsimaisen kulttuurin ja konservatiivisempien kehitysmaiden henkisen elämän kohtaamisesta sekä nykypäivän maahanmuuton ja sosiaalisen median myötä käsistä karanneiden vallankumouksellisten aatteiden sosiaalisista vaikutuksista länsimaiseen yhteiskuntaan. Meidän aikanamme Rossin kuvaama poliittinen jakautuminen ja osapuolten radikalisoituminen itsessään on jo niin pitkällä, että Pleasantvillen naiivin liberaalivasemmistolainen maailmankuva näyttäytynee monelle nykykatsojalle vähintään yhtä lapsekkaana ja pinnallisena kuin 50-luvun konservatiivinen Amerikka ysärivuosien teineille.


Arvio: 5/5


PLEASANTVILLE, 1998 USA
Ohjaus: Gary Ross
Käsikirjoitus: Gary Ross
Näyttelijät: Jeff Daniels, Joan Allen, Reese Witherspoon, Tobey Maguire, William H. Macy

My Little Pony: Uusi sukupolvi (2021)

                              

Kuvittele itsesi 80-luvun lopulle ja 90-luvun alkuun katsomaan televisiosta siskojesi kanssa Agapio Racing Teaming pistämättömän laatutietoisesti sekä suurella sydämellä suomeksi dubbaamaa aitoa ja alkuperäistä Pikkuponit-kasaripiirrettyä, koska parempaakaan ei ollut siihen aikaan tarjolla. Kuvittele seuraavaksi itsesi vuoteen 2020, uudistuneesta My Little Ponysta on tullut kokonainen kulttuuri-ilmiönsä, jolla on jopa ihan fanejakin, ja uudet sarjan elokuvat löytävät tiensä videolevityksen sijaan suoraan teattereihin. Yhtäkkiä havahdut ja huomaat astuneesi sisään äänten ja kuvien pyörteeseen, vaihtoehtoiseen todellisuuteen... maailmaan, jossa järki ja hulluus ovat vain saman taskun pohjalla pyörivän kolikon kaksi eri puolta. Olet astunut hämärän rajamaille.

En tiedä kuka on vastuussa My Little Ponyn kokemasta renessanssista, mutta mielestäni kaveri ansaitsisi jonkin näyttävän palkinnon ennen julkista mestaustaan. Alkujaanhan koko vanhan ajan piirrettyä ei perinteiseen superkaupalliseen kasarityylin oltu tarkoitettukaan muuksi kuin mainokseksi niille leluille, mutta 2000-luvulla jälkimmäiset pudotettiin tärkeysjärjestyksessä yllättävänkin viihdyttävän uuden sarjan tieltä. Muutaman vuoden takainen My Little Pony: Elokuva oli sekin kansan mutinoista huolimatta kaikessa vilpittömässä typeryydessään omaan mieleeni enemmän kuin se eräs samoihin aikoihin uutuuttaan kiiltänyt Star Wars -raina, josta sosiaalisen median viisaat kävivät veristä sanasotaansa vuosikausia sen ilmestymisen jälkeenkin. Pankin räjäyttänyt konikokeilu oli kuitenkin siinä määrin rahakas onnistuminen, että jatko oli käytännössä selvä jo kauan ennen teatterikierroksen päättymistäkään.

Vuoden 2021 My Little Pony: Uusi sukupolvi on jotain rebootin ja löyhän jatko-osan välillä, nimensä mukaisesti sen tarina keskittyy uuteen aikaan ja hahmoihin nyt jo päättyneen uuden sarjan sekä ensimmäisen leffan tapahtumien sijoittuessa kaukaiseen myyttiseen menneisyyteen. Uudella ajalla vanha taika on kadonnut ja ponit eriytyneet omiksi sulkeutuneiksi enklaaveikseen, joissa suvaitsemattomuus ja vanhan kaunaisen kansan levittämä misinformaatio lietsovat ponien pelkoa toisiaan kohtaan. Avarakatseisempi päähenkilöponi on onneksi rohkea ja uskaltaa nousta vääryyttä vastaan kasvottomien massojen marssiessa näiden tietämättömyyttä häikäilemättömästi hyväkseen käyttävän fasisti-mammanpojan tahtiin kohti tyranniaa ja poniheimojen lopullista ratkaisua. Lopussa ystävyys on taikaa ja sitä rataa, viimeinen deus ex machina -twist on todellisuudessa niin ilmeinen, että sen pystyy arvaamaan jo hyvän matkaa ennen varsinaisen seikkailun käynnistymistäkään.

Tiedän jo nyt, että seuraavasta kritiikistä tulee vielä sanomista, mutta tulkoon. My Little Pony: Uusi sukupolvi ei enää ole sitä vanhan hyvän ajan pölhöä eskapistista fantasiaviihdettä josta kuka tahansa voi nauttia, vaan siihen on selvästi tarkoituksella menty sotkemaan reaalimaailman valmiiksi mielipiteitä jakavaa maailmankuvaltaan mustavalkoista politiikkaa, jota moni todellisuudessa yrittää vähintäänkin tiedostamattaan paeta uppoutumalla tällaiseen aivot turruttavaan höpöviihteeseen. Eikä siinä mitään, saahan elokuvalla olla sanomaa, mutta My Little Pony noudattaa tässäkin mielessä orjallisesti suoraan annettua kaavaa lisäämättä siihen mitään tai tarjoamatta jonkinlaista omaa tuoretta, oivaltavaa tai hauskaa näkökulmaansa. My Little Ponyn uuden tulemisen rinnassa sykkiikin lähinnä kimppu nykyajan valtavirtaviihteen pahimpia kliseitä. Mitä tahansa hämmentävän suurta suosiota jopa aikuisten miesten keskuudessa nauttiva persoonallinen, helposti lähestyttävä ja hauska televisiosarja tekikään oikein, on tällä kertaa pahemman kerran onnistuttu hutiloimaan.

