Leijonakuningas (2019)

Kauan sitten ei niin kovin kaukaisessa galaksissa joku juonikas bisnesnäätä meni keksimään Disney-remaket, ehkäpä helpoimman ja riskittömimmän kuviteltavissa olevan tavan kerätä kasaan miljardikaupalla kahisevaa synnyttämättä tähän maailmaan yhtään mitään uutta. Aatteen jalon kipuisa syntytarina lienee jopa Disneyn itsensäkin hovissa vanha kuin Sauronin isoäidin muumio, mutta täyteen vauhtiin maksavan yleisön taskujen kääntämisen suhteen päästiin vasta vuoden 2008 finanssikriisin jälkilöylyissä emoyhtiön alettua silloisen rakastetun johtajansa johdolla häikäilemättömästi sulauttamaan itseensä alan pienempiä bulvaaneja omistuksineen, joten mahdollisimman vähällä vaivalla kotipussiin imuroidulle kahisevalle oli todellakin akuuttia tarvetta.

Vuoden 2019 Leijonakuningas ei todellakaan ollut lajissaan ensimmäinen, eikä taatusti likimainkaan viimeinen. Kun sen tuotannosta ilmoitettiin virallisesti muutamaa vuotta aiemmin, muistan ilmoille kajahtaneen kollektiivisen huokauksen, kuin tuhansien sielujen tuskaisan huudon Voimassa: Leijonakuninkaan kaltaisen elokuvan remakessa nimittäin ei ole edes paperilla minkäänlaista järkeä, sillä alkuperäistä tarinaa ei voida juuri muuttaa mitenkään merkitsevästi eikä sitä voisi aidoilla eläimillä kuitenkaan koskaan kuvata, joten homma jouduttaisiin toteuttamaan lopulta oikeaa elämää mielikuvituksettomasti ja tylsästi imitoivana animaationa. Pienenä toivonkipinänä esitettiin myös ajatus abstraktin ja radikaalissa luovuudessaan äärimmäisen mielenkiintoisen Broadway-version ideoiden hyödyntämisestä, mutta lopulta optimistisinkin taho joutui syömään hattunsa.

Jon Favreaun Leijonakuningas on aito ja oikea Xerox-kopio alkuperäisestä Disneyn jellonatarinasta muutamin kosmeettisin muutoksin tarinan soljuessa kuultavaan dialogiin, joten tutun tarinan erillinen sanallinen kuvaus tässä ei juuri maksa vaivaa. Favreau itse kerskaili tavoitelleensa omassa näkemyksessään laadukkaan luontodokumentin tyyliä ja realismia, mutta tällaiset puheet voidaan toki jättää jo kättelyssä omaan arvoonsa, sillä onhan kyseessä nimenomaan Disneyn eeppisen eläinfantasian remakesta, jossa lähtökohtaisesti juuri minkään ei pitäisi olla sellaisenaan mahdollista oikeassa elämässä. Menemättä vielä yksityiskohtiin tekijöiden perustavanlaatuiset luovat ratkaisut voidaan siis kyseenalaistaa täydellisesti jo tässä vaiheessa, sillä niin pahoin ne itse lopputuotetta haittaavat jo aivan alusta lähtien – eiväthän luontodokumenttien eläimet esimerkiksi osaa puhua tai laulaa, saati sitten tehdä kuvatun kaltaista yhteistyötä yhden leijonan murhaamiseksi.

Eläimet ovat luonnostaan äärimmäisen ilmeikkäitä otuksia, aiheesta tietämättömät ja kokemattomat ihmiset eivät tyypillisesti vain osaa tulkita eläinten elekieltä ja kuvittelevat siksi jotain aivan päinvastaista. Samasta syystä alkuperäinen Leijonakuningas suunniteltiin siten, että hahmoille pyrittiin jo suunnitteluvaiheessa antamaan paljon inhimillisiä piirteitä – erityisesti kasvonpiirteet ja ilmaisuvoimaiset silmät – tehokkaamman tunneilmaisun, seuraamisen ja yksittäisten hahmojen erottamisen helpottamiseksi. Ristiretkellään ”realismin” puolesta Favreau tiimeineen on mennyt lähtökohtaisesti vain poistamaan järjestelmällisesti kaikki moiset välttämättömät tyylittelyt korvaamatta niitä edes aitojen eläinten elehtimisillä, joten "realistisemman" Leijonakuninkaan katsominen on tunnetasolla pahimmillaan kuin seuraisi elottoman lankunpätkän, läskiämpärin tai autonrenkaan seikkailuja, vaikka alkuperäiseen mahdollisimman paljon viittauksia viljelevä kerronta yrittääkin uskotella päinvastaista.

