Invincible: 1. tuotantokausi (2021)

Jokainen vähänkään viimeisen vuosikymmenen länsimaiselle valtavirran populäärikulttuurille tieten tai tahtomattaan altistunut lienee tehnyt samalla tuttavuutta Walking Deadina tunnetun ilmiön kanssa. Kyseinen Robert Kirkmanin ja kumppaneiden sarjakuvaan perustuva zombiviihteen klassikko lienee jo pyörinyt eri muodoissaan televisiossa laadun dippaamisesta sekä kaikista armollisista lopetusaikeista huolimatta jo niin pitkään, että sitä voinee jo ihan itsessäänkin pitää ironisessa mielessä eräänlaisena loputtomasti elävien maailmassa tarpovana lihaa janoavana elävänä kuolleena. Mätänemistilassakin Walking Deadin kaltainen kultakimpale on yksinkertaisesti liian arvokas kuopattavaksi.

Valistunut yleisö on kuitenkin ollut jo vuosikausia perillä Kirkmanin ja kumppaneiden toisesta, Invinciblen nimellä kulkevasta vähintään yhtä herkullisesta sarjakuvahankkeesta, jonka varovainen johdanto näki oman animaatiomuotoisen adaptaationsa Amazonin omassa striimauspalvelussa kuluneen vuoden keväällä nousten nopeasti internet-yleisön puheenaiheeksi sekä meemimateriaaliksi. Jos lukija on siis tähän päivään asti kyennyt pitäytymään tutustumasta ilmiöön, kannattaa tämä arvostelukin jättää suosiolla lukematta, mikäli mielii katsoa sarjansa niin neitseellisenä kuin mahdollista ilman turhia juonipaljastuksia.

Invinciblen tarina sijoittuu vaihtoehtoiseen maailmaan, jossa ajalleen tyypilliset supersankarit ovat arkipäivää ja kokonainen voimamiesten ja -naisten muodostama ryhmittymä yhdessä valtion salaisen turvallisuuspalvelun kanssa suojelevat ihmiskuntaa hullujen tiedemiesten ja ulkoavaruuden örkkien muodostamalta uhalta. Enemmän tai vähemmän Marvelin ja DC:n vastaaville irvailevan tiimin avainjäsenistä mahtavin on Teräsmiestä mukaileva Omni-man (J.K. Simmons), joka päivisin suoritettujen urotekojen sekä kokonaisten häijyjen avaruusotusten sivilisaatioiden kansanmurhien jäljiltä palaa aina iltaisin suihkun kautta tavalliseen perheenisän rooliin vaimonsa ja lastensa pariin kuten kuka tahansa tavallisista kuolevaisista.

Eräänä päivänä kaikki kuitenkin romahtaa hetkessä, kun jokin salaperäinen pahuus tekee supersankarien ryhmittymästä selvää jälkeä raa'assa veriorgioissa ja itse Omni-man löydetään henkihieveriin piestynä. Parantaessaan haavojaan vanha ukko päättää käyttää aikansa teini-ikäisen poikansa Markin koulimiseen työnsä jatkajaksi jumalankaltaisena yli-inhimillisenä sankarina, joka joutuu opintiellään käymään läpi kaikki ne perinteisimmät supersankarikliseet elämän vaikeiden perustotuuksien oppimisen sekä työn ja siviilielämän sovittamisesta lähtien. Matkan varrella salaperäisenä Invinciblenä tunnettu Mark päätyy perustamaan uuden supersankareiden ryhmän sekä selvittämään karvaan totuuden entisten kuolemasta.

Tämän enempää konkreettista en halua juonesta kertoa, mutta kannattaa silti muistaa, että kyseessä on lähinnä muikeaa johdantoa huomattavasti eeppisemmälle kokonaisuudelle, josta varmuudella tullaan näkemään vielä useita tuotantokausia ja ehkä spin-offejakin. Invinciblen kaanonin perusidea on kuitenkin tietystä kliseisyydestään huolimatta yksinkertaisuudessaan mitä mainioin: siinä missä teini-ikäiset trikoosankarit joutuvat asettamaan vastakkain velvollisuutensa ja sosiaaliset suhteensa, löytyy maailmankaikkeudesta huomattavasti voimakkaampia ja vanhempia voimahahmoja, joiden vastaavat laiminlyönnit koskevat yksittäisten ihmisten sijaan kokonaisia galakseja, ihmiskuntaa sekä perhettä – ja aikuisten maailmassa jälki on kaikkien suhteen pahimmillaan monin verroin rumempaa ja likaisempaa kuin viittaleikkejä harrastavat pikkupojat kykenevät kuvittelemaankaan.

Tiedän jo nyt saavani vielä kuulla tästä, mutta oikeasti pidin Invinciblen supersankaroinnista siitäkin huolimatta, että olen vuosikausia profiloitunut nimenomaan kyseisen genren erityisenä vihaajana. Pitkällisen sisäisen konfliktini päätteeksi tulin johtopäätökseen, että formaatti erityisesti nostaa Invinciblen liukuhihnamaisten Marvel-leffojen yläpuolelle, sillä laadukas sekä oikeasti henkeen ja vereen sarjakuvamaiseen menoon sopivampi ison rahan animaatio on mielestäni koska tahansa epämääräistä erikoistehostemyllytystä mielekkäämpi vaihtoehto silmälle ja vähän korvallekin. Animaatioltahan ei milloinkaan lähde edes odottamaan samanlaista realismia kuin näytellyltä elokuvalta, joten myös kaikenlaisia tyhmyyksiäkin kohtaan mieli on piirretyn kohdalla huomattavasti avoimempi ja suvaitsevampi, tähän päälle vielä roppakaupalla formaatin mahdollistamaa makeaa ja tyyliteltyä toimintaa, eikä konseptin liiallinen genreuskollisuuskaan tunnu oikein missään.

Jos Invinciblessä jokin korpeaa, niin sen johdantomaisuus, jossa mitään juonenpätkiä ei varsinaisesti viedä loppuun asti, vaan kaikki jätetään tarkoituksella auki ehkä vuoden tai parin päästä tulevaa jatkoa silmällä pitäen. Muuten napina rajoittuukin hyvin pieniin murusiin, kuten Markin ärsyttävään narsistiseen tyttöystävään, joka tuntuu vain nalkuttavan jaksosta toiseen, vaikka hyvin tietää poikaystävänsä uhraavan yhteisiä hetkiä pelastaakseen ihmishenkiä. Toisaalta yhden todella inhottavan hahmon vastineeksi saadaan epämuodostunut poika, joka elää ja kommunikoi ihmisten kanssa robotin välityksellä, identtisen klooninsa kanssa aitoudestaan loputtomasti kinasteleva rikollinen nero, autotunen filtterin kautta puhuva robottipää sekä monia muita vähintään yhtä mielenkiintoisia hahmoja, joiden vaiheista olen ainakin itse halukas tietämään lisää.

En ole vielä katsonut ainuttakaan tänä vuonna ilmestynyttä täysiveristä supersankarielokuvaa enkä varsinaisesti aiokaan, mutta omasta puolestani olen valmis julistamaan Invinciblen jo tässä vaiheessa genrensä parhaaksi tuotokseksi koronavuonna 2021. Länsimaisen nykyanimaation rypiessä loputtomassa alisuoriutumisen ja yliyksinkertaistamisen suossa tällaiset kunnianhimoiset luomukset äärimmäisen pahan korporaationkin rahoituksella valavat uskoa paremmasta tulevaisuudesta myös tällä saralla. Hyvällä lykyllä Invincible innoittaa muita suoratoistojättejä tuottamaan omia kypsiä ja korkeatasoisia animoituja toimintapaukkujaan, eikä formaatin nykyinen alennustila ole vuosien päästä kuin ikävä muisto vain. 


Arvio: 4.5/5


INVINCIBLE: SEASON ONE, 2021 USA
Ohjaus: Jeff Allen, Paul Furminger, Robert Valley
Käsikirjoitus: Chris Black, Christine Lavaf, Cory Walker, Curtis Gwinn, Robert Kirkman, Ryan Ottley, Ryan Ridley, Simon Racioppa
Näyttelijät: J.K. Simmons, Mahershala Ali, Mark Hamill, Sandra Oh, Steven Yeun

Beastars: 2. tuotantokausi (2021)

Kun pieni Punahilkka saapui isoäidin mökkiin, hän ihmetteli suden ulkonäköä.
Miksi sinulla on noin suuret korvat”, Punahilkka kysyi.
”Jotta voisin paremmin kuulla sinun äänesi”, susi vastasi.
”Miksi sinulla on noin suuri suu”, Punahilkka kysyi.
”Jotta voisin paremmin syödä sinut suuhuni”, susi vastasi ja singahti valtavalla loikalla Punahilkan kimppuun.

Pois itku ja murhe, suuri ja mahtava Beastars on palannut viimein keskuuteemme! Edellisellä kerralla antropomorfisten eläinten eli furryjen asuttamaan moderniin maailmaan sijoittuva valtaisan suosion osakseen saanut tarina seurasi susi Legosin ja kaniini Harun epätavallista parisuhdetta sekä tyytyi vielä varovaisesti esittelemään maailmaansa, keskeisiä teemojaan sekä hahmojaan, eikä kaikkia avoimia kysymyksiä vielä edes yritettykään saattaa päätökseensä. Kaikessa hiljaisuudessa vastikään julkaistun toisen tuotantokauden kohdalla ensimmäisen hype oli jo ehtinyt kuivumaan täydellisesti kokoon, mikä on valtava sääli, sillä tarinan jatko on vähintään yhtä mielenkiintoinen kuin sen aloituskin – ja kertoo todellisuudessa pintaa syvemmältä vähintään yhtä paljon ihmisyydestä kuin ensimmäinenkin.