My Little Pony: Uusi sukupolvi on pohjimmiltaan animoitu musikaali, joten perinteitä kunnioittaen suuri osa sen tarinasta on anastettu suoraan klassisista Disney-elokuvista, erityisesti Kaunottaresta ja Hirviöstä. Toisin kuin esimerkiksi samoista lähteistä inspiraatiota ammentava WolfWalkers, ei suoria lainoja ole tällä kertaa viitsitty niitäkään juuri soveltaa oman juttunsa tekemiseen tyylipuhdasta apinointia pitemmälle: pienenä läpileikkauksena tarinan päähenkilö on paperilla kuin suora kopio Bellestä, moneen eri klaaniin jakautuneet ponit vain yksi väännös taikalinnan asukeista sekä paha fasistiponi taas pelkkä Gastonin laimeampi poniversio. Juonellisesti taas kaikki, mikä ei ole lainattu paljon paremmista elokuvista, romahtaa nopeasti oman painonsa alle niinkin täydellisesti, että puolitoistatuntisen seikkailun vaiheet muutamia pääkohtiaan lukuun ottamatta ovat täydellisesti haihtuneet katsojan mielestä jo muutaman tunnin koko komeuden katsomisen jälkeen.

Loppujen lopuksi CGI-animoitujen muovisempien pikkuponien seikkailu maistuukin ikävästi täyteen ahdetulta sarjalta turhaa mesoamista, migreenin ja epileptisiä kohtauksia laukaisevia ylitsepursuavan kirkkaita värejä, mitäänsanomattomia henkilöhahmoja sekä laskelmoituja pop-hittejä, jotka eivät tunnu kertovan mistään tai johtavan oikein mihinkään. Valoisampana puolena My Little Ponyn näyttelijät ovat ainakin periaatteessa alansa osaavia nimiä ja tuttuja monista muista viime aikojen Netflix-produktioista kuten Kentaurien maasta, mutta autotunella turhaan kopeloitujen ammattilaulajien tulkintojen ohella näiden äänet eivät mielestäni istuneet roolihahmoille kovinkaan hyvin.

Tuntuu jotenkin kummalliselta tuhlata aikaansa ja energiaansa pelkästään kritisoidakseen My Little Ponyn kaltaista tuotetta. Nyt kun kasarinostalgian paha henki on päästetty irti pullostaan, oli vain korkea aika myös tämän franchisen palata takaisin juurilleen pimeään aikaan, jolloin valtavirran karmivan kurainen animaatio ei yleisesti ollut tarkoitettukaan kuin mainokseksi jollekin aivan muulle. Ehkä jossain hamassa tulevaisuudessa tai toisessa todellisuudessa kansa alkaa jälleen saada tarpeekseen surkeasta tarjonnasta, populäärikulttuuri kallistua sisällöltään vilpittömämpään ja maanläheisempään suuntaan sekä My Little Pony keskittyä silkkaan höhlään viihteeseen markkinoinnin sijaan. Vain yksi asia on tässä vaiheessa varmaa: My Little Pony: Uusi sukupolvi tulee antamaan sosiaalisen median viisaille syyn seuraavaan verbaalisten verilöylyjen, massamurhien ja sisällissotien sarjaan vielä vuosikausiksi eteenpäin.

Viva la muerte!


Arvio: 1.5/5


MY LITTLE PONY: A NEW GENERATION, 2021 USA, Kanada, Irlanti
Ohjaus: José Ucha, Robert Cullen
Käsikirjoitus: Gillian Berrow, José Ucha, Robert Cullen, Tim Sullivan
Näyttelijät: James Marsden, Kimiko Glenn, Liza Koshy, Sofia Carson, Vanessa Hudgens

Maalari Schalken (1979)

Kaikista tämän maailman ihastuttavista jouluperinteistä viimeisenä meikäläiseen mieleen todennäköisesti juolahtaisi alkaa kertoilla kauhutarinoita joulunpyhien iloksi, mutta vanhaan aikaan Ison-Britannian kaltaisessa valtakunnassa rahvaalla oli myös tällainen ikioma hauska harrastuksensa ja BBC:llä oma erityinen kummituskaanoninsa loma-ajan katsojien iloksi. Suomeen asti yksikään näistä ilmestyksistä tuskin lienee sellaisenaan koskaan päätynyt, mutta mikäli Sheridan Le Fanun samannimiseen novellin perustuva Maalari Schalken mitään viitteitä sarjan yleisestä tasosta antaa, toivoisi vanhan liiton englantilaisen joulukauhun helmistä pimeimmän vuodenajan elävää kansanperinnettä myös kotoisille pituusasteille.

Maalari Schalkenin tarina sijoittuu myöhäisbarokin ajan Hollantiin keskelle vanhojen aristokraattisten ja nousevien porvarillisten arvojen ristiaallokkoa. Alussa hyvyyteen, kauneuteen ja totuuteen uskova idealistinen maalariopiskelija Schalken päätyy myymään rakastajattarensa vaimoksi rikkaalle ulkomaiselle miehelle, jonka kerrotaan olevan ruma kuin itse paholainen. Myöhemmin Schalkenista kasvaa opettajansa huomassa aito mestaritaiteilija, ihmismielen sisäisen sekä ulkoisen valon ja varjon nerokas hienovarainen kuvaaja, jonka elämää hallitsevat maalliset rikkaudet sekä palava intohimo naiskauneutta kohtaan. Rikkaasta ulkomaalaisesta ei kuulla enää koskaan, eikä kukaan tunnu enää edes tietävän tämän nimeä tai kotimaata.

Ajan kuluessa nuoren Schalkenin rakastama vanha mestari ja opettaja alkaa kuitenkin käydä yhä heikommaksi ja raihnaammaksi ennen kuoleman armahtavaa väliintuloa. Surun murtama Schalken vaipuu vähitellen yhä syvemmälle itseensä ja sielunsa synkimpiin sopukoihin, kunnes eräänä pimeänä iltana Schalkenin entisen rakastajattaren aave ilmestyy tälle unen ja todellisuuden välisessä rajatilassa. Kauhistuttava ilmestys inspiroi Schalkenin maalaamaan kauneudellaan vaikuttavan mystisen ja aavemaisen arvoituksellisen taideteoksen, jonka lopullinen tulkinta jätetään tarkoituksella katsojan itsensä harteille.

