Crumb (1994)

Amerikkalainen 50-luku tuonee useimmille mieleen kuvan puhtoisesta ja patakonservatiivisesta keskiluokkaisesta maailmasta, jossa monenmoiset inhimillisen todellisuuden pienet ja suuret kauneusvirheet loistavat täysin poissaolollaan. Kansan syvien rivien alitajuntaan jäänyt kuva selittynee kaoottiset lamavuodet sekä sodan helvetin kokeneen sukupolven rauhan- sekä järjestyksenkaipuulla, joka toisaalta näkyi käytännön tasolla piltti-ikäisten suurten ikäluokkien herkkiä mieliä maailman pahuudelta suojelemaan tarkoitettuna intomielisenä taiteen ja kulttuurin sensuurina.

Yksi vanhan hyvän ajan ikäihmisten pyhän vihan kohde olivat nuorisolle suunnatut kauhu- ja jännityssarjakuvat, joiden groteskin ja väkivaltaisen kuvaston innoittamana maassa saatettiin voimaan pitkälle 2000-luvun paremmalle puolelle lonkeronsa ulottanut ja kaikenlaisen vähänkään "mausteisemman" sisällön valtavirran amerikkalaisesta sarjakuvasta eliminoinut vanhoillinen moraalikoodistonsa. Vastauksena lisääntyneeseen holhoukseen syntyi oma underground-kulttuurinsa, jonka puitteissa taiteilijat alkoivat julkaista vapaamielisempiä sekä kokeellisempia tuotoksiaan omakustanteina sekä erilaisten pienkustantamoiden kautta.

Neuroottisen ja ailahtelevaisen itsetuntonsa kanssa painivan nörtin perikuva Robert Crumb on alansa ehdoton legenda, monien kummallisten fetissien, pakkomielteiden ja ahdistusten vaivaama luova mestarismies, josta kasvoi viimeistään hippivuosina koko alagenrensä ikonisin ja halutuin nimi. Elokuvia seuraavalle yleisölle Crumbin nimi lienee tutumpi miehen sarjakuvan pohjalta tehdystä Fritz - kova kollista sekä sen vaikutuksesta koko myöhempään animaatio- ja populäärikulttuuriin. Crumb itse toivoisi ihmisten yksinkertaisesti unohtavan koko jutun, sillä kyse on mestarin itsensä mukaan enemmän Ralph Bakshin näkemyksestä kuin hänen omastaan. Sittemmin läpikaupallisen amerikkalaisen unelman ihannoimaa mainetta ja mammonaa kaihtava Crumb ei juuri ole lupaa teostensa filmatisoinneille antanutkaan.

Robert Crumbin kaltaisesta taiteilijasta saisi helposti kiehtovan henkilökuvan pelkästään luettelemalla tämän töitä sekä elämänvaiheita kehdosta nykyhetkeen, mutta mestaridokumentaristi Terry Zwigoff tyytyy tiivistämään moisen pinnallisen katsauksen lähinnä muutamaan ensimmäiseen minuuttiin, jonka jälkeen vasta päästään itse asiaan, eli tässä tapauksessa taiteilijan henkilökohtaisen psykologian sekä tämän taiteen henkisten juurien tutkimiseen. Päästäkseen syvälle kohteensa sisimpään Zwigoff työryhmineen päätyi haastattelemaan perusteellisesti myös Crumbin perhettä, työtovereita sekä miehen lapsuus- ja nuoruusvuosien hahmoja, jotka tavalla tai toisella kummittelevat yhä edelleen miehen taiteessa. Yksityisyydestään tarkka Crumb tuskin olisi päästänytkään ketään toista yhtä lähelle henkilökohtaista elämäänsä kuin entuudestaan tuntemaansa Zwigoffia.

Pelkän irrallisen mainosmateriaalin perusteella ja elokuvaa katsomatta on mahdotonta täysin tyhjentävästi ymmärtää, kuinka tasokasta Zwigoffin dokumentin leikkaus ja kerronta oikeasti ovatkaan. Heti alussa esimerkiksi kuvataan antaumuksella Crumbin keräilemän rojun täyttämiä lipastoja ja kirjahyllyjä, joiden sisältö paljastaa päähenkilön pitävän erityisesti kissoista, kubistisesta taiteesta sekä vanhoista savikiekoista – rakkaus viimeiseen yhdistää tiettävästi dokumentin tekijää kohteeseensa. Vähän myöhemmin Crumbin matkattua tapaamaan äitinsä luona asuvaa Charles-veljeään katsojan silmät osuvat välittömästi lattialla olevaan lautaseen, joka vastaavasti kertoo köyhän perheen rakastavan kissoja.