Beastarsin toinen tuotantokausi käytännössä työntää syrjään Legosin ja Harun parisuhteen muiden, draaman ja henkilöiden kasvun kannalta keskeisempien juonteiden tieltä. Tällä kertaa Legosi on alkanut pohtimaan syvällisemmin lihansyöjien vaikeaa suhdetta kanssaeläjiinsä ja löytänyt mentorinsa tuella pasifistisen zen-filosofian, jonka innoittamana tämä pyrkii löytämään rauhan niin omien himojensa kuin kanssaeläjiensäkin kanssa. Samaan aikaan petoeläinten ruuaksi häkkieläimenä kasvatettu Louis-kauris on ajautunut yhä syvemmälle seksin, huumeiden ja pimeillä markkinoilla rehottavan pikkueläinten lihan pimeän kaupan täyttämään leijonien ja hyeenojen kansoittamaan alamaailmaan pyrkiessään vapautumaan omasta henkisestä vankilastaan.

Kahteentoista episodiin mahtuu toki vieläkin lisää käänteitä ja kiemuroita: ensimmäisen tuotantokauden alussahan yksi eläinten opinahjon oppilaista koki väkivaltaisen kuoleman, jota ei koskaan virallisesti selvitetty. Toisen kauden alussa selvittämätön murha uhkaa ajaa koululaitoksen turmioon, jolloin paikallinen vahtimestari pyytää Legosilta apua rikoksen setvimiseksi. Lopulta murhaaja itse onkin kolmas lenkki Legosin ja Louisin tarinoiden muodostamassa temaattisessa kokonaisuudessa: petoksissa ja valheissa, kohtalonsa jääräpäisessä uhmaamisessa, totuuden löytämisessä ja lopulta myös sen hyväksymisessä. Beastarsin kertomus totuuden vapauttavasta voimasta ja sen eteen tehtävistä uhrauksista on yksistään niin hieno ja yllättävä, ettei kolmannen tuotantokauden jatkoa pysty näillä näppäimillä kuiviltaan ennustamaan suuntaan taikka toiseen.

Teknisellä puolella Beastarsista ei enää tässä vaiheessa liene enää mitään erityistä sanottavaa, sillä sen tekijät ovat joka suhteessa pitkälti samat kuin ensimmäisellä tuotantokaudellakin, mutta ennestään turvallinen ja tuttu audiovisuaalinen jälki on tällä kertaa ehkä vielä hivenen kypsempää ja hiotumpaa kuin aiemmin jopa siinä määrin, ettei animaation aina huomaa olevankaan kolmiulotteista. Itseäni elähdytti eläinten kaupungin melodraamassa sen runsaat erinomaiset ajatukset ja käänteet, joita en ikipäivänä olisi osannut siltä odottaa, kuten viittauksia erään hahmon vaikeuksiin hyväksyä omaa homoseksuaalisuuttaan tai kohtausta, jossa yksi hahmo yrittää saada toista tunnustamaan valhettaan vain päätyäkseen lopulta itse paljastamaan oman elämäntapansa sokean itsepetoksen. Lopussa sankari tietenkin kohtaa roiston, joka todellisuudessa kuvastaa tämän sisäistä petoeläintä sekä kamppailu vastakkaisten voimien ja intohimojen välistä konfliktia tarinan päähenkilössä itsessään.

Niin paljon kuin haluaisinkin antaa Beastarsille täydet viisi tähteä, joudun kuitenkin rehellisyyden nimissä nipistämään siltä puolikkaan etenkin alkupään turhasta kiirehtimisestä. Toinen tuotantokausi esittelee katsojalle useita uusia hahmoja ja tuoreita ideoita, mutta tarina itsessään tuntuu poukkoilevan ontuvasti vähän minne sattuu: jos jokin jakso esimerkiksi päättyy mielenkiintoiseen asetelmaan, ei seuraava välttämättä edes pyri jatkamaan suoraan edellisestä, vaan päätyykin seuraamaan aivan muita, edellisestä riippumattomia hahmoja ja sivujuonteita, joihin ei aina palata syvällisemmin enää sarjan edetessä. Pidän hyvin mahdollisena, että kolmas kausi yllättää tarttumalla tällaisissa jaksoissa esiteltyihin vihjauksiin, mutta alkuperäissarjakuvaa erikseen konsultoimatta tätä on toistaiseksi mahdotonta tietää.

Toisin sanoen Beastars jatkaa edelleen aikamme furryviihteen kuninkuusluokassa pienistä vioistaankin huolimatta. On ilo ja onni huomata maailmasta vielä löytyvän ajattelemaan sekä tuntemaan pistäviä, äärimmäisen persoonallisia, tarinaltaan kypsiä ja aikuiseen makuun suunnattuja tasokkaita animaatioita ilman niin monia nykypäivän länsimaisia genreteoksia riivaavaa ylitsepursuavaa itseironiaa, surkeaa ja suoraan sanottuna munattoman turvallista tai muuten vain paasaavaa käsikirjoitusta sekä ponnettoman yliyksinkertaistettua ja laiskaa visuaalista antia. En tiedä milloin Beastarsin kolmas tuotantokausi tulee näkemään päivänvalon tai tuleeko ollenkaan, mutta kädet ja jalat ristissä toivon ja rukoilen, että se olisi vähintään yhtä laadukasta jälkeä kuin kaksi ensimmäistäkin. 


Arvio: 4.5/5


BEASTARS: SEASON 2, 2021 Japani
Ohjaus: Daiki Katō, Keiya Saitō, Makoto Sokuza, Mie Ōishi, Ryōsuke Shibuya, Shin'ichi Matsumi, Yasuhiro Geshi
Käsikirjoitus: Nanami Higuchi, Paru Itagaki
Näyttelijät: Akio Ôtsuka, Atsumi Tanezaki, Chikahiro Kobayashi, Junya Enoki, Sayaka Senbongi, Yuki Ono

Kentaurien maa: 1. tuotantokausi (2021)

Kauan sitten ammoisina aikoina joku viisas meni keksimään piirretyn sarjan nimeltä Adventure Time, josta muodostui yksi edellisen vuosikymmenen menestyneimmistä ja vaikutusvaltaisimmista lajissaan niin hyvässä kuin pahassakin: alkujaan kovin moni televisiopomokaan ei varsinaisesti lämmennyt sarjan tekijöiden omintakeisille design-ratkaisulle, joiden johdosta koko luomus näyttää kuin vauvan piirtämältä. Adventure Timen menestyksen myötä tuosta kyseisestä tyylittelystä variaatioineen muodostui aikansa klisee, joka useimmiten toimii lähinnä tekosyynä tuottaa typerryttävän yliyksinkertaistettua ja taiteellisesti ala-arvoista animaatioviihdettä kansalle mahdollisimman nopeasti ja halvalla.

Kentaurien maa on Netflixin uusi "lapsille" suunnattu musikaali- ja piirrossarja, eli oikeasti aikuisille suunnattu ajallemme tyypillisesti itseironiaa tursuava animoitu seikkailu – josta kovin moni tuskin lienee kuullutkaan, sillä sarjasta ei sen osakseen saamasta hypestä huolimatta varsinaisesti ole muodostunut mitään kaksista menestystä, vaikka tietty osa harrastavasta kansasta vaikuttaisikin nopealla silmäyksellä siitä erityisen paljon pitäneen. Mitä ilmeisimmin Netflixin roimat leikkaukset tuotostensa markkinoinnin suhteen ovat siis vihdoin alkaneet kantaa hedelmää; itsekin alaa ja genreä seuraavana kuulin Kentaurien maasta vasta toisen tai kolmannen lähteen kautta – ja sittenkin vahingossa.

Ison ja pahan striimauspalvelun uunituoreen päähenkilö on yksinkertaisesti hevonen nimeltä Hevonen, joka ensimmäisen jakson kuluessa eksyy Mordorin maata muistuttavan pimeyden maan taistelujen tuoksinassa rakkaasta omistajastaan ja päätyy keskelle ärsyttävien laulavien kentaurien maailmaa. Hummani hei päätyykin uusien kentauriystäviensä matkalle sateenkaaritietä pitkin etsimään vastauksia tarinan avoimiin kysymyksiin sekä etsimään itselleen taikaesinettä, jonka avulla Hevonen saisi viimein yhteyden rakastamaansa ihmiseen. Kentaurien maan tarinassa onkin kuultu varovaisia kaikuja Taru sormusten herrasta -trilogiasta sekä Wizard of Ozista, mikä myös omasta mielestäni tuntuu erittäin osuvalta vertaukselta, sillä aivan perustavanlaatuisimmalla mahdollisella tavalla juurikin kyseiset kertomukset tulivat myös itselleni aivan ensimmäisenä mieleen sarjaa katsoessa genre-eroista huolimatta.

Sanalla sanoen itse tarina ei varsinaisesti olekaan Kentaurien maan merkittävä vahvuus, mutta sen mielikuvitus ja huumori ovat mainintansa ansainneet. Kaikesta näkee, että tiettyäThe Ren & Stimpy Shown kaltaista rempseää ysärityyliä on ainakin ideatasolla lähdetty yhdistelemään nettiajan keskittymishäiriöisille ominaiseen meemitaiteiluun ja kaiken mahdollisen meluisan sekä äänekkään lakkaamattomaan sarjatulitukseen. Renistä ja Stimpysta sekä monesta muusta aikansa eturivin tuotteensa poiketen Kentaurien maa ei kuitenkaan tuntunut koettelevan luovasti rajoja tai tarjoavan minkäänlaista oivaltavampaa sisältöä, vaan sattumanvaraiset animeviittaukset unohdetaan yhtä nopeasti kuin nähdäänkin, täysin itsestään selvät turvalliset pieru- ja pippelivitsit käydään lähinnä pinnallisesti läpi niin, että kuka tahansa kykenee ne ymmärtämään välittömästi.