Juonellisesti Maalari Schalken on kauniisti sanoen englantilaisen vähäeleinen ja suoraviivainen elämys, mutta niin on oikeasti koko muukin elokuva: varsinaista dialogia kuullaan vain ani harvoin kerronnan laahatessa hektisempään nykymenoon tottuneelle keskittymiskyvylle käsittämättömän hitain askelin. Halpana televisiotuotantona Maalari Schalken ei myöskään sisällä muutamaa kuvauspaikkaa tai lavastetta ihmeempää tilpehööriä, yksinkertaisimpia mahdollisia leikkauksia kaksisempaa näpertelyä, minkäänlaisia erikoistehosteita tai edes suoranaista soundtrackiä.

Suoraviivaisuus ja teatterimaisuus ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Leslie Megaheyn pieni taideteos olisi äärimmäisen kunnianhimoinen ja persoonallinen elämys. Maalari Schalkenin kerronta esimerkiksi on faktaa ja fiktiota yhdistävä sekoitus dramatisoitua taidedokumenttia, pukudraamaa ja klassista kauhuromantiikkaa, jossa tarinaa ja sen henkilöhahmoja lähestytään kuin ketä tahansa muutakin todellista historiallista ilmiötä ja elokuvaa varten teetetyt taideteoksetkin ovat vähintään yhtä tärkeässä osassa kuin aidot ja oikeat Godfried Schalckenin maalaukset. Tiettävästi Maalari Schalkenin kertojaääneksi pyydettiin alun perin itseään Peter Cushingia, mutta maestro kieltäytyi kunniasta vedoten mielestään kömpelöön käsikirjoitukseen.

Omaan makuuni ehkä suorin vertailukohde Maalari Schalkenille voisi olla Stanley Kubrickin muutamaa vuotta aiemmin julkaistu Barry Lyndon, jonka tavoin Megaheyn aavetarinakaan ei vain tyydy sellaisenaan rekonstruoimaan historiaa, vaan kuvaamaan ympäristöä aikakauden taiteen peilikuvana – tässä tapauksessa myös päähenkilön omien maalausten. Käänteisesti Schalkenin taide itsessään heijastaa tarinan tapahtumia, aikakauden yhteiskunnan vaurauden ja seksuaalisuuden arvoja sekä taiteilijan itsensä kulloinkin läpikäymiä mielenmaisemia aina aavenaisen ja oman sisäisen pimeytensä kohtaamiseen asti. Megaheyn näkemys Maalari Schalkenin tarinasta yrittäneekin samalla sanoa yhtä tai toista ajatonta pääoman ja seksin vallasta ihmiskohtaloihin myös meidän aikanamme.

Tiedän jo nyt, ettei kuka tahansa voi pitää näin vanhanaikaisesta ja simppelistä kummitustarinasta, joten en myöskään sielukasta Maalari Schalkenia loihe kenellekään erikseen suosittelemaan – etenkään jos ottava osapuoli sattuu vielä erityisesti vierastamaan kaikenlaisia hitaita ja tylsiä taide-elokuvia. Henkilökohtaisesti pelkästään nautin Megaheyn teoksen kiireettömän tunnelmoivasta vähäeleisestä kerronnasta, syvällisestä sanomasta sekä tekijöiden rohkeudesta jättää paljon katsojan omien hoksottimien varaan tuputtamatta liian innokkaasti omia totuuksiaan. Näin halvalla ja hyvällä maulla suoraan televisioon tehdyn pienimuotoisen laatuteoksen nähtyään voi vain ihmetellä, miksei Suomessa kukaan tunnu koskaan edes yrittäneen mitään vastaavaa. 

Arvio: 5/5


SCHALCKEN THE PAINTER, 1979 Iso-Britannia
Ohjaus: Leslie Megahey
Käsikirjoitus: Leslie Megahey, Paul Humfress, Sheridan Le Fanu
Näyttelijät: Ann Tirard, Anthony Sharp, Cheryl Kennedy, Jeremy Clyde, John Justin, Maurice Denham

Aeon Flux (2005)

Aito ja alkuperäinen Aeon Flux -televisiosarja koki loppunsa jo 90-luvun puolivälin tultamilla, mutta Peter Chungin persoonallisen ja rajoja rikkovan luomuksen keräämä kulttisuosio vain jatkoi nopeaa kasvuaan aina innoittamansa Matrixin ilmestymiseen ja pitkälle sen jälkeenkin. Uudelle vuosituhannelle tultaessa MTV:n Aeon Fluxin aika näytti viimein kypsältä kokonaiselle A-luokan tekijöiden tähdittämälle jättibudjetin Hollywood-filmatisoinnille, jonka toivottiin viimein nostavan pieneksi franchiseksi kasvaneen tuotoksen myös valtavirran yleisön tietoisuuteen. Ilmassa oli suuren odotuksen tuntua, kuin olisi viimein saanut esitellä ensimmäisen tyttöystävänsä kyynisille vanhemmilleen.

Vuosikymmenen vaihteessa suosittujen kulttianimaatioiden surkuhupaisat näytellyt remaket eivät vielä olleet nettimeemi, joten Chungin ja kumppaneiden naiiviuden voinee jälkikäteen vielä panna tietämättömyyden ja ajan hengen piikkiin. Kulttielokuvansa tuntevan Chungin tai kenen tahansa MTV:n vastaavan olisi kuitenkin pitänyt ymmärtää, ettei Aeon Fluxin kaltaisen likaista eksploitaatioestetiikkaa, tyyliteltyä väkivaltaa ja seksiä viljelevän roskaviihteen otollisin tuotantoympäristö olisi ollut Kaliforniassa vaan Italiassa jonkun Bruno Mattein tai Jesus Francon alaisuudessa. Hollywoodilainen näkemys aiheestaan olikin ilmestyessään niin kaukana alkuperäisestä, että lopputulokseen pettynyt epätoivoinen ja surullinen Peter Chung kuittasi ensi-illan jälkeen varsinaisen nimihahmon puuttuvan siitä kokonaan.

