Aito ja alkuperäinen Aeon Flux -televisiosarja koki loppunsa jo 90-luvun puolivälin tultamilla, mutta Peter Chungin persoonallisen ja rajoja rikkovan luomuksen keräämä kulttisuosio vain jatkoi nopeaa kasvuaan aina innoittamansa Matrixin ilmestymiseen ja pitkälle sen jälkeenkin. Uudelle vuosituhannelle tultaessa MTV:n Aeon Fluxin aika näytti viimein kypsältä kokonaiselle A-luokan tekijöiden tähdittämälle jättibudjetin Hollywood-filmatisoinnille, jonka toivottiin viimein nostavan pieneksi franchiseksi kasvaneen tuotoksen myös valtavirran yleisön tietoisuuteen. Ilmassa oli suuren odotuksen tuntua, kuin olisi viimein saanut esitellä ensimmäisen tyttöystävänsä kyynisille vanhemmilleen.
Vuosikymmenen vaihteessa suosittujen kulttianimaatioiden surkuhupaisat näytellyt remaket eivät vielä olleet nettimeemi, joten Chungin ja kumppaneiden naiiviuden voinee jälkikäteen vielä panna tietämättömyyden ja ajan hengen piikkiin. Kulttielokuvansa tuntevan Chungin tai kenen tahansa MTV:n vastaavan olisi kuitenkin pitänyt ymmärtää, ettei Aeon Fluxin kaltaisen likaista eksploitaatioestetiikkaa, tyyliteltyä väkivaltaa ja seksiä viljelevän roskaviihteen otollisin tuotantoympäristö olisi ollut Kaliforniassa vaan Italiassa jonkun Bruno Mattein tai Jesus Francon alaisuudessa. Hollywoodilainen näkemys aiheestaan olikin ilmestyessään niin kaukana alkuperäisestä, että lopputulokseen pettynyt epätoivoinen ja surullinen Peter Chung kuittasi ensi-illan jälkeen varsinaisen nimihahmon puuttuvan siitä kokonaan.
Aeon Fluxin varsinainen tarina sijoittuu kaukaiseen ruttotaudin runtelemaan tulevaisuuteen katalan Goodchildin suvun diktaattorin ottein hallitsemaan Bregnan yltäkylläiseen kaupunkivaltioon, jossa ihmiskunnan rippeet elävät vankeina harvojen valittujen katoillessa omia aikojaan salaperäisesti valtiovallan agenttien suosiollisella avustuksella. Aeon Flux itse on salaperäisen vastarintaliikkeen perinteikkään kuriton agentti ja salamurhaaja, jolla kuitenkin on lopussa sydän paikallaan. Kun Trevor Goodchildin miehet teurastavat Aeonin pikkusiskon(!), tämä päättää kostaa järjestelmän päävastaavalle hinnalla millä hyvänsä...
Ennen pidemmälle jatkamista lienee tarpeellista osoittaa kaikkein perustavanlaatuisin yksityiskohta, jota tekijät eivät ilmeisesti alkuperäisestä ymmärtäneet tai vain välittäneet. Alkuperäisen Aeon Fluxin päähenkilö on omin päin toimiva, luonnonvoiman tavoin täysin pidäkkeetön anarkistinen hahmo tämän äärimmäisen vastavoiman ollessa kontrollifriikki kaikkivaltias diktaattori, kumpainenkin on siis jo lähtökohtaisesti saavuttanut haluamansa. Koska Trevor ja Aeon ovat niin äärimmäisiä ja yli-inhimillisiä, näiden eettisillä ongelmilla, päätöksillä ja tekemisillä on myös tavallista ihmistä enemmän painoarvoa – tästä syystä supersankarit, jumalhahmot, kuninkaat ja miljardöörit ovatkin niin suosittuja tarinankerronnan perushahmoja. Hollywoodin Aeon Fluxin alistaessa Trevorin ja Aeonin vain osaksi suurempaa organisaatiota nämä menettävät jo siis kättelyssä varsinaisen merkityksensä.
Karyn Kusaman Aeon Flux alkaa kirjaimellisesti mustaa taustaa vasten koostetulla listalla, jonka tarkoitus on selittää elokuvan sliipattua ja muovista iPhone-estetiikkaa mukailevan tulevaisuuden maailman dynamiikkaa tyhmälle katsojalle. Viimeistään puolivälin kolahtaessa kelloon katsojaparka tulee viimeistään huomanneeksi Aeon Fluxin koostuvan vähintään viidestä tai kuudesta eri vedoksesta samasta yksittäisestä tarinasta, jotka vain on tavalla tai toisella koetettu leikata jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi, mutta surkeasti epäonnistuen. Pahoin sekapäistä leikkausta ja käsikirjoitusta on tietysti koetettu paikata kirjoittamalla kaikki mahdollinen dialogi alusta loppuun kirjaimellisesti selittämään juurta jaksain auki kalaverkkoakin aukkoisempaa narratiivia.