Mielikuvituksen puutteesta ei Kentaurien maata tosin voi laisinkaan soimata. Pelkästä päähenkilöiden laumasta voisi esimerkiksi lohkaista metroseksuaalin seeprataurin kaltaisia persoonallisuuksia, mutta matkan varrella vastaan astelee mm. tyypillinen someajan tuntikausia suosikkisarjansa mytologiasta pedanttisesti vääntävä nörtti, jonka fanituksen kohde vain sattuu olemaan aiemmin mainittu toinen maailma. Ensimmäisen tuotantokauden viimeisen puolikkaan taso tuntuisikin yleisesti nousevan myös tällä tasolla, lähtien Catsin paria vuotta aiemmin nähtyä surkuhupaisaa filmatisointia parodioivasta jaksosta, jonka laulavat kissat ovat kuin Twitteriin omatekoisia sarjakuviaan jakavan teinin kynästä.

Vähäistäkin keskustelua Kentaurien maan ympärillä seurannut lieneekin jo ennestään tuttu sen tuotantotavasta, jossa kahteen eri maailmaan sijoitetun seikkailun animaatiopuoli delegoitiin kahdelle eri studiolle merkittävällä tavalla eroavien tyylien saavuttamiseksi. Moni ihastelija kuitenkin tuntuu unohtaneen, että vastaavaa tyylikikkailua on alalla harrastettu jo vuosikymmeniä, muistan esimerkiksi jo 90-luvulta aiempien vuosikymmenten tuotoksille ilkkuvia piirrettyjä, joissa sekoitettiin tarkoituksella uutta ja vanhaa laatueron korostamiseksi. Vuosikymmen sitten alkujaan julkaistu Gumballin mieletön maailma pani vieläkin paremmaksi yhdistelemällä tusinoittain erilaisia tyylilajeja ja tekniikoita saumattomasti likimain jokaisessa episodissaan vuosikausien ajan. Näin ollen Kentaurien maan tuotantopuolen valinnoissa ei enää nykypäivänä ole mitään ihmeellistä.

Pääsemme viimein varsinaiseen aiheeseen, eli Kentaurien maan designiin ja tyylillisiin ratkaisuihin. Sarja siis yhdistelee kahta hyvin erilaista ulkoista animaatiotyyliä, joista toinen on Avatar: The Last Airbenderiä muistuttava geneerinen animevaikutteinen sekä toinen Adventure Timesta ammentava vauvamaisen simppeli, suorastaan amatöörimäinen ulkoasu, jota ainakin itse inhoan aikamme animaatioissa yli kaiken. Lapsekkaampi hahmodesign ilmeisesti ajatellaan monesti jotenkin ilmaisuvoimaisemmaksi ja ilmeikkäämmäksi, mutta omasta mielestäni liika yksinkertaistaminen lähinnä syö hahmoista ja animaatioista kaiken persoonallisuuden sekä ilmaisun rikkauden, jolloin lopputuloskin päätyy lähinnä toistamaan itseään ja vähän muitakin. Visuaalista spektaakkelia musiikkiin yhdistävässä musikaalissa tympeä ja persoonaton ulkoasu repii omissa silmissäni rikki huomattavan osan sen vetovoimasta – olkoonkin, että itse sarjan Broadwaylta napatut alan ammattilaiset ovat parhaimmillaan huikeita esiintyjiä myös mikrofonin ääressä.

Netflixin Kentaurien maata ei siis toisin sanoen ole tehty juuri Brutuksen makuun, mutta muiden kanssaharrastajien reaktioista päätellen taidan edelleen olla yksin mielipiteineni, joten uteliaiden sopii tarkastaa sarja myös omakohtaisesti. Samoihin aikoihin Kentaurien maan kanssa näkyy muuten ilmestyneen myös Beastarsin toinen tuotantokausi, josta maksava kansa tuntuu olevan vähintään yhtä vaitonainen ja epätietoinen kuin edellisestäkin. Kyseisen sarjan ensimmäinen kausi jo itsessään sisälsi valovuosia mielenkiintoisempia ideoita, maailmanrakentelua ja teknisiä oivalluksia kuin tusina nykypäivän länsimainen valtavirran animaatiota yhteensä, joten myös toiselta kaudelta on lupa odottaa paljon. Sääli huonoa markkinointia. 

Arvio: 2/5


CENTAURWORLD: SEASON 1, 2021 USA
Ohjaus: Christina Manrique, Jen Bennett, Jeremy Polgar, Katie Shanahan, Megan Dong
Käsikirjoitus: Amalia Levari, Aminder Dhaliwal, Jen Bardekoff, Jessie Wong, Megan Dong, Meghan McCarthy, Minty Lewis, Ryan Harer, Todd Casey
Näyttelijät: Chris Diamantopoulos, Josh Radnor, Kimiko Glenn, Megan Dong, Megan Hilty, Parvesh Cheena

Leijonakuningas (2019)

Kauan sitten ei niin kovin kaukaisessa galaksissa joku juonikas bisnesnäätä meni keksimään Disney-remaket, ehkäpä helpoimman ja riskittömimmän kuviteltavissa olevan tavan kerätä kasaan miljardikaupalla kahisevaa synnyttämättä tähän maailmaan yhtään mitään uutta. Aatteen jalon kipuisa syntytarina lienee jopa Disneyn itsensäkin hovissa vanha kuin Sauronin isoäidin muumio, mutta täyteen vauhtiin maksavan yleisön taskujen kääntämisen suhteen päästiin vasta vuoden 2008 finanssikriisin jälkilöylyissä emoyhtiön alettua silloisen rakastetun johtajansa johdolla häikäilemättömästi sulauttamaan itseensä alan pienempiä bulvaaneja omistuksineen, joten mahdollisimman vähällä vaivalla kotipussiin imuroidulle kahisevalle oli todellakin akuuttia tarvetta.

Vuoden 2019 Leijonakuningas ei todellakaan ollut lajissaan ensimmäinen, eikä taatusti likimainkaan viimeinen. Kun sen tuotannosta ilmoitettiin virallisesti muutamaa vuotta aiemmin, muistan ilmoille kajahtaneen kollektiivisen huokauksen, kuin tuhansien sielujen tuskaisan huudon Voimassa: Leijonakuninkaan kaltaisen elokuvan remakessa nimittäin ei ole edes paperilla minkäänlaista järkeä, sillä alkuperäistä tarinaa ei voida juuri muuttaa mitenkään merkitsevästi eikä sitä voisi aidoilla eläimillä kuitenkaan koskaan kuvata, joten homma jouduttaisiin toteuttamaan lopulta oikeaa elämää mielikuvituksettomasti ja tylsästi imitoivana animaationa. Pienenä toivonkipinänä esitettiin myös ajatus abstraktin ja radikaalissa luovuudessaan äärimmäisen mielenkiintoisen Broadway-version ideoiden hyödyntämisestä, mutta lopulta optimistisinkin taho joutui syömään hattunsa.

Jon Favreaun Leijonakuningas on aito ja oikea Xerox-kopio alkuperäisestä Disneyn jellonatarinasta muutamin kosmeettisin muutoksin tarinan soljuessa kuultavaan dialogiin, joten tutun tarinan erillinen sanallinen kuvaus tässä ei juuri maksa vaivaa. Favreau itse kerskaili tavoitelleensa omassa näkemyksessään laadukkaan luontodokumentin tyyliä ja realismia, mutta tällaiset puheet voidaan toki jättää jo kättelyssä omaan arvoonsa, sillä onhan kyseessä nimenomaan Disneyn eeppisen eläinfantasian remakesta, jossa lähtökohtaisesti juuri minkään ei pitäisi olla sellaisenaan mahdollista oikeassa elämässä. Menemättä vielä yksityiskohtiin tekijöiden perustavanlaatuiset luovat ratkaisut voidaan siis kyseenalaistaa täydellisesti jo tässä vaiheessa, sillä niin pahoin ne itse lopputuotetta haittaavat jo aivan alusta lähtien – eiväthän luontodokumenttien eläimet esimerkiksi osaa puhua tai laulaa, saati sitten tehdä kuvatun kaltaista yhteistyötä yhden leijonan murhaamiseksi.

Eläimet ovat luonnostaan äärimmäisen ilmeikkäitä otuksia, aiheesta tietämättömät ja kokemattomat ihmiset eivät tyypillisesti vain osaa tulkita eläinten elekieltä ja kuvittelevat siksi jotain aivan päinvastaista. Samasta syystä alkuperäinen Leijonakuningas suunniteltiin siten, että hahmoille pyrittiin jo suunnitteluvaiheessa antamaan paljon inhimillisiä piirteitä – erityisesti kasvonpiirteet ja ilmaisuvoimaiset silmät – tehokkaamman tunneilmaisun, seuraamisen ja yksittäisten hahmojen erottamisen helpottamiseksi. Ristiretkellään ”realismin” puolesta Favreau tiimeineen on mennyt lähtökohtaisesti vain poistamaan järjestelmällisesti kaikki moiset välttämättömät tyylittelyt korvaamatta niitä edes aitojen eläinten elehtimisillä, joten "realistisemman" Leijonakuninkaan katsominen on tunnetasolla pahimmillaan kuin seuraisi elottoman lankunpätkän, läskiämpärin tai autonrenkaan seikkailuja, vaikka alkuperäiseen mahdollisimman paljon viittauksia viljelevä kerronta yrittääkin uskotella päinvastaista.