Aeon Fluxin varsinainen tarina sijoittuu kaukaiseen ruttotaudin runtelemaan tulevaisuuteen katalan Goodchildin suvun diktaattorin ottein hallitsemaan Bregnan yltäkylläiseen kaupunkivaltioon, jossa ihmiskunnan rippeet elävät vankeina harvojen valittujen katoillessa omia aikojaan salaperäisesti valtiovallan agenttien suosiollisella avustuksella. Aeon Flux itse on salaperäisen vastarintaliikkeen perinteikkään kuriton agentti ja salamurhaaja, jolla kuitenkin on lopussa sydän paikallaan. Kun Trevor Goodchildin miehet teurastavat Aeonin pikkusiskon(!), tämä päättää kostaa järjestelmän päävastaavalle hinnalla millä hyvänsä...

Ennen pidemmälle jatkamista lienee tarpeellista osoittaa kaikkein perustavanlaatuisin yksityiskohta, jota tekijät eivät ilmeisesti alkuperäisestä ymmärtäneet tai vain välittäneet. Alkuperäisen Aeon Fluxin päähenkilö on omin päin toimiva, luonnonvoiman tavoin täysin pidäkkeetön anarkistinen hahmo tämän äärimmäisen vastavoiman ollessa kontrollifriikki kaikkivaltias diktaattori, kumpainenkin on siis jo lähtökohtaisesti saavuttanut haluamansa. Koska Trevor ja Aeon ovat niin äärimmäisiä ja yli-inhimillisiä, näiden eettisillä ongelmilla, päätöksillä ja tekemisillä on myös tavallista ihmistä enemmän painoarvoa – tästä syystä supersankarit, jumalhahmot, kuninkaat ja miljardöörit ovatkin niin suosittuja tarinankerronnan perushahmoja. Hollywoodin Aeon Fluxin alistaessa Trevorin ja Aeonin vain osaksi suurempaa organisaatiota nämä menettävät jo siis kättelyssä varsinaisen merkityksensä.

Karyn Kusaman Aeon Flux alkaa kirjaimellisesti mustaa taustaa vasten koostetulla listalla, jonka tarkoitus on selittää elokuvan sliipattua ja muovista iPhone-estetiikkaa mukailevan tulevaisuuden maailman dynamiikkaa tyhmälle katsojalle. Viimeistään puolivälin kolahtaessa kelloon katsojaparka tulee viimeistään huomanneeksi Aeon Fluxin koostuvan vähintään viidestä tai kuudesta eri vedoksesta samasta yksittäisestä tarinasta, jotka vain on tavalla tai toisella koetettu leikata jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi, mutta surkeasti epäonnistuen. Pahoin sekapäistä leikkausta ja käsikirjoitusta on tietysti koetettu paikata kirjoittamalla kaikki mahdollinen dialogi alusta loppuun kirjaimellisesti selittämään juurta jaksain auki kalaverkkoakin aukkoisempaa narratiivia.

Alkuperäinen Aeon Flux tunnetaan katsojasta riippuen älykkäänä ja luovana tai vain tekotaiteellisena tuubana, eikä käsillä olevan täyspitkän filmatisoinnin perusteella juuri tarvitse arvuutella, kummalle kannalle Paramountin tuotantoporras asettui tätä tehdessään: Aeon Flux on niin täynnä tarpeetonta lavaste- ja erikoistehostekikkailua, että se tuntuu jo täysin mauttomalta ja teennäiseltä. Matrix-trilogian jäljiltä kaikenlainen toimintaleffojen maukas tyylittely oli vielä pitkään muotia, mutta Aeon Fluxin kohdalla jopa yksittäisten dialogien käyminen ilman taustalla komeilevaa CGI-tehosteilla maustettua surrealistista design-mööpeliä, muovisilta sieniltä näyttävää postmodernia arkkitehtuuria, diskovaloja tai televisiovesiputousta on käytännössä mahdoton yhtälö. Vähintään puolet koko Aeon Fluxin kohtauksista onkin rakennettu yksinomaan kornin visuaalisuuden varaan vailla sen oleellisempaa järkeilyä.

Toimintaelokuvan kohdalla keskeisintä kuitenkin on meno ja meininki, joten sitä ainakin periaatteessa löytyy myös Aeon Fluxista. Vinksahtanutta kokonaisuutta kunnioittaen toimintakohtaus toisensa jälkeen kuitenkin on vain lähes täysin tarinasta irrallinen merkityksetön ja epämääräiseksi sillisalaatiksi leikelty erikoistehoste- ja vaijeritykitys, jonka ainut tarkoitus lienee tarjota katsojalle muutakin sisältöä kuin unettavan tylsää ja paasaavaa dialogia. Oma suosikkini on Trevorin kirjastoon sijoittuva mättöpala, jossa Aeon ottaa mittaa ison pomon kätyrin kanssa näennäisesti vain siksi, että perusteellisesti turpaansa saanut jälkimmäinen pääsisi heti seuraavassa kohtauksessa taattuun Uwe Boll -tyyliin naarmuttomana selittämään juurta jaksain vast'ikään nähdyn edeltävän kohtauksen sisällön.