Huvittavinta Leijonakuninkaan remakessa onkin, ettei se osaa oikein missään vaiheessa päättää, mitä se oikeasti edes haluaa olla. Toisaalta Favreaun johdolla toteutettu luonnottoman rujo sekä kaikesta alkuperäisen eloisasta väristä, dramaattisista varjoista ja tunteesta riisuttu "favreauismi" tuntuu kaikessa kamaluudessaankin paikoin ainakin johdonmukaiselta, mutta toisaalta sen täytyy katsojien huiputtamiseksi koettaa jatkuvasti vedota nostalgiantunteisiin jollain alkuperäisen klassisen kohtauksen valokopiolla, joita ei monestikaan ole kuitenkaan kyetty viemään loogiseen päätökseensä, sillä Mufasan aaveen tai Scarin legendaarisen musikaalinumeron kaltaisia yksityiskohtia ei realismin nimissä ole voitu lopputuotteeseen sisällyttää kuin nolostuttavan viitteellisesti: Mufasan aaveen tilalla esimerkiksi nähdään "realistisempi" epämääräinen puhuva pilvi, sillä näinhän luontodokumenteissakin aina käy.

Jos Leijonakuninkaan remakesta jotain erityisen positiivista pitkin hampain joutuisi sanomaan, niin ainakin iloton ja inspiraatioton animaatio on selvästi ammattilaisten osaavaa työjälkeä, mutta pahaksi onnekseen johtavien tahojen huonolla päätöksenteollaan törkeästi raiskaama. Alkuperäisen vasta nähneenä kaikki muu tuntuukin siihen nähden täysin tarpeettomalta heikommalta toistolta, jopa lokoisilta eläkepäiviltään studioon raahattu väsynyt yhdeksänkymppinen James Earl Jones kuulostaa Mufasan roolissa jo elämästä enemmän kylliksi saaneelta eikä missään nimessä ainakaan paranna alkuperäisestä suorituksestaan, saati sitten että tämän suoltama uudistettu dialogikaan olisi vanhaa millään tasolla parempi. Aikoinaan melkoisena yllätyskiinnityksenä Nalana kuultava zombimaisen puiseva Beyonce Knowles taas ei osaisi näytellä edes henkensä edestä, vaikka taatusti lahjakas laulaja onkin. 

Kirjoitushetkellä elämme vuotta 2021, Jon Favreaun version ilmestymisestä tulee siis näillä näppäimillä kuluneeksi täydet kaksi vuotta. Vaikka nostalgiahuumassaan useat pääsivätkin rahoistaan tämän vedätyksen myötä, ei monikaan tunnu enää puhuvan tai välittävän itse elokuvasta enää vuotta paria sen ilmestymisen jälkeen. Itse ymmärrän yleisen reaktion siten, ettei maksava yleisökään todellisuudessa pidä Disneyn rahastusta ylevistä puheista huolimatta yhtä tai kahta katselukertaa arvokkaampana kokemuksena, vaan alkuperäinen klassikko onnistuu edelleen pitämään pintansa yhä vuosikymmeniä myöhemminkin. Yksittäisten alan tekijöiden, toimittajien sekä aiheeseen fanaattisemmin syventyneen kansan keskuudessa Favreaun Leijonakuningas taas näyttäisi nauttineen jo ilmestymisestään asti mainetta lähinnä alkuperäisiä tekijöitä sekä yleisöä pilkkanaan pitävänä epäkunnioittavana farssina, joka varsinaisen tunneilmaisunsa puolesta häviää jopa internetistä löytyville meemivideoille. 

Arvio: 1/5


THE LION KING, 2019 USA
Ohjaus: Jon Favreau
Käsikirjoitus: Brenda Chapman, Jeff Nathanson
Näyttelijät: 
Beyoncé, Billy Eichner, Chiwetel Ejiofor, Donald Glover, James Earl Jones, JD McCrady, John Kani, John Oliver, Seth Rogen