Huvittavinta Leijonakuninkaan remakessa onkin, ettei se osaa oikein missään vaiheessa päättää, mitä se oikeasti edes haluaa olla. Toisaalta Favreaun johdolla toteutettu luonnottoman rujo sekä kaikesta alkuperäisen eloisasta väristä, dramaattisista varjoista ja tunteesta riisuttu "favreauismi" tuntuu kaikessa kamaluudessaankin paikoin ainakin johdonmukaiselta, mutta toisaalta sen täytyy katsojien huiputtamiseksi koettaa jatkuvasti vedota nostalgiantunteisiin jollain alkuperäisen klassisen kohtauksen valokopiolla, joita ei monestikaan ole kuitenkaan kyetty viemään loogiseen päätökseensä, sillä Mufasan aaveen tai Scarin legendaarisen musikaalinumeron kaltaisia yksityiskohtia ei realismin nimissä ole voitu lopputuotteeseen sisällyttää kuin nolostuttavan viitteellisesti: Mufasan aaveen tilalla esimerkiksi nähdään "realistisempi" epämääräinen puhuva pilvi, sillä näinhän luontodokumenteissakin aina käy.

Jos Leijonakuninkaan remakesta jotain erityisen positiivista pitkin hampain joutuisi sanomaan, niin ainakin iloton ja inspiraatioton animaatio on selvästi ammattilaisten osaavaa työjälkeä, mutta pahaksi onnekseen johtavien tahojen huonolla päätöksenteollaan törkeästi raiskaama. Alkuperäisen vasta nähneenä kaikki muu tuntuukin siihen nähden täysin tarpeettomalta heikommalta toistolta, jopa lokoisilta eläkepäiviltään studioon raahattu väsynyt yhdeksänkymppinen James Earl Jones kuulostaa Mufasan roolissa jo elämästä enemmän kylliksi saaneelta eikä missään nimessä ainakaan paranna alkuperäisestä suorituksestaan, saati sitten että tämän suoltama uudistettu dialogikaan olisi vanhaa millään tasolla parempi. Aikoinaan melkoisena yllätyskiinnityksenä Nalana kuultava zombimaisen puiseva Beyonce Knowles taas ei osaisi näytellä edes henkensä edestä, vaikka taatusti lahjakas laulaja onkin. 

Kirjoitushetkellä elämme vuotta 2021, Jon Favreaun version ilmestymisestä tulee siis näillä näppäimillä kuluneeksi täydet kaksi vuotta. Vaikka nostalgiahuumassaan useat pääsivätkin rahoistaan tämän vedätyksen myötä, ei monikaan tunnu enää puhuvan tai välittävän itse elokuvasta enää vuotta paria sen ilmestymisen jälkeen. Itse ymmärrän yleisen reaktion siten, ettei maksava yleisökään todellisuudessa pidä Disneyn rahastusta ylevistä puheista huolimatta yhtä tai kahta katselukertaa arvokkaampana kokemuksena, vaan alkuperäinen klassikko onnistuu edelleen pitämään pintansa yhä vuosikymmeniä myöhemminkin. Yksittäisten alan tekijöiden, toimittajien sekä aiheeseen fanaattisemmin syventyneen kansan keskuudessa Favreaun Leijonakuningas taas näyttäisi nauttineen jo ilmestymisestään asti mainetta lähinnä alkuperäisiä tekijöitä sekä yleisöä pilkkanaan pitävänä epäkunnioittavana farssina, joka varsinaisen tunneilmaisunsa puolesta häviää jopa internetistä löytyville meemivideoille. 

Arvio: 1/5


THE LION KING, 2019 USA
Ohjaus: Jon Favreau
Käsikirjoitus: Brenda Chapman, Jeff Nathanson
Näyttelijät: 
Beyoncé, Billy Eichner, Chiwetel Ejiofor, Donald Glover, James Earl Jones, JD McCrady, John Kani, John Oliver, Seth Rogen

Leijonakuningas (1994)

Taidan olla itse hivenen liian nuori muistamaan Leijonakuninkaan ilmestymistä teattereihin, mutta muistan toki itsekin sen pyörremyrskyn lailla kansankerrosten yli pyyhkäisseen valtavan suosion loputtomine oheistuotteineen. Leijonakuninkaasta onkin nykyisin vaikea enää puhua pelkkänä elokuvana, vaan suoranaisena sukupolvikokemuksena, jonka ilmiön kokeminen alkuperäisessä muodossaan erottaa aikakautensa ihmisen kaikista menneistä ja tulevista sukupolvista. Eipä siis ihme, että legendaarisesta jalopeurasadusta onkin vuosien varrella kehkeytynyt Disneyn ehkäpä kautta aika rakastetuin yksittäinen luomus, jota todennäköisesti tullaan ihastelemaan nostalgiankyyneleet silmistä vuodattaen vielä tuhansien vuosien päästäkin.

Ennen Leijonakuninkaan ensi-iltaa uskoa tulevan klassikon menestykseen ei kuitenkaan ollut edes Disneyn tuotantoportaalla itsellään, sillä koko spektaakkeli oli alkujaan tarkoitettu lähinnä jonkinasteiseksi kevyeksi Afrikkaan sijoittuvaksi välityöksi ennen vuotta myöhemmin päivänvalon näkevän, suunnittelupöydällä huomattavasti kunnianhimoisemman Pocahontasin ilmestymistä. Eipä siis ihmekään, että suuri osa Disneyn parhaista voimista päättikin jatkaa uraansa nimenomaan jälkimmäisen parissa harvojen valittujen vastentahtoisten veteraanien sekä kokemattomampien nuorten joutuessa harmikseen tyytymään Leijonakuninkaan kaltaiseen pahaiseen halpikseen. Tiettyä kohtalon ironiaa voisi tässä kohtaa leikata veitsellä.

Leijonakuninkaan tarina alkaa savannin eläinten kerääntyessä juhlistamaan Jylhäkallion mahtavan leijonakuninkaan pojan ja kruununperijän syntymää. Varreltaan voimakkaan, mutta jalon ja oikeudenmukaisen Mufasan valtakunnassa eläinten onni ja hyvinvointi vallitsee niin kauas kuin silmä siintää, kuivan ja sadekauden säännöllinen vaihtelu suovat elannon ravintoketjun pohjalla eläville pienille muurahaisillekin menneiden aikojen kuninkaiden seuratessa maailman kiertoa tähtinä taivaalla aikakaudesta ja dynastiasta toiseen aikojen alusta aina vääjäämättömään ikuisuuteen asti.

Mufasan veli Scar on kuin kuninkaan täydellinen vastakohta: ruumiinvoimiltaan heikko, pikkumainen ja luonteeltaan häijy ja niljakas. Scarin huomattua Mufasan olevan valmis uhraamaan mitä tahansa poikansa puolesta tämä tulee punoneeksi juonen, jolla vanha oikeamielinen jalopeura perillisineen saataisiin lopullisesti surmattua valtakunnan rajaseudulla elefanttien hautausmaalla elävien hyeenojen suosiollisella avustuksella. Julman ja lyhytnäköisen Scarin johdolla valtakunta muuttuukin nopeasti hyeenojen asuinsijan kaltaiseksi kuoleman ja hillittömyyden tyyssijaksi. Toisin kuin kaikki luulevat, Mufasan poika ja oikea kuningas ei kuitenkaan ole kuollut...

Disneyn Leijonakuningas on jättiläismäinen ja eeppinen elokuva, mutta viimeisimmällä katselukerralla en voinut olla kiinnittämättä huomiota kokonaisuuden häkellyttävään yksinkertaisuuteen: Shakespearin Hamletia ja vanhatestamentillisia tarinoita lainaileva juoni esimerkiksi on niin yksinkertainen, että sen saisi helposti lausuttua kymmenessä sekuntissa, kaikilla hahmoilla roistoa lukuun ottamatta on likimain yksi selkeä luonteenpiirre ja Hans Zimmerin sävellyksiäkin kuullaan enintään kymmenisen minuutin edestä. Leijonakuningas  onkin yhtä kuin sen äärimmäisyyksiin asti tyylitelty pompöösi esitystapa, jossa jokaista mahtavaa maisemaa vasten nähtävää kohtausta hallitsevat poikkeuksellisen voimakkaista väreistä kootut väripaletit, huolella animoidut ilmeikkäät silmät sekä tarkoitukseen sopivat dramaattiset kuvakulmat varjoineen.

Otetaan esimerkiksi koko elokuvan kuuluisin yksittäinen kohtaus, eli Mufasan kuolema. Tässä kohtauksessa dominoiva värisävy on ruskeahkon keltainen, Simban kiivetessä turvaan sävy tämän ympärillä muuttuu nopeasti melankolisen siniseksi. Seuraavaksi Scar astuu esiin varjoista: kuvakulma on alaviisto viitaten hahmon uhkaavuuteen, yläviistosta kuvattu alakynteen joutunut Mufasa kiipeää seinämää pitkin. Scar iskee kyntensä veljensä apua anelevan Mufasan käpäliin, ruutu pimenee dramaattisesti sekunnin kymmenyksen ajaksi Mufasan korostuvien keltaisten silmien kertoessa hahmon kokeman kauhun. Mufasan pudotessa kuolemaansa leikataan nopeasti näyttämään dramaattisen nopeasti etääntyvää kuvaa Simban tuskan ja epätoivon täyttämistä suurista silmistä – hahmo on juuri nähnyt jotain, joka tulisi arpeuttamaan tämän sielua pysyvästi. Kaikki oleellinen on jälleen kerrottu tehokkaasti muutamassa sekunnissa ilman sanaakaan turhaa selittelyä.