Tiettävästi Hollywoodin Aeon Fluxin matka teattereihin asti olikin juuri niin kimurantti kuin voisi luulla: Kusaman alkuperäinen "taiteellisempi" versio sai tylyn tuomion Paramountin tuotantoportaan johdolta, ohjaaja sai ainakin kertaalleen itse potkut ja koko teoksesta leikeltiin ja kuvattiin lukuisia erilaisia ja eri ikäryhmille suunnattuja prototyyppejä väkivaltaisemmasta nynnympään, pelkästään soundtrackejä teetettiin kaksi erilaista. Kusaman itsensä mukaan levitykseen asti päässeestä kuoliaaksi saksitusta Frankenstein-versiosta jäi leikkauspöydälle ainakin puolen tunnin edestä pelkästään tarinaan ja dialogiin keskittyvää materiaalia, mistä syystä itse leffassakaan ei tunnu missään vaiheessa olevan päätä eikä häntää: lopputekstien pyörähtäessä käyntiin en ollut itse edes täysin varma, mistä tarina kertoi tai mitä lopulta saavutettiin.

Vanha kansa tietää sanoa, että ainoat varmat asiat tässä maailmassa ovat verot ja kuolema. Vähintään yhtä saletti on fakta, ettei Aeon Fluxin fiaskon jäljiltä ollut enää paluuta entiseen, vaan käytännössä koko tuotantotiimi Charlize Theronia lukuun ottamatta tuhoutui sen myötä alkutekijöihinsä. Toisin kuin nykypäivän remakeilla, Aeon Fluxilla ei ollut takanaan valmista menestyskonseptia, joten kaupalliseksi läpimurroksi tarkoitetun filmatisoinnin floppaaminen johtikin päinvastaiseen, jolloin koko lupaava ja kovassa nosteessa ollut franchise leimautui sen myötä valtavirran silmissä välittömästi supisurkeaksi kalkkunaksi ja katosi nopeasti täysin yleisestä tietoisuudesta samaan limboon monen oikeasti kädettömän animaation kanssa.


Arvio: 0.5/5


AEON FLUX, 2005 USA
Ohjaus: Karyn Kusama
Käsikirjoitus: Matt Manfredi, Phil Hay
Näyttelijät: Charlize Theron, Frances McDormand, Jonny Lee Miller, Marton Csokas, Pete Postlethwaite

Aeon Flux (1991-1995)

"I want my MTV"

Ysärillä animaatio oli mitä ruhtinaallisinta taidetta, mutta senhän me jo tiedämmekin. Nykypäivän nuorisolle tosin saattaa tulla yllätyksenä miten valtava ilmiö musiikkivideoihin erikoistunut MTV aikoinaan oli – saati sitten, että kyseiseltä kanavalta saattoi vielä vanhaan aikaan nähdä muutakin kuin viimeisimpien räppäreiden ja pop-diivojen kiimaisinta tarjontaa. Huippuvuosinaan MTV pyrki jatkuvasti ennakkoluulottomasti kehittämään tarjontaansa pysyäkseen kiinni ajan hermossa, ei vain musiikin vaan myös pitkien ja lyhyiden elokuvien sekä erityisesti animaation parissa, jonka saralla kanavan johto tarjosi nuorille kyvyille mahdollisuuden saada omakustanteisia luomuksiaan eetteriin niille omistetussa Liquid Television -ohjelmassaan sekä suosituimmille tekijöille erisopimuksella omalla ohjelmapaikallaan.

Kaikista vanhan MTV:n näyttämistä animaatioista ehkäpä suurin ja suosituin Mike Judgen Beavis & Butt-Headin ohella oli Peter Chungin luoma Aeon Flux, josta muutaman kulttisuosiota nauttineen lyhärin myötä kasvoi kokonainen televisiosarjansa sekä lopulta valtavirran läpimurron kynnykselle yltänyt kultti-ilmiönsä ennen tuhoutumistaan lähes täydellisesti Hollywoodin sikariportaan luovuudelle allergisissa kynsissä uuden vuosituhannen alussa. Nykyisin Aeon Fluxista tuskin moni kadunmies noin vain tietääkään sitä yhtä surkeaa filmatisointia pidemmälle, mutta ilmestyessään sarja itsessään edusti miljoonalla eri tavalla uusinta uutta ja omaperäisintä luomisvoimaa genressään sitten 70-luvun ja Ralph Bakshin kultaisten vuosien.

Peter Chung itse aloitti uransa Klasky-Csupon leivissä varhaisten Simpsoneiden ja Ipanoiden parissa, mutta kaikenlaisiin lastenpiirrettyihin ja kaupallisen television rajoitteisiin lopen kyllästynyt Chung lähti ovien avauduttua nopeasti omille teilleen etsimään julkaisukanavaa kunnianhimoiselle luomukselleen, jolla vähintään yhtä intohimoisesti aasialaiseen kuin länsimaiseenkin elokuvataiteeseen antautunut nuori taiteilija toivoi vihdoin saavansa tutkiskella genren rajattomia mahdollisuuksia ilman sensuuriviranomaisten holhousta tai tarvetta mielistellä lapsiyleisöä. Lopputuloksena syntynyt susiruma, kankeasti näytelty ja halpojen syntikoiden voimalla säestetty Aeon Flux onkin omalla tavallaan puhtainta mahdollista kasarikrapulaa ja grungen kultakauden henkistä kuvastoa sitten The Ren & Stimpy Show'n.

Aeon Fluxin jaksot keskittyvät nimihenkilön sekä tämän vastavoimana nähtävän Trevor Goodchildin edesottamuksiin: Trevor itse hallitsee kaikkivoivan diktaattorin ottein suuren ruton runtelemaa ihmiskuntaa anarkistisen vastarintataistelija Aeon Fluxin turmellessa tämän suureelliset suunnitelmat kerta toisensa jälkeen. Peter Chung on itse kommentoinut vihaavansa tyhmiä mustavalkoisia henkilöhahmoja, joten yksikertaisen perusidean alta paljastuukin nopeasti äärimmäisen monimutkainen ja arvaamaton hahmodynamiikka, joka parhaimmillaan kääntyilee arvaamattomasti jakson toisensa perästä ääripäästä toiseen. Trevor esimerkiksi saattaa olla julma diktaattori, mutta tällä on toisinaan myös pyyteettömiä ja periaatteessa hyviä aikomuksia Aeon Fluxin itsensä toimiessa toisinaan katkeruuden ja kateuden motivoimana. Yhteiskunnan kahta eri äärilaitaa edustavat hahmot ovat vihamiesten ohella myös rakastavaiset.