Alkuperäinen Aeon Flux tunnetaan katsojasta riippuen älykkäänä ja luovana tai vain tekotaiteellisena tuubana, eikä käsillä olevan täyspitkän filmatisoinnin perusteella juuri tarvitse arvuutella, kummalle kannalle Paramountin tuotantoporras asettui tätä tehdessään: Aeon Flux on niin täynnä tarpeetonta lavaste- ja erikoistehostekikkailua, että se tuntuu jo täysin mauttomalta ja teennäiseltä. Matrix-trilogian jäljiltä kaikenlainen toimintaleffojen maukas tyylittely oli vielä pitkään muotia, mutta Aeon Fluxin kohdalla jopa yksittäisten dialogien käyminen ilman taustalla komeilevaa CGI-tehosteilla maustettua surrealistista design-mööpeliä, muovisilta sieniltä näyttävää postmodernia arkkitehtuuria, diskovaloja tai televisiovesiputousta on käytännössä mahdoton yhtälö. Vähintään puolet koko Aeon Fluxin kohtauksista onkin rakennettu yksinomaan kornin visuaalisuuden varaan vailla sen oleellisempaa järkeilyä.
Toimintaelokuvan kohdalla keskeisintä kuitenkin on meno ja meininki, joten sitä ainakin periaatteessa löytyy myös Aeon Fluxista. Vinksahtanutta kokonaisuutta kunnioittaen toimintakohtaus toisensa jälkeen kuitenkin on vain lähes täysin tarinasta irrallinen merkityksetön ja epämääräiseksi sillisalaatiksi leikelty erikoistehoste- ja vaijeritykitys, jonka ainut tarkoitus lienee tarjota katsojalle muutakin sisältöä kuin unettavan tylsää ja paasaavaa dialogia. Oma suosikkini on Trevorin kirjastoon sijoittuva mättöpala, jossa Aeon ottaa mittaa ison pomon kätyrin kanssa näennäisesti vain siksi, että perusteellisesti turpaansa saanut jälkimmäinen pääsisi heti seuraavassa kohtauksessa taattuun Uwe Boll -tyyliin naarmuttomana selittämään juurta jaksain vast'ikään nähdyn edeltävän kohtauksen sisällön.
Tiettävästi Hollywoodin Aeon Fluxin matka teattereihin asti olikin juuri niin kimurantti kuin voisi luulla: Kusaman alkuperäinen "taiteellisempi" versio sai tylyn tuomion Paramountin tuotantoportaan johdolta, ohjaaja sai ainakin kertaalleen itse potkut ja koko teoksesta leikeltiin ja kuvattiin lukuisia erilaisia ja eri ikäryhmille suunnattuja prototyyppejä väkivaltaisemmasta nynnympään, pelkästään soundtrackejä teetettiin kaksi erilaista. Kusaman itsensä mukaan levitykseen asti päässeestä kuoliaaksi saksitusta Frankenstein-versiosta jäi leikkauspöydälle ainakin puolen tunnin edestä pelkästään tarinaan ja dialogiin keskittyvää materiaalia, mistä syystä itse leffassakaan ei tunnu missään vaiheessa olevan päätä eikä häntää: lopputekstien pyörähtäessä käyntiin en ollut itse edes täysin varma, mistä tarina kertoi tai mitä lopulta saavutettiin.
Vanha kansa tietää sanoa, että ainoat varmat asiat tässä maailmassa ovat verot ja kuolema. Vähintään yhtä saletti on fakta, ettei Aeon Fluxin fiaskon jäljiltä ollut enää paluuta entiseen, vaan käytännössä koko tuotantotiimi Charlize Theronia lukuun ottamatta tuhoutui sen myötä alkutekijöihinsä. Toisin kuin nykypäivän remakeilla, Aeon Fluxilla ei ollut takanaan valmista menestyskonseptia, joten kaupalliseksi läpimurroksi tarkoitetun filmatisoinnin floppaaminen johtikin päinvastaiseen, jolloin koko lupaava ja kovassa nosteessa ollut franchise leimautui sen myötä valtavirran silmissä välittömästi supisurkeaksi kalkkunaksi ja katosi nopeasti täysin yleisestä tietoisuudesta samaan limboon monen oikeasti kädettömän animaation kanssa.
Arvio: 0.5/5
AEON FLUX, 2005 USA
Ohjaus: Karyn Kusama
Käsikirjoitus: Matt Manfredi, Phil Hay
Näyttelijät: Charlize Theron, Frances McDormand, Jonny Lee Miller, Marton Csokas, Pete Postlethwaite
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.