Kuten olen jo loihennut aiemmin lausumaan, en ole henkilökohtaisesti ikinä pitänyt Leijonakuningasta mestariteoksena tai edes Disneyn ehdottomaan parhaimmistoon lukeutuvana teoksena. Leijonakuningas osoitti ilmestyessään hupsuihin satuihin ja lastenkirjojen filmatisointeihin tottuneelle valtavirtayleisölle animaation kykenevän myös vakavampien klassikkoaiheiden onnistuneisiin tulkintoihin, mutta kaikesta makeasta tyylittelystä huolimatta sen laulut ovat edelleen natsiviittauksiakin sisältävää hauskaa Scarin laulua lukuun ottamatta pääsääntöisesti uskomattoman ärsyttäviä jollotuksia, eikä suomalaista käännöstä ja ääninäyttelyäkään voi aina mennä täysin rehellisin mielin hehkuttamaan: heikkoäänisen Pirkka-Pekka Peteliuksen pestaamista Timoniksi en esimerkiksi voi ymmärtää alkuunkaan, niin hyvin Antti Pääkkönen samaan rooliin istuu myöhemmissä aiheen näkemyksissä.

Mikäli yksityiskohtiin takertuminen innostaa, kannattaa alkuperäiskielinen Scarin laulu kuunnella tarkkaan muutamaan kertaan. Tiettävästi Jeremy Ironsin ääni petti kesken äänitysten, joten hullua hyeenaa näyttelevä imitaattorinakin pätevöitynyt Jim Cummings lauloi kappaleen loppuun Ironsin puolesta – koettakaapa huviksenne etsiä korvakuulolla tietty kohta, jossa laulaja vaihtuu. Lisähuumoriksi innokkaimmille suositellaan videoklippejä, joissa Cummings äänittää Edin kikatusta ja ölinää, miehen työskentelyä seuratessa ei voi kuin ihailla ääntelyn itsensä ohella mestarin loistavaa pokerinaamaa!

Palatakseni vielä lyhyesti neljän tähden veroisen Leijonakuninkaan itsensä pariin, olen aina pitänyt sen tarinassa nimenomaan prologista ja epilogista, jotka on siis rakennettu syklisesti toiston varaan vähän samaan tapaan kuin Citizen Kanessa. Tämän ratkaisun ideana on oman ymmärrykseni mukaan korostaa eeppisen tarinan olevan todellisuudessa vain pisara valtameressä ja osa jotain paljon suurempaa, ehkä Mufasa ja muinaiset kuninkaat joutuivat käymään läpi samanlaisen seikkailun, ehkä Simban jälkeläiset joutuvat kohtaamaan oman Scarinsa – kertoohan elokuvan alkuperäinen tunnuskappalekin elämän kierrosta, vuodenaikojen sekä sade- ja kuivakauden aikojen alusta ikuisuuksiin asti yltävästä syntymän, elämän ja kuoleman täyttämästä suuresta säännönmukaisuudesta, joka myös elämäntienä tunnetaan.


Arvio: 4/5


THE LION KING, 1994 USA
Ohjaus: Rob Minkoff, Roger Allers
Käsikirjoitus: Andy Gaskill, Barry Johnson, Brenda Chapman, Burny Mattinson, Chris Sanders, Ed Gombert, Francis Glebas, Gary Trousdale, Irene Mecchi, Jim Capobianco, Joe Ranft, Jonathan Roberts, Jorgen Klubien, Kevin Harkey, Larry Leker, Linda Woolverton, Lorna Cook, Mark Kausler, Rick Maki, Thom Enriquez, Tom Sito
Näyttelijät: Cheech Marin, Ernie Sabella, James Earl Jones, Jeremy Irons, Jim Cummings, Jonathan Taylor Thomas, Madge Sinclair, Matthew Broderick, Moira Kelly, Nathan Lane, Robert Guillaume, Rowan Atkinson, Whoopi Goldberg

Shrek (2001)

Ei taatusti ollut helppo tehtävä tuottaa kokonaista pitkää elokuvaa 2000-luvun alussa, etenkään animaation saralla. Vuosikymmen aiemmin jokainen teatteriin asti päätynyt tuotos oli pieni ihme itsessään ja pääsääntöisesti myös tuotti itsensä kilpailun puuttuessa takaisin mukavalla voitolla, mutta kultaisten renessanssivuosien myötä laadukkaampikin hengentuotos saattoi hukkua täysin massaan ja kadota unohduksen suohon omia aikojaan. Edes Disneyn, DreamWorksin ja Foxin huippuunsa viritettyjen markkinointikoneistojen kansan tietoisuuteen vyöryttämät megaspektaakkelit eivät näihin aikoihin onnistuneet välttämättä pääsemään voitolle lainkaan, vaan moni niistä hätyyttelee vielä tänäkin päivänä kaikkien aikojen pahimpien taloudellisten floppien listan kärkisijoja.

Kuten alalla tyypillisesti on tapana, myös Shrekin tuotantohistoria oli harvinaisen pitkä ja tolkuttoman kivinen, lähtien aina nykyisen DreamWorksin perustamisesta sekä Steven Spielbergin ja Jeffrey Katzenbergin välisistä luovista kiistoista itse lopputuotteen animointitavan ja kohdeyleisön suhteen. Shrek itse perustuu varsin tyypilliseen lasten satuja taatun törkyisellä ja epäkorrektilla ysäriotteella parodioivaan kirjaseen, jonka muuan DreamWorksin isokenkäisen lapsi oli sattunut ilokseen löytämään päiväkodin kirjahyllystä. Suuren ja mahtavan animaatiojättiläisen itsensä riveissä Shrek nautti vajaan vuosikymmenen ajan mainetta "animaattoreiden gulagina", jonne joutui lähinnä muissa projekteissa alisuoriutuneita ja tavalla tai toisella aiemmin epäonnistuneita tekijöitä.

Vuosikausien tuotantohelvetin jälkeen Shrekin varhainen prototyyppi löysi lopulta tiensä studion järjestämään koenäytökseen vain tullakseen täysin tyrmätyksi ja päätyäkseen takaisin suunnittelupöydälle. Kun projektin lopullinen deadline alkoi häämöttää vuosikausien luovan mutapainin jälkeen toukokuussa 2001, oli lähestyvä katastrofi ehditty jo hyväksyä vääjäämättömänä tosiasiana. Ihme kuitenkin tapahtui, ja maailman kulovalkean tavoin valloittaneesta Shrekistä muodostui yhdessä yössä yksi uuden vuosituhannen suosituimmista ja vaikutusvaltaisimmista genrensä tuotoksista muutoinkin kuin DreamWorksin itsensä piirissä. Nykyisin onkin helppo todeta käytännössä jokaisen animoidun elokuvan viimeisten vuosikymmenten ajalta olevan suoraan velkaa juurikin Andrew Adamsonin ja animaation pahan pojan Ralph Bakshin opissa sekä The Ren & Stimpy Shown luovan hulluuden ikeessä pätevöityneen Vicky Jensonin ohjaustyölle.

Muistan itse olleeni vielä peruskoulussa Shrekin ilmestyessä, muistan myös monen aikalaisen menneen siitä täysin sekaisin ja hankkineen tallenteen välittömästi omaksi sen ilmestyttyä supermarkettien hyllyille. Itse näin sen vasta jälkikäteen erään kaverini välityksellä, ja myös pidin vilpittömästi näkemästäni. Shrek onkin ensisilmäyksellä kuin kenen tahansa animaattorin unelma: Disney-leffoille suoraan irvailevan tarinan huumori ja hahmot ovat äärimmäisen muistettavia sekä välittömästi ja helposti kenen tahansa lähestyttävissä. Shrek itsessään on yksinkertainen jätti, joka vain haluaa karkottaa ärsyttävät satuhahmot suoltaan ja lyöttäytyy siksi yhteen lörpöttelevän aasin kanssa pelastaakseen kauniin prinsessan lyhykäisyyttään kompensoivan, Rikhard III:ta ulkoisesti muistuttavan lordi Farquaadin (lausutaan "fuckwad") morsiameksi. Yksinkertaisen seikkailun puitteissa ilmoille töräytellään myös toinen toistaan hassumpia populäärikulttuuriviittauksia sekä kenen tahansa normaalin ihmisen sytyttäviä monimielisiä gageja, joista jälkimmäisiä vihannesmaiset sosiaalisen median zombit hämmästelevät vielä Herran vuonna 2021.

Joku varmaan loukkaantuu seuraavasta, mutta omasta mielestäni Shrek on elokuvana kestänyt aikaa harvinaisen huonosti – eikä vain siksi, että sen musiikit koostuvat väsähtäneimmistä mahdollisista hittibiiseistä ja seikkailun tuoksinassa solkenaan kylvetyt viittaukset Matrixin kaltaisiin aikansa ilmiöihin tuntuvat nykyisin irvokkaan kankealta ja pölyttyneeltä sähellykseltä, mutta Shrekin itsensä jättimäinen vaikutusvalta alallaan on ajanut käytännössä jokaisen kynnelle kykenevän kopioimaan jokaista sen pienintäkin repliikkiä ja oivallusta suoranaiseen kliseisyyteen asti. Ensimmäisen Shrekin katsominen vuosikymmeniä sen ilmestymisen jälkeen tuntuukin kuin katsoisi jättimäistä pastissia kaikista nykyajan animaation kulahtaneimmista peruskaavoista aina kyllästymiseen asti nähdystä buddy-komediasta lähtien, tietenkään unohtamatta ilmestyessään genrensä leikkaavinta terää edustaneen ja tekniikkaa popularisoineen 3D-animaation näkyvää ikääntymistä.