Joka ei ole koskaan kuullut tai lukenut tästä sarjasta, saattaa oikeasti hämmästyä, miten kiehtovan lennokas ja riemukkaan pseudofilosofinen sen maailma ja tarinat oikeasti ovatkaan aivan perusasioista lähtien: Aeon Fluxin visuaalinen ilme esimerkiksi on saanut Chungin mukaan inspiraationsa ranskalaisen uuden aallon elokuvista, vanhan polven animesta, belgialais-ranskalaisista sarjakuvista sekä Gustav Klimtin ja Egos Schielen kaltaisista ekspressionismin klassikoista. Vähäisen dialogin sijaan suuri osa Aeon Fluxin kuvaamaan surrealistisen arvaamattoman maailman mystisestä mekaniikasta, hahmoista ja tarinoista itsestään onkin pyritty kertomaan erilaisin visuaalisin avuin, jollaisia ei näytellyissä elokuvissa voitaisi mielekkäästi toteuttaa. Tästä nimenomaisesta syystä Chungin sarjaa onkin toisinaan luonnehdittu avantgardeksi tai suorastaan tekotaiteelliseksi sillisalaatiksi uskonnollisia höpöjuttuja, animetoimintaa ja muuta häröä ja epämääräistä tajunnanvirtaa.

Aeon Flux suunniteltiin alusta asti rikkomaan kaikkia mahdollisia genrensä kirjoittamattomia rajoja ja väsähtäneimpiä kliseitä. Tabuista sitkein ja vaarallisin, seksi, onkin Aeon Fluxissa mitä näyttävimmässä osassa, vaikkei suoranaiseen vaakamamboiluun missään kohtaa mennäkään. Silkan suoran ja mielikuvituksettomaan jyystämisen sijaan Chung tiimeineen onkin pyrkinyt tarkoituksella painottamaan erilaisten kummallisten ja surrealistisen groteskien fetissien näkyvää osuutta hahmojen käyttäytymisessä: eräässä jaksossa esimerkiksi verrataan graafista selkäleikkausta seksuaaliseen aktiin, toisessa taas ulkoavaruuden muukalainen vaihtaa silmämunaa toisen kanssa vertauskuvana intiimistä kanssakäymisestä. Monessa episodissa kuitenkin pitäydytään erilaisiin ruumiinosiin ja -nesteisiin liittyviin pelkoihin sekä intohimoihin, kuten korva-, kieli- ja jalkafetisseihin. Aeon Fluxin aineellisesti ja moraalisesti degeneroituneessa maailmassa bondage-pukeutuminen tuntuu muutenkin olevan enemmän kuin pelkkää muotia.

Kuten jo todettua, Aeon Flux on juonellisesti mitä hämärimpiä ja moniulotteisimpia sarjoja miesmuistiin, ulkoisesti ruma kuin mikä ja äänimaailmaltaan lähes amatöörimäisen kankea ja valju, mutta samalla se on kuitenkin kaikessa edellisessä niin persoonallisen johdonmukainen, että kaikki aiempi negatiivinen napina kääntyykin nopeasti Chungin luomuksen ehdottomaksi eduksi. Kannattaa kuitenkin muistaa, että Aeon Fluxin aikaan tietty rupuisuus animaatiossa oli täysin itsestään selvä muotijuttu, ja yksi jos toinenkin pyrki katu-uskottavuuden nimissä tarkoituksella rumentamaan tuotoksiaan erottautuakseen aiempien vuosikymmenten superkaupallisesta tarjonnasta. Jos ei muuta, niin naurettavuuksiin asti pseudofilosofisen Aeon Fluxin ysärivuosien menestys toimi ainakin selkeänä kipinänä Matrix-trilogian luomiselle ja siten välillisesti myös monelle muulle pop-kulttuurin myöhemmälle muotioikulle. Sääli vain, että vuoden 2005 pökälefilmatisointi veti alkuperäisen Aeon Fluxin itsensä mukanaan limboon, josta franchise tuskin koskaan kykenee enää nousemaan.


Arvio: 5/5


AEON FLUX, 1991-1995 USA, Japani
Ohjaus: Howard E. Baker, J. Garett Sheldrew, Peter Chung, Robert Valley
Käsikirjoitus: Eric Singer, Japhet Asher, J. Garett Sheldrew, John Brancato, Mark Mars, Michael Ferris, Peter Chung, Peter Gaffney, Shari Goodhartz, Steve DeJarnatt, Todd French
Näyttelijät: Denise Poirier, John Rafter Lee, Julia Fletcher

Viidakkovekara Juuso (1993)

En hyvällä tahdollakaan usko läntiseltä pallonpuoliskolta löytyvän kovinkaan montaa tanskalaisen animaation eli ”juuttimaation” jännittävään maailmaan syvällisemmin perehtynyttä silmäparia, mutta jonkinlaisen elävän kansanperinteen asemaa nauttima taloudellisten suhdanteiden sekä paikallisten verokiemuroiden riivaama taidemuoto on kansainväliselläkin mittapuulla nauttinut vuosien varrella omia merkittäviä nousu- ja laskukausiaan kauan ennen nykyisten markkinoiden merkittävää avautumista tai internetin yleistymistäkään. Mistä tai miten tähän tilanteeseen on ylipäänsä päädytty tai minkälaisia helmiä juutinmaan taiteilijoiden valtavirran silmistä kadonnut katalogi kantaa sisässään, ansaitsee aivan omanlaisen erityiskatsauksensa.

