Japanilaisen populäärikulttuurin tuotosten tyypillinen kaupallinen dynamiikka länsimaissa on perinteisesti seuraavan kaltainen: kerran kahdessa tai kolmessa vuodessa eetteriin ilmestyy yksi tai kaksi jättimäisen nimekästä tekijää tai suosittua franchisea, joiden pohjalta tuotetaan ennemmin tai myöhemmin teatterilevitykseen asti pääsevä koko illan elokuva. Näiden tulokkaiden suosion terävimmän kärjen tylsistyessä kansa alkaa vähitellen löytää niiden vanavedessä sisään hiipineitä piskuisempia kulttihelmiä, joiden omissa piireissään nauttima arvostus vain kasvaa ajan hengen virratessa trendistä toiseen. Muutaman vuoden kuluessa vanhan suosikin asema markkinajohtajana onkin jo haihtunut savuna ilmaan vähäisempien helmien vasta löytäessä tiensä syrjäisempienkin takamaiden asukkien tietoisuuteen.
Kenji Iwaisawan ohjaama On-Gaku eli "musiikki" on monelle hätäisemmälle antamastaan ensivaikutelmasta huolimatta kaikkea muuta kuin tyypillinen teatterilevitykseen asti päässyt lajityyppinsä teos. Alkujaan pienimuotoisena omakustanteisena sarjakuvana päivänvalon nähnyt tarina ei varsinaisesti häikäissyt kirjallisessa muodossa suosiollaan edes kotimaassaan, mutta yhden asian johdettua toiseen aiheesta päätettiin tuottaa paikallisen käsityön parhaita perinteitä kunnioittaen kokonainen piirretty ja maalattu indie-elokuvansa, jolle on jo nyt alkanut siunaantua ansaitsemaansa kulttistatusta sekä alan palkintoja myös lännessä. Näin jälkikäteen tekijöiden päätös elokuvan tekemisestä on myös helppo ymmärtää, sillä musiikin ympärille rakennettu kertomus sopii mitä parhaimmin nimenomaan audiovisuaaliseen muotoon.
Koska kyseessä on nimenomaan japanilainen indieraina, sopii sitä kohtaan asetetut odotukset myös asettaa sopiviin uomiinsa jo näin ennalta. On-Gaku on pohjimmiltaan zeniläisen minimalistinen ja rotoskooppausta hyväksi käyttäen tehty makkaraakin halvempi animaatio, jossa ei ole minkäänlaista seikkailua tai draamaa eivätkä sen pahvinukkemaiset hahmot nelikulmaisine silmineen suoranaisesti muistuta mitään tyypillistä genrensä luomusta. Valtaosa On-Gakun visuaalisesta annista onkin poikkeuksellisen ankeaa ja yksinkertaista jälkeä, hahmot robottimaisen eleettömiä sekä vähäisen monotonisen dialogin välillä korvia huumaa lähinnä aavemainen hiljaisuus...
Kaikki edellinen on kuitenkin täysin tarkoituksellista, kuten asiansa osaavilta tarinankertojilta sopiikin odottaa. On-Gaku onkin tosiasiassa kertomus äänistä ja kolmen bändin perustamisesta päättävän nuoren musiikin ilon löytämisestä, jossa tietty pinnallinen rumuus korostaa harvojen äänteen ja musiikillisten hetkien merkitystä – joita vielä erikseen painottaa visuaalisen tyylin vaihtuminen lennosta klassisten progelevyjen kotikutoisia levynkansia sekä Keltaista sukellusvenettä muistuttavaan vanhan hyvän ajan psykedeeliseen fiilistelyyn. Musiikin löytävät soittotaidottomat nuoret eivät lopulta soita kuin yhden ainoan kappaleen yhdellä ainoalla keikalla, mutta varhaisvuosien Tangerine Dreamin menoa muistuttava krautrock-kakofonia nousee raa'assa alkukantaisuudessaan ja hypnoottisuudessaan sellaiseen hurmokseen, että moni suositumpi tekele voi vain seurata kateellisena sivusta.
Kaikessa lakonisessa kuivuudessaan hilpeä On-Gaku onkin käytännössä yhtä kuin kliimaksinsa: bändin perustaminen on vähintään yhtä sattumanvarainen päähänpisto kuin hajoaminenkin, sen enempää järkeä tai suunnitelmallisuutta trion musiikillisissa kokeiluissa ei koskaan olekaan. Loppujen lopuksi tarinan musiikillinen huipentuma onkin silkkaa puhdasta kaoottista tunnetta, tietyn ekstaattisen ja jumalaisen energian läpilyönti tietyssä ajassa ja tietyssä paikassa, joka vain sattuu saamaan jäljittelemättömän luovan purkauskanavansa kolmen nuoren miehen musiikin kautta. Lopulta maailma jatkaa muuttumattomana radallaan tuon yhden ohikiitävän hetken jälkeenkin, mutta ainakin muutaman minuutin ajan puhdas musiikillinen nirvana oli lähes käsin kosketeltavan konkreettinen tosiasia.
Arvio: 4/5
ONGAKU, 2019 Japani
Ohjaus: Kenji Iwaisawa
Käsikirjoitus: Kenji Iwaisawa, Hiroyushi Ohashi
Näyttelijät: Kami Hiraiwa, Naoto Takenaka, Ren Komai, Shintarô Sakamoto, Tateto Serizawa, Tomoya Maeno
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.