Maalari Schalken (1979)

Kaikista tämän maailman ihastuttavista jouluperinteistä viimeisenä meikäläiseen mieleen todennäköisesti juolahtaisi alkaa kertoilla kauhutarinoita joulunpyhien iloksi, mutta vanhaan aikaan Ison-Britannian kaltaisessa valtakunnassa rahvaalla oli myös tällainen ikioma hauska harrastuksensa ja BBC:llä oma erityinen kummituskaanoninsa loma-ajan katsojien iloksi. Suomeen asti yksikään näistä ilmestyksistä tuskin lienee sellaisenaan koskaan päätynyt, mutta mikäli Sheridan Le Fanun samannimiseen novellin perustuva Maalari Schalken mitään viitteitä sarjan yleisestä tasosta antaa, toivoisi vanhan liiton englantilaisen joulukauhun helmistä pimeimmän vuodenajan elävää kansanperinnettä myös kotoisille pituusasteille.

Maalari Schalkenin tarina sijoittuu myöhäisbarokin ajan Hollantiin keskelle vanhojen aristokraattisten ja nousevien porvarillisten arvojen ristiaallokkoa. Alussa hyvyyteen, kauneuteen ja totuuteen uskova idealistinen maalariopiskelija Schalken päätyy myymään rakastajattarensa vaimoksi rikkaalle ulkomaiselle miehelle, jonka kerrotaan olevan ruma kuin itse paholainen. Myöhemmin Schalkenista kasvaa opettajansa huomassa aito mestaritaiteilija, ihmismielen sisäisen sekä ulkoisen valon ja varjon nerokas hienovarainen kuvaaja, jonka elämää hallitsevat maalliset rikkaudet sekä palava intohimo naiskauneutta kohtaan. Rikkaasta ulkomaalaisesta ei kuulla enää koskaan, eikä kukaan tunnu enää edes tietävän tämän nimeä tai kotimaata.

Ajan kuluessa nuoren Schalkenin rakastama vanha mestari ja opettaja alkaa kuitenkin käydä yhä heikommaksi ja raihnaammaksi ennen kuoleman armahtavaa väliintuloa. Surun murtama Schalken vaipuu vähitellen yhä syvemmälle itseensä ja sielunsa synkimpiin sopukoihin, kunnes eräänä pimeänä iltana Schalkenin entisen rakastajattaren aave ilmestyy tälle unen ja todellisuuden välisessä rajatilassa. Kauhistuttava ilmestys inspiroi Schalkenin maalaamaan kauneudellaan vaikuttavan mystisen ja aavemaisen arvoituksellisen taideteoksen, jonka lopullinen tulkinta jätetään tarkoituksella katsojan itsensä harteille.

Juonellisesti Maalari Schalken on kauniisti sanoen englantilaisen vähäeleinen ja suoraviivainen elämys, mutta niin on oikeasti koko muukin elokuva: varsinaista dialogia kuullaan vain ani harvoin kerronnan laahatessa hektisempään nykymenoon tottuneelle keskittymiskyvylle käsittämättömän hitain askelin. Halpana televisiotuotantona Maalari Schalken ei myöskään sisällä muutamaa kuvauspaikkaa tai lavastetta ihmeempää tilpehööriä, yksinkertaisimpia mahdollisia leikkauksia kaksisempaa näpertelyä, minkäänlaisia erikoistehosteita tai edes suoranaista soundtrackiä.

Suoraviivaisuus ja teatterimaisuus ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Leslie Megaheyn pieni taideteos olisi äärimmäisen kunnianhimoinen ja persoonallinen elämys. Maalari Schalkenin kerronta esimerkiksi on faktaa ja fiktiota yhdistävä sekoitus dramatisoitua taidedokumenttia, pukudraamaa ja klassista kauhuromantiikkaa, jossa tarinaa ja sen henkilöhahmoja lähestytään kuin ketä tahansa muutakin todellista historiallista ilmiötä ja elokuvaa varten teetetyt taideteoksetkin ovat vähintään yhtä tärkeässä osassa kuin aidot ja oikeat Godfried Schalckenin maalaukset. Tiettävästi Maalari Schalkenin kertojaääneksi pyydettiin alun perin itseään Peter Cushingia, mutta maestro kieltäytyi kunniasta vedoten mielestään kömpelöön käsikirjoitukseen.

Omaan makuuni ehkä suorin vertailukohde Maalari Schalkenille voisi olla Stanley Kubrickin muutamaa vuotta aiemmin julkaistu Barry Lyndon, jonka tavoin Megaheyn aavetarinakaan ei vain tyydy sellaisenaan rekonstruoimaan historiaa, vaan kuvaamaan ympäristöä aikakauden taiteen peilikuvana – tässä tapauksessa myös päähenkilön omien maalausten. Käänteisesti Schalkenin taide itsessään heijastaa tarinan tapahtumia, aikakauden yhteiskunnan vaurauden ja seksuaalisuuden arvoja sekä taiteilijan itsensä kulloinkin läpikäymiä mielenmaisemia aina aavenaisen ja oman sisäisen pimeytensä kohtaamiseen asti. Megaheyn näkemys Maalari Schalkenin tarinasta yrittäneekin samalla sanoa yhtä tai toista ajatonta pääoman ja seksin vallasta ihmiskohtaloihin myös meidän aikanamme.

Tiedän jo nyt, ettei kuka tahansa voi pitää näin vanhanaikaisesta ja simppelistä kummitustarinasta, joten en myöskään sielukasta Maalari Schalkenia loihe kenellekään erikseen suosittelemaan – etenkään jos ottava osapuoli sattuu vielä erityisesti vierastamaan kaikenlaisia hitaita ja tylsiä taide-elokuvia. Henkilökohtaisesti pelkästään nautin Megaheyn teoksen kiireettömän tunnelmoivasta vähäeleisestä kerronnasta, syvällisestä sanomasta sekä tekijöiden rohkeudesta jättää paljon katsojan omien hoksottimien varaan tuputtamatta liian innokkaasti omia totuuksiaan. Näin halvalla ja hyvällä maulla suoraan televisioon tehdyn pienimuotoisen laatuteoksen nähtyään voi vain ihmetellä, miksei Suomessa kukaan tunnu koskaan edes yrittäneen mitään vastaavaa. 

Arvio: 5/5


SCHALCKEN THE PAINTER, 1979 Iso-Britannia
Ohjaus: Leslie Megahey
Käsikirjoitus: Leslie Megahey, Paul Humfress, Sheridan Le Fanu
Näyttelijät: Ann Tirard, Anthony Sharp, Cheryl Kennedy, Jeremy Clyde, John Justin, Maurice Denham