Veteraanitaiteilija Flemming Quist Møllerin sepittämään lastenloruun perustuva Viidakkovekara Juuso ei ole likimainkaan ensimmäisiä lajissaan, mutta se lienee taatusti tunnetuin ja menestynein kaikista kotimaansa animaatioteollisuuden luomuksista yhdessä Ronal the Barbarianin kanssa. Elokuvan nimihahmo on yksinkertaisesti Juusona tunnettu viidakossa asustava maailman harvinaisin eläin, joka muutaman mutkan kautta päätyy oikeasta sademetsästä keskelle modernia asfalttiviidakkoa, jossa villipetojen sijaan tätä vastassa ovat omahyväiset ja hölmöt ihmiset monine kummallisuuksineen. Etsiessään tietä banaanilaivaan ja kotiviidakkoonsa Juuso tulee ystävystyneeksi Riitta-nimisen ketun kanssa, mutta kaksikon yhteinen taival ei tietenkään lopulta voi kestää ikuisesti.

Viidakkovekara Juuso on suhteellisen halvalla ja pienellä kokoonpanolla tuotettu animaatioelokuva, joten kaikenlaiset vertailut Disneyn prameisiin klassikoihin tuntuvat omaan makuuni lähinnä kohtuuttomilta ja tyhmiltä. Aihetta vertailuunkin kuitenkin löytyy, sillä Viidakkovekaran nätti animaatio ja aitoa käsityön henkeä huokuvat vesivärein tehdyt taustamaalaukset pystyvät mielestäni kilpailemaan jopa 70- ja 80-lukujen Disney-leffojen kanssa lähes tasaväkisesti, mutta vain melkein. Silkassa animaatioteknisessä mielessä Flemming Quist Møllerin animaatio onkin enimmäkseen mitä mielekkäintä katsoa, mutta ilmestyessään se oli jopa innovatiivinen tekijöiden hyödyntäessä uusimpia digitaalisia työvälineitä ja jopa erilaisia CGI-grafiikoita ja -efektejä, joista jälkimmäiset ovat niin hyvällä maulla toteutettuja, että niitä tuskin huomaisikaan ellei niistä erikseen tietäisi.

Tanskalaisen animaation lippulaiva näki päivänvalon vuonna 1993, mutta Suomessa se saatiin levitykseen vasta paria vuotta myöhemmin genren jättimäisen suosion hyökyaallon osuttua myös kotomaamme otolliselle maaperälle. Pienen viiveen seurauksena huippuunsa viritetty suomalainen dubbauskoneisto pääsikin tuoreeltaan näyttämään kyntensä myös Juuson kohdalla: vaikka jälki ei ehkä olekaan aivan terävintä kärkeä, voi alalla kuolemattomuuden ansainneen Heikki Määttäsen virheetöntä suoritusta viidakkovekarana pitää yhtenä mestarin uran todellisista huippuhetkistä; niin luonteikkaasti ja vaivattomasti Määttänen rooliinsa istuu, ettei Juusoa pystyisi kuvittelemaankaan kenenkään muun näyttelemänä. Sittemmin kirjailijana paremmin tunnetun Eppu Nuotionkaan ei Riittana tarvitse yhtään häpeillä omaa suoritustaan Heikki Määttäsen kaltaisen legendan rinnalla. Luonnollisesti kumpainenkin palasi myöhemmin rooleihinsa Viidakkovekaran jatko-osassa enemmän tai vähemmän vastaavalla menestyksellä.

Viidakkovekara Juuson edellisestä katsomiskerrasta oli allekirjoittaneen kohdalla vierähtänyt aikaa sellaisen neljännesvuosisadan verran, minkä vuoksi olinkin yllättynyt, miten paljon siitä oikeasti lopulta muistinkaan aina yksittäisiä lausahduksia myöten. Erityisen hämmentävää vahva muistijälki on sikälikin, ettei Viidakkovekaran juonessa ole yksinkertaista seikkailua syvällisempää sisältöä, vaan suurimmat ansiot elokuvan kohdalla painottuvat lähinnä ulkoisiin muotoseikkoihin sekä aika ajoin harrastettuun kiireettömään tunnelmointiin, jota nykyäänkään harvemmin animaatioissa näkee tai kuulee. Kohtaus, jossa Juuso ja Riitta jättävät hyvästit on edelleen omasta mielestäni erityisen kaunis ja haikea, niin tyhmältä kuin tämä kuulostaakin. Viidakkovekaran ilmestymisaikaan mistään jatko-osistahan ei varsinaisesti ollut tietoakaan, joten hyvästit olisivat yhtä hyvin voineet olla lopulliset. 


Arvio: 3.5/5


JUNGLEDYRET HUGO, 1993 Tanska
Ohjaus: Flemming Quist Møller, Stefan Fjeldmark
Käsikirjoitus: Flemming Quist Møller
Näyttelijät: Bronson Pinchot, Helle Ryslinge, Holly G. Frankel, Kirsten Rolffes, Marcel Jeannin, Mark Camacho, Rick Jones, Susan Glover, Terrence Scammell

Rango (2011)

Vuosikymmen sitten animaation ihmeellinen maailma oli vielä kovin erilainen paikka genren helmiä armottomasti liukuhihnalta puskevien megalomaanisten suoratoistopalveluiden toiminnan ollessa vasta alkutekijöissään, koko ala tuntui edelleen pyörivän yksinomaan Disneyn, Pixarin ja DreamWorksin kaltaisten vanhuuttaan pölyttyneiden animaatiostudioiden varassa. Sitten televisiopuolella pätevöityneemmän Nickelodeonin tuella tuotettu Rango sai ensi-iltansa ja nousi kertaheitolla julkaisuvuotensa puhutuimmaksi sekä juhlituimmaksi lajityyppinsä edustajaksi. Muutoksen tuulet olivat tässä vaiheessa vasta saamassa ilmaa alleen, mutta ainakin yhden pienen ohikiitävän hetken verran kaupungissa oli uusi sheriffi, jolle eivät mikkihiiret hyppineet silmille.

