sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Pleasantville - Onnellisten kaupunki (1998)

Vanhat parrat tietävät kertoa mystisistä ja ihmeellisistä ajoista, jolloin valtavirran Hollywood-elokuvat olivat muutakin kuin jättimäisen oheistuotemarkkinoinnin sieluttomia välikappaleita. Tuona kauan sitten kadonneena kultaisena aikakautena erilaisia digitaalisia erikoistehosteita hyödynnettiin muuhunkin kuin pelkkiin epileptisiä kohtauksia ja migreeniä laukaiseviin meluisiin toimintakohtauksiin. Tuona kullan ja hunajan vuosikymmenenä vastaan saattoi astella myös käsikirjoittajana pätevöityneemmän Gary Rossin ohjaaman Pleasantvillen kaltaisia älykkäitä ja sielukkaita teinikomedioita. Totisesti, mitkä onnen ja loiston päivät meillä ovatkaan takanamme!

Pleasantville kuvaa 90-lukua sellaisena kuin moni aikalainen sen todennäköisesti vielä tänä päivänäkin muistaa: lama-ajan, vanhempien laiminlyöntien, rappioituneiden perusarvojen sekä monenkirjavien sosiaalisten ongelmien synnyttämä nihilistinen uusi sukupolvi hukuttaa henkisen pahoinvointinsa estottomaan irstailuun ja juopotteluun tiedotusvälineiden, poliitikoiden ja koululaitoksen syöttäessä tauotta tavallisen rahvaan alitajuntaan mielikuvia milloin mistäkin ihmiskuntaa uhkaavasta mielikuvituksellisesta katastrofista. Pintapuolisesti kenelläkään ei ysärillä ole kovinkaan hauskaa, moni yksinkertaisesti itkee onnettomuuttaan sekä vanhojen onnellisempien aikojen katoamista peruuttamattomasti jonnekin ajan ja avaruuden hämäriin.

Tobey Maguiren esittämä David on tyypillinen angstinen ysärivuosien ahdistunut nuori, joka ottaa kauhukuvia maalailevassa koulussa toistuvasti turpaansa ja jonka vanhemmat käyvät läpi tuskallista avioeroprosessia. David tapaakin paeta arkielämän ongelmia nostalgista 50-lukua kuvaavan televisiosarjan pariin, unelmoiden ehkä kerran saavansa elää tuon ihmeellisen fiktion huolettomassa maailmassa. Kuin taikaiskusta David päätyy myöhemmin hahmoksi keskelle kyseisen sarjan satukirjamaista universumia, mutta mukaansa tämä on saanut Reese Witherspoonin esittämän suositun ja hedonismissaan estottoman teiniprinsessan, joka todellisuudessa vihaa ja halveksii samaista konservatiivista nostalgiasarjaa.

Kuten niin usein, myös Pleasantvillen kohdalla viaton ja puhtoinen menneisyys paljastuu nopeasti massamedian luomaksi mielikuvaksi, jolla on vain vaivoin tekemistä todellisen elämän kanssa: fiktion maailmassa kaikki ihmiset esimerkiksi ovat erittäin viattomia, seksi on tuntematon käsite, kirjat muodostuvat vain tyhjistä sivuista ja palokuntakin on olemassa lähinnä kissojen pelastamista varten. Davidin nauttiessa olostaan tämän mukana luikerrellut teinityttö päättää alkaa vanhatestamentillisesti turmella pinnallisen ja joustamattoman satumaan moraalia kyseenalaistamalla sen perusarvoja sekä esittelemällä sen asukkaille todellisen maailman paheita suojaamattomasta seksistä, huumeista ja masturboinnista lähtien. Eräässä keskivaiheilla tulevassa kohtauksessa teinityttö kirjaimellisesti raiskaa miehen.

Niin konservatiiviselta kuin kuvaukseni Pleasantvillesta kuulostaakin, on kyseessä todellisuudessa tekijänsä irvailua tyhjänpäiväiselle nostalgialle ja menneisyyden ihannoinnille, jonka kohteeksi on oman aikansa hengessä sattunut valikoitumaan kasarivuosina palvottu 50-luku. Pleasantvillen täydellinen maailma itsessään ei ole vain mahdoton ja absurdi, mutta myös täynnä mielivaltaisia perusolettamia ja yksilöitä sitovia ehdottomina pidettyjä sääntöjä, joita tavallinen kansa ei osaa edes kuvitella kyseenalaistavansa ja jotka kylmän sodan jäljiltä länsimaisista yksilönvapauksista haltioituneelle ysärisukupolvelle olivat valtava kauhistus. Hyvän ja pahan tiedon puun hedelmän maistaminen ei siten tässä tapauksessa merkitse vain syntiinlankeemusta vaan myös itsensä ja ympäristönsä tiedostamista sekä vapautumista ahdasmielisen fantasian kuristavasta tietämättömyydestä.

