Vuosikymmen sitten animaation ihmeellinen maailma oli vielä kovin erilainen paikka genren helmiä armottomasti liukuhihnalta puskevien megalomaanisten suoratoistopalveluiden toiminnan ollessa vasta alkutekijöissään, koko ala tuntui edelleen pyörivän yksinomaan Disneyn, Pixarin ja DreamWorksin kaltaisten vanhuuttaan pölyttyneiden animaatiostudioiden varassa. Sitten televisiopuolella pätevöityneemmän Nickelodeonin tuella tuotettu Rango sai ensi-iltansa ja nousi kertaheitolla julkaisuvuotensa puhutuimmaksi sekä juhlituimmaksi lajityyppinsä edustajaksi. Muutoksen tuulet olivat tässä vaiheessa vasta saamassa ilmaa alleen, mutta ainakin yhden pienen ohikiitävän hetken verran kaupungissa oli uusi sheriffi, jolle eivät mikkihiiret hyppineet silmille.
Pirates of the Caribbean -leffoista sekä omia aikojaan flopanneesta The Lone Rangerista paremmin tunnetun Gore Verbinskin ohjaama Rango on tarina teatteria harrastavasta lemmikkikameleontista, joka putoaa vahingossa omistajansa kyydistä keskelle kuivuuden ja syöpäläisten riivaamaa vanhaa amerikkalaista läntistä rajaseutua. Aikansa vaellettua Rango tulee päätyneeksi rottien, sopuleiden ja muiden hiekkaerämaan asukkien kansoittamaan kullanarvoisesta vedestä vähäisen elämänsä saavaan turvattomaan pikkukyläseen, jossa tämä omaksuu itselleen uuden roolin lännen nopeimpana pyssysankarina, vääryyksien ja epäoikeudenmukaisuuden armottomana kostajana. Parhaita mahdollisia Jodorowsky-vaikutteita hyödyntäen sankarin taisto pahaa vastaan on lopulta kaikkea muuta kuin yksinkertainen seikkailu vailla päähenkilön kokemaa itsensä löytämistä.
Kyllä, mainitsin Alejandro Jodorowskyn nimen huvipuistolaitteisiin perustuvia Disney-leffoja ohjanneen kaverin työstämän animaation yhteydessä. Tällä kertaa viittaus kuitenkin on aiheellinen, sillä Verbinski itse on nimennyt El Topon yhdeksi elokuvansa tärkeimmistä innoittajista. Rangon oleellisimpia inspiraationlähteitä ei muutenkaan tarvitse paljoa päässään miettiä, sillä niin avoimesti Verbinski niihin kohtaus toisensa jälkeen viittailee: vanhan ajan Hollywood-klassikot, klassiset länkkärit sekä erityisesti spagettiwesternit, joiden keskeisimpiin henkilöhahmoihin viittelöidään jo itse elokuvan nimessäkin. Pienenä visuaalisena gagina Rango sivuhahmot polttavat tupangia eri muodoissaan läpi elokuvan, mutta lopussa nähtävä cameo tyytyy lähinnä irvistelemään perinteiseen tyyliinsä ilman hampaiden välistä möllöttävää kuubalaistaan.
Olen puhunut viimeisten vuosien varrella paljon pahaa nykyajan CGI-animaatiosta, mutta Rangon kohdalla tekijät hyödynsivät tekniikkaa mielestäni juuri oikealla tavalla keskittymällä turhaan realismiin nojaavien nukkemaisten ihmisten sijaan erilaisiin persoonallisiin ja erottuviin eläinhahmoihin, jollaisia ei voisi muualla nähdäkään menemättä plagiarismin asteelle. Rango onkin aikansa tyypillisestä standardista poiketen melkein täydet kaksi tuntia pitkä teos, joka todennäköisesti ensi alkuun vielä tuntuukin ruokottoman rujolta kaikessa värittömässä "favreauismissaan" sekä liskoista ja jyrsijöistä koostuvan hahmokatraan tarkoituksellisessa groteskiudessa. Tietty kalsea ruskeanharmaa värittömyys kuitenkin sopii kuolleen erämaan keskellä kärvistelevän pikkukylän kuivuudesta kertovaan tarinaan ainakin omaan makuuni niin täydellisesti, ettei koko asiaa juuri alun jälkeen edes tule enää miettineeksi, vaan sen tulee ennen pitkää hyväksyneeksi luonnolliseksi osaksi muun elokuvan visuaalista tyylittelyä.
Maineestaan ja tuotantoarvoistaan huolimatta Rango ei kuitenkaan ole mikään täydellinen elokuva, vaan ne tietyt genre- ja Verbinski-kliseet paistavat toisinaan siitä läpi vähän turhankin kanssa: Rangon puolivälissä esimerkiksi nähdään tekijälleen uskollisesti täysin typerryttävä ja Richard Wagnerin musiikilla tarpeettomasti säestetty överiksi vedetty ylipitkä toimintakohtaus, joka missä tahansa muussa alan teoksessa olisi säästetty kliimaksiin – jossa tällä kertaa lähinnä nähdään vain toinen samanlainen. Spagettiwesterneistä esimerkiksi Kourallinen dollareita onnistuu olemaan vähintään yhtä eeppinen ja jännittävä kuin Rangokin, mutta Leonen mestariteos panostaakin enemmän tarinankerronnalliseen tehoon kuin näyttäviin erikoistehosteisiin. Tarinan itsensä perusongelmista puhuttaessa ei voida myöskään unohtaa turhankin silmille paistavaa seisoskelua Chinatownin ja Huuliharppukostajan kaltaisten klassikoiden harteilla tai perinteistä valehtelijan paljastumista, jollainen kuuluu itsestään selvänä osana lähes jokaiseen Hollywoodissa 2000-luvulla tuotettuun animaatioon.
Edellisten kohdalla suurin osa on kuitenkin anteeksiannettavissa olevaa pientä napinaa, sillä Rangohan onkin tarkoituksella suunniteltu sopivasti uutta ja vanhaa asiaankuuluvan kuivalla huumorilla sekoittavaksi kokonaisuudeksi, jonka ikimuistoiset hahmot ja ajattoman miljöön kuka tahansa eläessään fiktiivisiä kertomuksia ahminut pystyy ottamaan omakseen välittömästi. Kun alkuperäiskielinen näyttelijäkaarti vielä koostuu nipusta alan huippunimiä Johnny Deppistä ja Harry Dean Stantonista lähtien, tarina itsessään tarjoaa hektiselle nykymeiningille poikkeuksellisesti myös hengittäviä hiljaisempia hetkiä ja seikkailun lopetuskin jättää niin täyttyneen ja tyydyttyneen olotilan, en ainakaan itse keksi minkäänlaista tekosyytä antaa sympaattiselle ja tyylikkäälle Rangolle neljää ja puolta tähteä vähempää rakkautta.
Arvio: 4.5/5
RANGO, 2011 USA, Iso-Britannia
Ohjaus: Gore Verbinski
Käsikirjoitus: John Logan
Näyttelijät: Abigail Breslin, Alfred Molina, Bill Nighy, Claudia Black, Harry Dean Stanton, Isla Fisher, Johnny Depp, Ned Beatty, Stephen Root, Timothy Olyphant
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.