Pirates of the Caribbean -leffoista sekä omia aikojaan flopanneesta The Lone Rangerista paremmin tunnetun Gore Verbinskin ohjaama Rango on tarina teatteria harrastavasta lemmikkikameleontista, joka putoaa vahingossa omistajansa kyydistä keskelle kuivuuden ja syöpäläisten riivaamaa vanhaa amerikkalaista läntistä rajaseutua. Aikansa vaellettua Rango tulee päätyneeksi rottien, sopuleiden ja muiden hiekkaerämaan asukkien kansoittamaan kullanarvoisesta vedestä vähäisen elämänsä saavaan turvattomaan pikkukyläseen, jossa tämä omaksuu itselleen uuden roolin lännen nopeimpana pyssysankarina, vääryyksien ja epäoikeudenmukaisuuden armottomana kostajana. Parhaita mahdollisia Jodorowsky-vaikutteita hyödyntäen sankarin taisto pahaa vastaan on lopulta kaikkea muuta kuin yksinkertainen seikkailu vailla päähenkilön kokemaa itsensä löytämistä.

Kyllä, mainitsin Alejandro Jodorowskyn nimen huvipuistolaitteisiin perustuvia Disney-leffoja ohjanneen kaverin työstämän animaation yhteydessä. Tällä kertaa viittaus kuitenkin on aiheellinen, sillä Verbinski itse on nimennyt El Topon yhdeksi elokuvansa tärkeimmistä innoittajista. Rangon oleellisimpia inspiraationlähteitä ei muutenkaan tarvitse paljoa päässään miettiä, sillä niin avoimesti Verbinski niihin kohtaus toisensa jälkeen viittailee: vanhan ajan Hollywood-klassikot, klassiset länkkärit sekä erityisesti spagettiwesternit, joiden keskeisimpiin henkilöhahmoihin viittelöidään jo itse elokuvan nimessäkin. Pienenä visuaalisena gagina Rango sivuhahmot polttavat tupangia eri muodoissaan läpi elokuvan, mutta lopussa nähtävä cameo tyytyy lähinnä irvistelemään perinteiseen tyyliinsä ilman hampaiden välistä möllöttävää kuubalaistaan.

Olen puhunut viimeisten vuosien varrella paljon pahaa nykyajan CGI-animaatiosta, mutta Rangon kohdalla tekijät hyödynsivät tekniikkaa mielestäni juuri oikealla tavalla keskittymällä turhaan realismiin nojaavien nukkemaisten ihmisten sijaan erilaisiin persoonallisiin ja erottuviin eläinhahmoihin, jollaisia ei voisi muualla nähdäkään menemättä plagiarismin asteelle. Rango onkin aikansa tyypillisestä standardista poiketen melkein täydet kaksi tuntia pitkä teos, joka todennäköisesti ensi alkuun vielä tuntuukin ruokottoman rujolta kaikessa värittömässä "favreauismissaan" sekä liskoista ja jyrsijöistä koostuvan hahmokatraan tarkoituksellisessa groteskiudessa. Tietty kalsea ruskeanharmaa värittömyys kuitenkin sopii kuolleen erämaan keskellä kärvistelevän pikkukylän kuivuudesta kertovaan tarinaan ainakin omaan makuuni niin täydellisesti, ettei koko asiaa juuri alun jälkeen edes tule enää miettineeksi, vaan sen tulee ennen pitkää hyväksyneeksi luonnolliseksi osaksi muun elokuvan visuaalista tyylittelyä.

Maineestaan ja tuotantoarvoistaan huolimatta Rango ei kuitenkaan ole mikään täydellinen elokuva, vaan ne tietyt genre- ja Verbinski-kliseet paistavat toisinaan siitä läpi vähän turhankin kanssa: Rangon puolivälissä esimerkiksi nähdään tekijälleen uskollisesti täysin typerryttävä ja Richard Wagnerin musiikilla tarpeettomasti säestetty överiksi vedetty ylipitkä toimintakohtaus, joka missä tahansa muussa alan teoksessa olisi säästetty kliimaksiin – jossa tällä kertaa lähinnä nähdään vain toinen samanlainen. Spagettiwesterneistä esimerkiksi Kourallinen dollareita onnistuu olemaan vähintään yhtä eeppinen ja jännittävä kuin Rangokin, mutta Leonen mestariteos panostaakin enemmän tarinankerronnalliseen tehoon kuin näyttäviin erikoistehosteisiin. Tarinan itsensä perusongelmista puhuttaessa ei voida myöskään unohtaa turhankin silmille paistavaa seisoskelua Chinatownin ja Huuliharppukostajan kaltaisten klassikoiden harteilla tai perinteistä valehtelijan paljastumista, jollainen kuuluu itsestään selvänä osana lähes jokaiseen Hollywoodissa 2000-luvulla tuotettuun animaatioon.

Edellisten kohdalla suurin osa on kuitenkin anteeksiannettavissa olevaa pientä napinaa, sillä Rangohan onkin tarkoituksella suunniteltu sopivasti uutta ja vanhaa asiaankuuluvan kuivalla huumorilla sekoittavaksi kokonaisuudeksi, jonka ikimuistoiset hahmot ja ajattoman miljöön kuka tahansa eläessään fiktiivisiä kertomuksia ahminut pystyy ottamaan omakseen välittömästi. Kun alkuperäiskielinen näyttelijäkaarti vielä koostuu nipusta alan huippunimiä Johnny Deppistä ja Harry Dean Stantonista lähtien, tarina itsessään tarjoaa hektiselle nykymeiningille poikkeuksellisesti myös hengittäviä hiljaisempia hetkiä ja seikkailun lopetuskin jättää niin täyttyneen ja tyydyttyneen olotilan, en ainakaan itse keksi minkäänlaista tekosyytä antaa sympaattiselle ja tyylikkäälle Rangolle neljää ja puolta tähteä vähempää rakkautta.


Arvio: 4.5/5


RANGO,  2011 USA, Iso-Britannia
Ohjaus: Gore Verbinski
Käsikirjoitus: John Logan
Näyttelijät: Abigail Breslin, Alfred Molina, Bill Nighy, Claudia Black, Harry Dean Stanton, Isla Fisher, Johnny Depp, Ned Beatty, Stephen Root, Timothy Olyphant