Kuten sanottua, Shrek oli ilmestyessään melkoinen ongelmakimppu ja riski, joten siihen ei selvästikään uskallettu panostaa rahassa yhtä paljon kuin Egyptin prinssin kaltaisiin megalomaanisiin visioihin ja monimutkaisiin henkilöhahmoihin, joten näin jälkikäteen kokonaisuuden tietty varovaisuus yksinkertaisuus tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Konseptin itsensä ollessa näinkin mehukas, ei toimivaa tarinankerrontaa moniulotteisempia filosofisia tutkielmia oikeasti osaisi kaivatakaan. Audiovisuaalisena kaskena itselläni on tosin aina ollut uransa laskusuhdannetta eläneen Eddie Murphyn ja skottiaksentilla mongertavan Mike Meyersin tähdittämä alkuperäisääninäyttely, jonka suomalainen vastine taas osuu täysin naulan kantaan Jukka Rasilan loihetessa lausumahan aasina käännösvaiheessa kielellisesti rikkaampaan päin muovattuja aivoituksiaan niin riemukkaalla energialla, ettei rooliin voisi ketään muuta kuvitellakaan. Aasin ja lohikäärmeen välinen romanssi on edelleen sympaattisinta, mitä DreamWorks on ikinä kyennyt tähän maailmaan tuottamaan. 

Shrek on toisin sanoen hyvä ja uraauurtava, mutta kaikkea muuta kuin täydellinen tai virheettömästi ajan armotonta hammasta kestänyt teos, joka lähinnä kärsii maineestaan sekä asemastaan yhtenä lajityyppinsä jättiläisistä. Ensimmäisestä katsomiskerrastani muistan ihastelleeni ja hekotelleeni erityisesti lopussa nähtävää, tylsille prinsessasaduille virnuilevaa nokkelaa twistiä, mutta sarjan myöhempien osien rakentuessa lähtökohtaisesti tuon kyseisen käänteen ympärille, on samalla lentänyt pesuveden mukana myös kaikenlainen tarinan vähäinenkin yllätyksellisyys. Kun vielä tiedostaa kyseisten kuvajaisten itsensä vähintään yhtä kunnioitettavan suosion, on äärimmäisen vaikea kuvitella nykypäivänä kenenkään enää saavan samanlaista iloa ensimmäisestä Shrekistä kuin 2000-luvun alun neitseellisemmän yleisön. Shrek 2 taas on jotain aivan muuta...

Arvio: 3/5


SHREK, 2001 USA
Ohjaus: Vicky Jenson, Andrew Adamson
Käsikirjoitus: Joe Stillman, Roger S.H. Schulman, Ted Elliott, Terry Rossio
Näyttelijä: Mike Meyers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, John Lithgow

He-man (2002-2004)

"Olen Adam, Eternian prinssi ja pääkallolinnan salaisuuksien suojelija. Tämä on Grincher, peloton ystäväni. Upea.. "
*PUMM, PUMM!!1 *
"AHHAHHAHHAA!!!"
"Kautta Pääkallolinnan! Minulla on voimaa!"
"Hiimän, Hiimän! Ja universumin valtiaat! Hiimän!"
*WUSSHHHH!!!1*

Nelisenkymmentä vuotta sitten nousevan barbaarivillityksen kummallisena sivutuotteena syntyi tähän maailmaan modernin markkinoinnin ja pikkupoikien toimintafiguurien klassikko nimeltä He-Man and the Masters of the Universe, joka kertoi voimamiekkansa nostamalla aikuiseksi voimamieheksi kasvavasta prinssi Adamista, jonka suurena tehtävänä kautta sarjan on puolustaa Pääkallolinnaa pahan Skeletorin joukoilta. Vaikka monen mieleen karvaisiin boksereihin pukeutuvan steroideilla pumpatun Ilkka Lipsasen seikkailut höpöhöpömaassa lukeutuvatkin taatusti rakkaimpiin mahdollisiin lapsuusmuistoihin, on niistä ryppyotsaisissa animaatiopiireissä muodostunut vuosien varrella lähinnä jonkinlainen käytännön vitsi, josta leikellyt ja pöhköllä dialogilla dubatut meemivideotkin ovat todellisuudessa ilman lapsuuden nostalgiaa hauskempia ja oivaltavampia kuin alkuperäinen kalkkunaversio.

Koska kansan suhtautuminen He-Manin lelubarbaariseikkailuihin on aina ollut niinkin ristiriitaista, on konseptin onnistunut henkiin herättäminen ollut vuosien varrella käsittämätön vaikea, suorastaan mahdoton tehtävä, joka ei muinoin onnistunut edes Filmationilta itseltään. Useimmilta vanhoiltakin faneilta nimittäin lienee mennyt täysin ohi 90-luvulla nähty pannukakuksi lässähtänyt alkuperäisen sarjan scifi-painotteisempi jatko-osa, joka jo ennen ilmestymistään kärsi luojansa taloudellisesta tuhoutumisesta, mutta televisioon asti päästyäänkin franchise oli käytännössä kuollut saapuessaan, jolloin sarjan pohjalta tuotetut lelutkin löysivät uudelleenbrändättynä tiensä osaksi Demolition Manin oheistuotevalikoimaa.

He-manin kaltaisen ammoisina aikoina suositun lelusarjan hylkääminen ei tosin tullut kuuloonkaan vastoinkäymisistä huolimatta, joten animaation kulta-ajan vakiinnutettua genren jälleen osaksi valtavirtaa, päätettiin pyöreämmissä pöydissä tuottaa kokonaan uusi reboot samasta aiheesta, mutta kaikilla uuden ajan herkuilla ja ajalleen tyypillisesti huomattavasti aikuisemmalla otteella, jonka toivottiin vetoavan niin nuorempiin kuin alkuperäisen sarjankin henkisesti kypsyneisiin faneihin. Vaativaan tehtävään palkattiin tuolloin(kin) varsin tuntematon mutta ilmeisen taloudellinen Mike Young Productions, joka sittemmin on erikoistunut lähinnä Norm of the Northin, Alfa ja Omegan, Rock Dogin ja Joutsenprinsessan pahamaineisten jatko-osien tuottamiseen. Vuoden 2002 He-man onkin omissa kirjoissani edelleen helposti parasta, mitä tuo kyseinen halpapulju on ikinä kyennyt tähän maailmaan luomaan.

Pinnallisesta moderniudestaan huolimatta He-manin tuoreempi inkarnaatio noudattaa periaatteessa hyvinkin uskollisesti alkuperäisen sarjan kaavaa: Eternian Pääkallolinnaa uhkaa jälleen Skeletorin johtama roistolauma, prinssi Adam muuttuu universumin vahvimmaksi mieheksi taikamiekkansa avulla ja jokainen jakso sisältää jonkinlaisen pienen moraalisen sanoman ylpeyden, lyhytnäköisyyden ja katkeruuden kaltaisista perusasioista. Olennaisin ero vanhaan on tällä kertaa yksittäisten jaksojen eteneminen omilla ehdoillaan ilman aiempaa röyhkeää markkinointimentaliteettia valmispaloista ja tökeröistä aasinsilloista siistityn laadukkaamman animaation sekä hahmodesignin saattaessa kankean kasari-manin samalla täysin häpeään. Ulkoisissa eroissa vuoden 2002 He-mania voisikin verrata samoihin aikoihin tehtyyn erinomaiseen ja luvattoman viihdyttävään Turtles-remakeen, joka sekin omissa kirjoissani syö ilman nostalgialaseja alkuperäisen joka suhteessa elävänä.

Uudempaa Hän-miehen tulemista pohtiessa ei tosin kannata liikaa dissata vanhempaakaan versiota, sillä moni kasarivuosien konkari on todellisuudessa ollut mukana myös tämän päivitetyn näkemyksen suunnittelussa ja käsikirjoittamisessa. Vuoden 2002 reboottia ei siksi kannatakaan tarkastella niinkään remakena vaan vähän kuin aiheen laajennettuna versiona, jossa moni jakso keskittyy yksinkertaisen seikkailun sijaan kertomaan pintaa syvällisemmin myös keskeisten hahmojen taustoista, keskinäisistä suhteista ja motiiveista: eräässä jaksossa esimerkiksi vihjataan Skeletorin menneisyydellä ja näytetään kuinka tämä menetti kasvonsa, eräässä toisessa taas muuan hahmo paljastuu Teelan äidiksi. Sarjan edetessä taas huomataan, että sen enempää sankareiden kuin roistojenkaan uskollisuus omiaan kohtaan ei aina ole aivan niin itsestäänselvyys, kuin mitä suoraviivaisempien kertomustan pohjalta voisi olettaa.

Muistan MTV3:sen näyttäneen He-mania tuoreeltaan laadukkaasti suomeksi dubattuna versiona. Kahdesta tuotantokaudesta Suomessa tosin näytettiin vain ensimmäinen moneen kertaan uusintana, sillä sarja ei mitä ilmeisimmin ikinä saavuttanut vahvasta kulttistatuksestaan huolimatta yleisötavoitteitaan, jolloin myös universumin vahvimman miehen seikkailut saivat suunniteltua pikaisemman tuomion. Kotimaiselle yleisölle sarjan lakkautus kävi sikälikin hermoon, että He-manin löyhästi toisiinsa liittyvät jaksot muodostavat todellisuudessa yhden suuren tarinakokonaisuuden, jonka oli tarkoitus kestää useita tuotantokausia ja huipentua lopussa elämääkin suurempaan kliimaksiin. Suomalainen yleisö ei siis koskaan nähnyt varsinaisen tarinan loppua, vaan ensimmäisen puolikkaan juututtua huippujännittävään cliffhangeriin vastauksia oli mahdollista saada vasta vuosia myöhemmin internetin yleistyttyä ja amerikkalaisten import-boksien löydettyä tiensä myös kotomaamme videodivareihin.