Crumbien perhe-elämä oli kaikkea muuta kuin 50-luvun idealisoitua amerikkalaista fantasiaa: sodan brutalisoima isä pahoinpiteli toistuvasti lapsiaan ja päihderiippuvaista vaimoaan, ja vaikeiden perheolojen traumatisoiman Charlesin, Robertin ja Maxonin muodostama sarjakuvista sekä kuvataiteista pakkomielteen kehittänyt, kolmeksi pieneksi apinaksi kuvailtu veljestrio osoittautui varttuessaan kovaotteisen patriarkkaisänsä häpeäksi. Veljeksistä ainoastaan Robert päätyi luomaan uraa nimekkäänä taiteilijana vähän erikoisena persoonallisuutena tunnetun Charlesin syrjäytyessä ja vajotessa kamppailemaan mielenterveytensä kanssa aina kuolemaansa asti. Erakkomainen kulkuri ja taiteilija Maxon taas elättää itsensä kerjäämällä sekä nykyisin myös myymällä taidettaan.

Veljeksistä Kantin ja Hegelin filosofiaa huvikseen lueskeleva Charles paljastuu nopeasti vähintään yhtä luovaksi ja lahjakkaaksi kuin veljensäkin. Kirjojen keskellä elävä työtön Charles tapasi piirtää nuoruudessaan seksuaalisten intohimojensa sekä pakkomielteidensä inspiroimia sarjakuvia, mutta toisin kuin Robertilla, tämän taideharrastus ei lopulta johtanut mihinkään. Psyykensä liikkeet läpikotaisin tunteva äärimmäisen introspektiivinen mies kertookin dokumentissa vaikeasta suhteestaan väkivaltaiseen isäänsä, ongelmallisesta seksuaalisuudestaan sekä homoeroottisista taipumuksistaan, jotka tämän kertoman mukaan omalta osaltaan vaikuttivat tämän henkisen elämän ongelmiin sekä itsetuhoisiin ajatuksiin. Charles surmasikin lopulta itsensä vähän ennen Zwigoff dokumentin ensi-iltaa.

Kuvauksen kohteen tuntien tuskin yllättyneekään, että myös Zwigoffin dokumentti herätti ilmestyessään kohua valtavirtamedian edustajien keskuudessa. Monen mielestä mielenterveysongelmista kärsivien ja periaatteessa alentuneesti syyntakeisten ihmisten yksityisasioiden julkinen puiminen näiden omalla luvallakin oli harvinaisen mauton temppu, vaikka toisaalta Robert Crumbin kaltaisen groteskeista fetisseistä sekä alitajuisista vieteistä ja fantasioista inspiraationsa saavan taiteilijan psyyken täydellinen läpileikkaus edellytti myös tämän lähipiirin mielenmaiseman kartoittamista. Lisäkohun aiheutti selibaatissa elävän Maxonin kertomus tämän naisia ja seksiä kohtaan osoittamista nuoruusvuosien pakkomielteistä, jotka aiheuttivat nuorelle taiteilijalle häpeällisiä ongelmia virkavallan kanssa sekä käynnin psykiatrisella osastolla. Omien sanojensa mukaan Maxon harrastaakin enää platonisia suhteita.

Art by Robert Crumb

Terry Zwigoffin dokumentista on sanottu, että jokaisen vähänkään psykologiasta kiinnostuneen tai sitä opiskelevan tulisi katsoa se vähintään kerran elämässään. Kehu on mielestäni myös täysin ansaittu, sillä toista yhtä syvälle kohteeseensa henkisellä tasolla uppoutuvaa ja äärettömän rikasta dokumenttielokuvaa tuskin on ikinä missään kyetty tekemään. Zwigoffin mestarityön katsomisen jälkeen viimeistään ymmärtää täydellisesti myös ilmiötä nimeltä Robert Crumb sekä tämän taidetta kaikessa kummallisuudessaankin. Nyt puhutaan siis yhdestä kautta aikain parhaista dokumenttielokuvista, lajityyppinsä todellisesta kuningasteoksesta. 


Arvio: 5/5


CRUMB, 1994 USA
Ohjaus: Terry Zwigoff
Näyttelijät: Robert Crumb, Charles Crumb, Maxon Crumb