Pleasantville menee sanomansa suhteen vielä huomattavasti pidemmälle: täydellisen maailman käydessä läpi nopeaa muutostaan sen asukkaat jakautuvat yhtä sukkelaan erilaisiin edelleen radikalisoituviin poliittisiin leireihin. Visuaalisesti ihmisten löytäessä itsensä nämä alkavat kirjaimellisesti saada väriä elämäänsä, jolloin kansa alkaa jakautua poliittisen liikehdinnän ohella myös värillisiin ja mustavalkoisiin asukkaisiin. Pleasantvillen pikkukaupunki käykin nopeaan tahtiin läpi kansalaisoikeustaistelun, seksuaalivallankumouksen sekä feminismin eri aallot aina kirjarovioita myöten, ovathan niiden sivuille ilmestyneet tekstit itsessään ihmisille järkytys. Lopulta entiseen ei kuitenkaan enää ole paluuta, vaan paratiisin sosiaalinen muutos nihilistiseksi postmoderniksi tilkkutäkiksi on peruuttamaton niin hyvässä kuin pahassakin.

Gary Rossin käsikirjoituksen tasosta ehkä kertoo jotain, että vaikka itse tarina onkin tarkoitettu aikansa liberaalivasemmistolaisen maailmankuvan ylistykseksi, sitä voi helposti tarkastella myös täysin vastakkaisesta näkökulmasta ja löytää silti maailmankuvaansa tukevaa sanomaa, onhan paratiisin asukkailla sentään täysi oikeus elää juuri niin pinnallista elämää kuin haluavat ilman ulkopuolista häirintää uuden ajan aatteiden tuodessa mukanaan myös 90-luvulta tutut sosiaaliset ongelmat pahoinvointeineen. Eräässä kohtauksessa teinityttö esimerkiksi tulee aiheuttaneeksi koko Pleasantvillen pikkukaupungin sielunelämää järkyttävän avioeron tavallisen kotiäidin hylätessä avioliittonsa ja lapsensa hetkellisten lihan ilojen vuoksi vain todetakseen myöhemmin olevansa yksin, onneton ja surullinen. Vallankumouksellisilla ei aina ole edes antaa ratkaisuja aiheuttamiinsa onnettomuuksiin, mikä lopulta kuitataan toteamalla pessimistisesti, miten oikeassa elämässäkään ei ole olemassa valmiita käsikirjoituksia tai maailman suuriin kysymyksiin yksinkertaisia vastauksia.

Tuntuu uskomattomalta havaita, että tällaisiakin ajatuksella tehtyjä erikoistehostepainotteisia elokuvia on tehty Hollywoodissa vielä pari vuosikymmentä sitten. Pleasantville on paperilla pelkkä aikansa teiniyleisölle suunnattu fantasiakomedia, mutta sillä tuntuu olevan yhä valtavan paljon syvällisempää sanottavaa modernin länsimaisen kulttuurin ja konservatiivisempien kehitysmaiden henkisen elämän kohtaamisesta sekä nykypäivän maahanmuuton ja sosiaalisen median myötä käsistä karanneiden vallankumouksellisten aatteiden sosiaalisista vaikutuksista länsimaiseen yhteiskuntaan. Meidän aikanamme Rossin kuvaama poliittinen jakautuminen ja osapuolten radikalisoituminen itsessään on jo niin pitkällä, että Pleasantvillen naiivin liberaalivasemmistolainen maailmankuva näyttäytynee monelle nykykatsojalle vähintään yhtä lapsekkaana ja pinnallisena kuin 50-luvun konservatiivinen Amerikka ysärivuosien teineille.


Arvio: 5/5


PLEASANTVILLE, 1998 USA
Ohjaus: Gary Ross
Käsikirjoitus: Gary Ross
Näyttelijät: 
Jeff Daniels, Joan Allen, Reese Witherspoon, Tobey Maguire, William H. Macy

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.