En hyvällä tahdollakaan usko läntiseltä pallonpuoliskolta löytyvän kovinkaan montaa tanskalaisen animaation eli ”juuttimaation” jännittävään maailmaan syvällisemmin perehtynyttä silmäparia, mutta jonkinlaisen elävän kansanperinteen asemaa nauttima taloudellisten suhdanteiden sekä paikallisten verokiemuroiden riivaama taidemuoto on kansainväliselläkin mittapuulla nauttinut vuosien varrella omia merkittäviä nousu- ja laskukausiaan kauan ennen nykyisten markkinoiden merkittävää avautumista tai internetin yleistymistäkään. Mistä tai miten tähän tilanteeseen on ylipäänsä päädytty tai minkälaisia helmiä juutinmaan taiteilijoiden valtavirran silmistä kadonnut katalogi kantaa sisässään, ansaitsee aivan omanlaisen erityiskatsauksensa.
Veteraanitaiteilija Flemming Quist Møllerin sepittämään lastenloruun perustuva Viidakkovekara Juuso ei ole likimainkaan ensimmäisiä lajissaan, mutta se lienee taatusti tunnetuin ja menestynein kaikista kotimaansa animaatioteollisuuden luomuksista yhdessä Ronal the Barbarianin kanssa. Elokuvan nimihahmo on yksinkertaisesti Juusona tunnettu viidakossa asustava maailman harvinaisin eläin, joka muutaman mutkan kautta päätyy oikeasta sademetsästä keskelle modernia asfalttiviidakkoa, jossa villipetojen sijaan tätä vastassa ovat omahyväiset ja hölmöt ihmiset monine kummallisuuksineen. Etsiessään tietä banaanilaivaan ja kotiviidakkoonsa Juuso tulee ystävystyneeksi Riitta-nimisen ketun kanssa, mutta kaksikon yhteinen taival ei tietenkään lopulta voi kestää ikuisesti.
Viidakkovekara Juuso on suhteellisen halvalla ja pienellä kokoonpanolla tuotettu animaatioelokuva, joten kaikenlaiset vertailut Disneyn prameisiin klassikoihin tuntuvat omaan makuuni lähinnä kohtuuttomilta ja tyhmiltä. Aihetta vertailuunkin kuitenkin löytyy, sillä Viidakkovekaran nätti animaatio ja aitoa käsityön henkeä huokuvat vesivärein tehdyt taustamaalaukset pystyvät mielestäni kilpailemaan jopa 70- ja 80-lukujen Disney-leffojen kanssa lähes tasaväkisesti, mutta vain melkein. Silkassa animaatioteknisessä mielessä Flemming Quist Møllerin animaatio onkin enimmäkseen mitä mielekkäintä katsoa, mutta ilmestyessään se oli jopa innovatiivinen tekijöiden hyödyntäessä uusimpia digitaalisia työvälineitä ja jopa erilaisia CGI-grafiikoita ja -efektejä, joista jälkimmäiset ovat niin hyvällä maulla toteutettuja, että niitä tuskin huomaisikaan ellei niistä erikseen tietäisi.
Tanskalaisen animaation lippulaiva näki päivänvalon vuonna 1993, mutta Suomessa se saatiin levitykseen vasta paria vuotta myöhemmin genren jättimäisen suosion hyökyaallon osuttua myös kotomaamme otolliselle maaperälle. Pienen viiveen seurauksena huippuunsa viritetty suomalainen dubbauskoneisto pääsikin tuoreeltaan näyttämään kyntensä myös Juuson kohdalla: vaikka jälki ei ehkä olekaan aivan terävintä kärkeä, voi alalla kuolemattomuuden ansainneen Heikki Määttäsen virheetöntä suoritusta viidakkovekarana pitää yhtenä mestarin uran todellisista huippuhetkistä; niin luonteikkaasti ja vaivattomasti Määttänen rooliinsa istuu, ettei Juusoa pystyisi kuvittelemaankaan kenenkään muun näyttelemänä. Sittemmin kirjailijana paremmin tunnetun Eppu Nuotionkaan ei Riittana tarvitse yhtään häpeillä omaa suoritustaan Heikki Määttäsen kaltaisen legendan rinnalla. Luonnollisesti kumpainenkin palasi myöhemmin rooleihinsa Viidakkovekaran jatko-osassa enemmän tai vähemmän vastaavalla menestyksellä.
Viidakkovekara Juuson edellisestä katsomiskerrasta oli allekirjoittaneen kohdalla vierähtänyt aikaa sellaisen neljännesvuosisadan verran, minkä vuoksi olinkin yllättynyt, miten paljon siitä oikeasti lopulta muistinkaan aina yksittäisiä lausahduksia myöten. Erityisen hämmentävää vahva muistijälki on sikälikin, ettei Viidakkovekaran juonessa ole yksinkertaista seikkailua syvällisempää sisältöä, vaan suurimmat ansiot elokuvan kohdalla painottuvat lähinnä ulkoisiin muotoseikkoihin sekä aika ajoin harrastettuun kiireettömään tunnelmointiin, jota nykyäänkään harvemmin animaatioissa näkee tai kuulee. Kohtaus, jossa Juuso ja Riitta jättävät hyvästit on edelleen omasta mielestäni erityisen kaunis ja haikea, niin tyhmältä kuin tämä kuulostaakin. Viidakkovekaran ilmestymisaikaan mistään jatko-osistahan ei varsinaisesti ollut tietoakaan, joten hyvästit olisivat yhtä hyvin voineet olla lopulliset.
Arvio: 3.5/5
JUNGLEDYRET HUGO, 1993 Tanska
Ohjaus: Flemming Quist Møller, Stefan Fjeldmark
Käsikirjoitus: Flemming Quist Møller
Näyttelijät: Bronson Pinchot, Helle Ryslinge, Holly G. Frankel, Kirsten Rolffes, Marcel Jeannin, Mark Camacho, Rick Jones, Susan Glover, Terrence Scammell
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.