Netflix on markkinoinut viimeisten viikkojen ajan aggressiivisesti tulevaa Kevin Smithin tuottamaa He-man -reboottiaan, joka virallisen sanan mukaan on suora jatko-osa sille alkuperäiselle, vaikka ulkoisesti se vaikuttaisikin kuin suoraan vuodelta 2002 vain vähän kromattuna. Myrskyn merkit ovat nytkin selvät, sillä jo kauan ennen ilmestymistään moni vanha parta on jo ehtinyt julkisesti marisemaan, miten erilainen tuleva näkemys on verrattuna alkuperäiseen tai miten se yrittää elvyttää väsähtänyttä konseptia keskittymällä enemmän saagan sivuhahmoihin itse voittamattoman He-manin sijaan. Olenkin täysin varma, että Kevin Smith on vähintään salaa tutustunut myös aliarvostetun modernimman Hän-miehen saloihin ja halunnut lähinnä kehittää sen mielenkiitoisimpia ideoita vielä kertaluokka pidemmälle. Kuulen jo korvissani vanhan sarjan nyt jo keski-ikää lähentelevien fanien ulvonnan, mutta ainakin alitajuisesti toivon myös tulevan rebootin olevan laadultaan vähintään yhtä onnistunut kuin tämänkin version.


Arvio: 4/5


HE-MAN AND THE MASTERS OF THE UNIVERSE, 2002-2004 USA
Ohjaus: Gary Hartle
Käsikirjoitus: Brooks Wachtel, Christy Marx, Dean Stefan, Erik Runnels, Kevin D. Campbell, Lara Runnels, Larry DiTillio, Len Uhley, Mark Edward Edens, Michael Edens, Michael Halperin, Michael Reaves, Randall Littlejohn, Steven Melching, William Forrest Cluverius
Näyttelijät: Brian Dobson, Cam Clarke, Garry Chalk, Kathleen Baar, Lisa Ann Beley, Nicole Oliver, Paul Dobson, Scott McNeil

Luca (2021)

2010-luvulla nähty suoratoistopalvelujen räjähdysmäinen nousu on ollut ehkä parasta, mitä animaatiolle on tapahtunut vuosikausiin: nykyisin jokaisella pienemmälläkin palveluntarjoajalla on taskussaan studio jos toinenkin tuottamassa omalle maksavalle yleisölleen korkeatasoisia ja massasta erottuvia genren helmiä, joita ei enää tarvitse turhalla riskillä kierrättää teatterien ja videovuokraamojen kautta, vaan kuka tahansa voi halutessaan nauttia omansa vaikka taskusta löytyvällä halvalla älykännykällä. Pelkästään muutaman viimeisen vuoden kuluessa on löytänyt tiensä eetteriin niin paljon tasokasta ja persoonallista animaatiota, ettei yhdellä ihmisellä ole enää mahdollistakaan niitä säällisessä ajassa katsoa, saati sitten erikseen arvostella.

Disneyn ja Pixarin kaltaisten vakiintuneiden jättiläisten taskussa nopeasti kasvanut kilpailu tuntuu syöneen niin yleisöä kuin alan osaajiakin, sillä vaihtoehtojen ollessa vähintäänkin riittoisia alan huippuammattilaisten ei enää ole tarvinnut tyytyä huonoihin sopimusehtoihin ja hankalaksi heittäytyviin rahoittajiin, vaan erimielisyyksien ilmetessä tavallisella rivimiehelläkin on nykyisin mahdollisuus vaihtaa mielekkäämpään työnantajaan. Eipä siis ihmekään, että suuri osa Disneyn vanhan kaartin parhaista nimistä onkin viimeisen vuosikymmenen kuluessa jättäneet entisen työnantajansa, vaihtaneet hiippakuntaa tai siirtyneet nauttimaan eläkevuosistaan, milloin Disney taas on itse jaellut mielivaltaisia potkuja John Lasseterin kaltaisille aikamme johtaville kansainvälisen tason animaation ja tarinankerronnan mestareille.

Disney-Pixarin vasta edellispäivänä ensi-iltansa nähnyt, nuoremman tekijäsukupolven ja ohjaushommista kokemattoman italialaisen Enrico Casarosan käsistä lähtöisin oleva Luca on lapsille suunnattu tyylipuhdas kesäelokuva, joka kertoo kahdesta italialaisessa kalavedessä asuvasta ja ihmisinä esiintyvästä merihirviölapsesta sekä näiden ystävyydestä lähikylässä asuvan pikkutytön kanssa. Lucan tarinan tyyli lähentelee silmiinpistävästi Hayao Miyazakin ja Studio Ghiblin rennompia tuotoksia, kuten Kikin lähettipalvelua ja Naapurini Totoroa, joissa ei välttämättä ole pitkiin aikoihin minkäänlaista lineaarista etenevää juonta, vaan vähäeleinen kerronta keskittyy enemmän lasten keskinäiseen ystävyyteen ja asioiden spontaaniin tapahtumiseen.

Oikeastaan Lucan markkinointia ja tekijöiden haastatteluja lukiessa Hayao Miyazakin nimi tuntuu muutenkin tulevan hävyttömän paljon esille niin tarinasta, animaatiosta kuin hahmojen designistakin puhuttaessa. Todellisuudessa Hayao Miyazaki on ollut alansa supertähti jo viimeistään 70-luvulta asti kauan ennen kaupallista läpimurtoaan, ja jokainen Lupin III: Cagliostron linnan jälkeen ilmestynyt genrensä tuotos ympäri maailmaa on imenyt ilman ylimääräistä mesoamistakin enemmän tai vähemmän vaikutteita juuri mestarilta itseltään, joten tällainen tarpeeton mehustelu ja aiheen ylikorostaminen eivät välttämättä kerro muusta kuin tekijöiden itsensä epävarmuudesta ja uskonpuutteesta omaan osaamiseensa. Miyazakilla itsellään ei ole mitään tekemistä Lucan kanssa.

Jos nyt lähdetään oikeasti perkaamaan Lucan ansioita ja heikkouksia, huomataan nopeasti, ettei vertailu nimenomaan animaation Kurosawaan ehkä sittenkään ole kauhean fiksu veto. Luca esimerkiksi on ehkä tarkoitettu päämäärättömäksi lapsuuskuvaukseksi, mutta todellisuudessa se vain rönsyilee loputtomasti erilaisten ideoiden, sivujuonten ja suoranaisten absurdien kerronnallisten aukkojen ristiaallokossa: ensimmäinen kolmannes itse tarinasta on klassinen "kala kuivalla maalla" -kertomus, jossa päähenkilöt lähinnä kummastelevat uutta ympäristöään, pian sekaan heitetään Pixarin kehnoimpiin lukeutuva roistohahmo, puheet jostain suuresta kilpailusta, seuraavaksi ystävyys kokeekin jo kolauksen koko riidan tullessa unohdetuksi jo seuraavassa kohtauksessa ja viimeisenä niittinä toinen merihirviöistä haluaisi päästä ihmisten kouluun. Lucan loppuessa en enää ollut edes varma, oliko kyseessä siis tarina koulusta, kilpailusta, itsensä hyväksymisestä vai lapsuuden ystävyydestä, sillä elokuvan fokus ei oikein tunnu olevan niissä missään.

Lucan käsikirjoitus onkin kauttaaltaan harvinaisen kankeaa jälkeä, mitä vielä erikseen korostaa, ettei merihirviöiden sielunelämää esimerkiksi kuvata muutamia pinnallisuuksia pidemmälle, nämä vain mystisesti muuttuvat ihmisiksi noustuaan vedestä maan pinnalle. Tarinan edetessä merihirviövanhemmat lähtevät ihmisiksi muuttuneina kylään etsimään lapsiaan, jotka nämä yrittävät paljastaa roiskimalla astiasta vettä jokaisen vastaan tulevan lapsen päälle tai tönäisemällä näitä lähimpään suihkulähteeseen tai katuojaan. Samaan aikaan katsojalle kerrotaan kyläläisten pelkäävän ja nähdessään myös tappavan merihirviöt, joten julkisesti merihirviölapsiaan etsivät ja paljastavat merihirviövanhemmat uhkaavat ainakin teoriassa lähinnä tapattaa itsensä ja perheensä. En halua alkaa syyttää Lucaa ilkeäksi tai häijyksi elokuvaksi, sillä uskon kokemattomien tekijöiden vilpittömyyteen, mutta mielestäni tällaista käsittämätöntä huolimattomuutta ei satoja miljoonia maksavasta Pixar-spektaakkelista saisi löytyä kirveelläkään.

Hahmojen designista itsestään voi ainakin sanoa, että Studio Ghiblistä nimellisesti vaikutteita saanut lapsekasta "CalArts" -tyyliä muistuttava yksinkertainen jälki sopii tällaiseen satukirjamaisempaan teokseen kuin nakutettu. Disney-Pixarin tuotokseksi animaatiosta itsestään ei juuri voikaan luonnollisesti pahaa sanaa sanoa, mutta tässä tapauksessa se kärsii lähinnä pintaansa syvällisemmästä eksistentialistisesta ongelmasta. Animaation taiteen varsinainen ydinhän ovat genren mahdollistama rajaton mielikuvitus sekä luovassa mielessä täysin kahlitsemattomat kerronnan keinot, joiden raskaana hintana on kuitenkin tekniikan vaativuus sekä näyteltyyn elokuvaan verrattuna jättimäiset tuotantokustannukset. Tästä nimenomaisesta syystä animaatiota tyypillisesti hyödynnetäänkin fantasiahenkisten tarinoiden, tyylitellyn toiminnan, karikatyyrien ja muiden vastaavien todellista elämää jännempien aihepiirien "makeammassa" kuvauksessa. Vähän liiankin maanläheisellä Lucalla ei mielestäni olekaan minkäänlaista syytä olla olemassa superkalliina animaationa, sillä se ei hyödynnä genrensä mahdollisuuksia tarpeeksi tehdäkseen yhtään mitään näytellylle elokuvalle tavatonta.

Näinpä siis tulkoon vielä jokaiselle opiksi ja ojennukseksi, ettei ole kauhean viisasta lähteä vertaamaan julkisesti omaa tuotostaan kaikkien aikojen mestarin vastaaviin, sillä näin tulee lähinnä korostaneeksi heikkouttaan ja vikojaan sekä antaneeksi yleisölle täysin vääränlaisia odotuksia oman luomuksensa suhteen. En ehkä olisi itsekään kiinnittänyt Lucaan virheisiin näin pikkutarkasti huomiota ellen olisi aiempien vihjailujen perusteella jo kättelyssä odottanut jotain todella suurta vain joutuakseni lopulta pettymään. Liian kunnianhimoiset vertailut suuria tunteita herättävien tekijöiden ja teosten välillä lähinnä pilaavat tahattomasti ilon monelta.

Kauneinta taiteellisessa mestariteoksessa on sen taipumus inspiroida ja synnyttää muita kaltaisiaan. Hayao Miyazakin nerouden myötävaikutuksesta onkin maailmaan syntynyt viimeisten sukupolvien kuluessa genrensä mestariteos poikineen myös lännessä: 90-luvulla Disney vuoli itämaisilla opeilla vahvistettuna puhdasta kultaa, animaatiomestari John Lasseter on jo vuosikymmeniä vannonut Miyazakin nimeen ja viimeisimpänä tulokkaana kaikille edellisille kunnioituksesta kumartavan Cartoon Saloonin huikea filmografia, hännänhuippunaan tietysti pieni tarinankeronnallinen jalokivi nimeltä WolfWalkers. Kuuseen kurkottava Luca itsessään on loppujen lopuksi silkkaa pikkupoikien puuhastelua ja Pixarin katalogin unohdettavimpiin kuuluva luku yhdessä Autojen ja Kunnon Dinosauruksen kanssa.


Arvio: 2/5


LUCA, 2021 USA
Ohjaus: Enrico Casarosa
Käsikirjoitus: Jesse Andrews, Mike Jones
Näyttelijät: Emma Berman, Jack Dylan Grazer, Jacob Tremblay, Jim Gaffigan, Marco Barricelli, Maya Rudolph, Saverio Raimondo

Raya ja viimeinen lohikäärme (2021)

Koronakaaoksen tuoksinassa ensi-iltansa monessakin muodossa nähneen Raya ja viimeisen lohikäärmeen tuotantohistoria on sen julkaisuolosuhteet huomioon ottaen harvinaisen tylsä ja yllätyksetön: eräänä kauniina päivänä joku Disneyn päättävissä elimissä lähinnä totesi ajan olevan kypsä kaakkoisaasialaisesta kulttuurista ammentavaan fantasiamaailmaan sijoittuvalle koko illan elokuvalle, jonka tuotantoportaaseen palkattiin ajan hengen mukaisesti kyseiseltä alueelta tulevia nuoria lahjakkuuksia sekä erityisiä kulttuurikonsultteja silkan autenttisuuden ja markkinoinnin nimissä. Massamedian maksettuja mainoks... eikun arvosteluja lukiessa saakin helposti käsityksen, että Rayan suurin ansio piileekin todellisuudessa sen huikeassa inklusiivisuudessa, mikä ei ehkä sittenkään kuulosta maallikon korvissa ihan niin onnistuneelta kehulta...

Raya and the Last Airbender alkaa arviolta 10-20 minuuttia kestävällä prologi- ja takaumavyörytyksellä, jossa käytännössä selitetään kaikki mahdollinen auki oikein juurta jaksain: tarina sijoittuu aasialaiseen fantasiamaailmaan, jossa lohikäärmeen osien mukaan nimetyt kaunaiset valtakunnat käyvät loputonta taisteluaan myyttisestä lohikäärmekivestä, jonka uskotaan pitävän pahan loitolla ja tuovan kantajalleen mittaamattomat määrät onnea ja rikkautta. Kiven hajottua osiin violettina savuna kuvattu suuri paha pääsi taas valloilleen tuhoten kaiken tieltään. Vuosia myöhemmin vanhempansa savulle menettänyt Raya yrittää etsiä käsiinsä tuon legendaarisen taikakiven osineen sekä myyttisen lohikäärmeen, joka pystyisi palauttamaan maailman ennalleen, mutta matkan varrella tämä päätyy kohtaamaan kerta toisensa jälkeen myös entisen ystävänsä, joka petti tämän aiemmin kohtalokkain seurauksin.

Kuten jokainen Rayan trailereitakin nähnyt lienee jo huomannut, on kyseessä ehkäpä intensiivisin ja toimintapainotteisin kaikista Disneyn animaatiopuolen tuotoksista: pelkästään toimintakohtauksia varten tekijät päätyivät tutkimaan malesialaisia ja indonesialaisia taistelulajeja mahdollisimman tarkan lopputuloksen saavuttamiseksi, eikä jälki tässä mielessä moitetta ansaitsekaan, sillä Disneyn soisikin mielestäni seuraavan DreamWorksin Kung Fu Pandan asettamaa standardia animaation rajattomien mahdollisuuksien hyödyntämisessä näyttävien ja riittoisien toimintakohtausten saralla. Jokainen mestarillisen Kung Fu Panda 2:sen nähnyt jo todennäköisesti ymmärtääkin, mitä tapahtuu kun taidokas tarinankerronta yhdistyy jo valmiiksi hauskan animoidun toimintakonseptin kanssa.

Disneyn Raya ei kuitenkaan ole Kung fu panda, ei lähellekään. Rayan kohdalla pahin yksittäinen kompastuskivi onkin mielestäni sen kömpelö käsikirjoitus, joka yrittää tunkea lähes kahden tunnin kestoonsa nähden aivan liian paljon loputtomiin asti kierrätettyjä ideoita, jotka nekin jäävät lopulta hyvin pinnallisiksi ja laimeiksi. Otetaan esimerkiksi Rayan sivuhahmoina nähtävät vauva, pikkupoika ja barbaari, joista yhdelläkään ei ole pintaa syvempää persoonallisuutta, hahmot eivät sano tai tee yhtään mitään mielenkiintoista tai merkitsevää vaan roikkuvat lähinnä päähenkilön mukana tarinan loppuun asti. Rayan itsensäkin tarina on vain pitkälti itseään toistava ja moneen kertaan nähty buddy-elokuva ja MacGuffin-metsästys, jossa toisena osapuolena nähdään vinkeää läppää heittävä yliluonnollinen sininen hahmo, mutta lähinnä valovuosia tylsemmin toteutettuna kuin Aladdinissa.

Tätä on vähän vaikea selittää, mutta Raya on mielestäni audiovisuaalisesti äärimmäisen tylsä teos. Myönnettäköön, että vaatetukseltaan ja kulttuurikuvauksen kannalta jälki on taatusti erittäin yksityiskohtaista ja autenttista, mutta itse kaipaan animaatioltani syvällisempää otetta kuin Elsan designia mälsästi kopioivaa lohikäärmettä tai Kaksin karkuteillä -elokuvasta asti kierrätettyjä hahmomalleja vähän eri vaatteissa. Vanhaan hyvään aikaan Disneyllä oli vielä tapana panostaa uniikkiin designiin ja palkata mukaan joku tunnettu taiteilija tai pilapiirtäjä vastaamaan tyylittelyistä, tässä tapauksessa olisi vielä kyetty helposti hyödyntämään vaikka aiheeseen sopivaa viehättävää paikallistaidetta, mutta syystä tai toisesta näin ei tehty, vaan joitain vinkeitä takaumia, toimintakohtauksia ja vaatteiden kaltaisia pinnallisuuksia lukuun ottamatta aita ylitettiin tällä kertaa matalimmasta kohdasta. Ehkä nykyään niin muodikas 3D-animaatio ei vain sovi yhteen oikeasti mielenkiintoisten design-ratkaisujen kanssa.

En henkilökohtaisesti lämmennyt Rayalle ja viimeiselle lohikäärmeelle alkuunkaan, vaan kallistuin sen parissa nopeasti kelausnapin suuntaan; tunnetasolla Disneyn uunituore seikkailu on erittäin lattea ja riskittömän tasapaksu kertomus, josta ei löydä kunnollisia koukkuja tai inspiraatiota hakemallakaan. Satoja miljoonia maksaneeksi spektaakkeliksi Rayan olisi suonut edes kierrättävän edeltäjiensä oikeasti oivaltavampia ja harvemmin Disney-leffoissa nähtyjä aineksia, kuten Tarzanin hienoa ja salakavalan runollista draamaa tai vaikka Mulanin kuvakerronnallisia ideoita, mutta kun ei. Kaiken tämän jälkeen itselleni jäi vaikutelma, että Disney panosti tällä kertaa aivan liikaa tekijöiden itsensä autenttisuuteen varsinaisen laadun sijasta, jolloin myös lopputulos maistuu lähinnä keltaiselta lumelta. 


Arvio: 2/5


RAYA AND THE LAST DRAGON, 2021 USA
Ohjaus: Carlos López Estrada, Don Hall
Käsikirjoitus: Adele Lim, Carlos López Estrada, Dean Wellins, Don Hall, John Ripa, Kiel Murray, Paul Briggs, Qui Nguyen
Näyttelijät: Alan Tudyk, Awkwafina, Benedict Wong, Daniel Dae Kim, Gemma Chan, Izaac Wang, Kelly Marie Tran, Lucille Soong, Sandra Oh, Thalia Tran