Tarzan (1999)

"I wonder who the real cannibals are..."

Ison ja pahan Disneyn Tarzanin tuotantohistoria alkaa yksinkertaisesti vilpittömästä hämmennyksestä: "miksiköhän pirussa Tarzanista ei vielä ole tehty koko illan animaatioelokuvaa?". Kysymyksen esitti yhtiön animaatiosiiven silloinen herra ja hidalgo Thomas Schumacher viitaten genren ja sen kehittyneempien tekniikoiden suomiin näyteltyä elokuvaa huomattavasti kunnianhimoisempiin taiteellisiin mahdollisuuksiin. Tarzanista tulikin tekijöilleen jättimäinen projekti, jota työstettiin samanaikaisesti useilla mantereilla ja jonka tekijöiden väliseen ajatustenvaihtoon yksistään jouduttiin kehittämään tukun verran viestintäpuolen innovaatioita. Varsinaista animaatioprosessia edelsi tutkimusmatka päiväntasaajan sademetsissä ja jopa käyntejä eksoottisten eläinten anatomian luennoilla mahdollisimman tarkan kuvan saamiseksi paitsi eläimistä itsestään, myös lihasten toiminnasta ja liikkeestä lannevaatettaan lukuun ottamatta alastonta Tarzanin hahmoa silmällä pitäen. Vuosien työ ja vaiva myös kannatti, kuten pian tulemme näkemään...

Edgar Rice Burroughsin alkuperäisromaaniin löyhästi perustuvan Tarzanin tarinan lyhyehkö prologi sisältää epäsuoria viittauksia niinkin eksoottiseen lähteeseen kuin Raamattuun: mies ja nainen haaksirikkoutuvat imeväisikäisen vauvansa kanssa tutkimattoman sademetsän edustalle ja rakentavat itselleen pienen asumuksen viidakkoon rannalle ajautuvasta romusta. Ihminen ja luonto elävät näennäisen sopusoinnussa, mutta leopardi Sabor, peto ja tarinan vertauskuvallinen käärme, surmaa lapsen vanhemmat. Paikalle osunut gorilla kuitenkin onnistuu pelastamaan pienokaisen ja kasvattamaan sen omanaan. Tästä alkaa myös gorillaheimon kasvattaman Tarzanin läpi tarinan käymä sisäinen konflikti ihmisyyden ja eläimellisyyden, hirviön ja ei-hirviön sekä hyvän ja pahan välillä.

Disneyn Tarzan muistuttaa monessa mielessä vuotta aiemmin ilmestynyttä Mulania, koostuihan sitä työstämästä henkilökunnasta suuri osa samoista kasvoista, jotka vastasivat myös edellä mainitusta. Mulanin tavoin myös Tarzan on käytännössä kahteen osaa jaettu kertomus, jossa ensimmäinen, pedon surmaan päättyvä huumoripitoisempi puolisko, on lähtökohtaisesti tarkoitettu tasapainottamaan dramaattisempaa jälkimmäistä osuutta, jonka alun merkiksi leopardin karjunta korvautuu aseen laukauksen äänellä, ihmispedon karjunnalla, sekä veitseniskuilla, joita verrataan petoeläimen kynsiin ja hampaisiin. Uusi peto on siis saapunut sademetsään: ihminen.

Disney-elokuvaksi Tarzan onkin yllättävän rikas erilaisista symboleista ja vertauskuvista, joista edellisen ohella tärkeimpiin lukeutuu kämmenten yhdistäminen, jolla tekijät ovat halunneet painottaa eri hahmojen, ihmisten sekä luonnon yhteyttä sekä sen katkeamista: alussa Tarzan asettaa kämmenensä Kalan kämmentä vasten vain huomatakseen niiden eroavan (vain vähän) toisistaan, mistä Tarzan päättelee olevansa erilainen ja hirviö. Myöhemmin Tarzan tekee saman Janen kanssa vain huomatakseen viimein löytäneensä toisen kaltaisensa. Myöhemmin kun Jane lähtee Englantiin, tämä on panevinaan hansikkaat käteensä merkiksi yhteyden katkeamisesta, mutta tuuli heittää toisen sormikkaan Tarzanin luokse – yhteys pääparin välillä on siis katkeamaton. Lopussa ihmisen ja luonnon yhteys on korjattu, perhe elää jälleen yhdessä ja Tarzanista on tullut gorillaheimon johtaja, apinain kuningas.

Seuraavassa osiossa alan puimaan tarkemmin omaa suosikkikohtaustani, jolloin astun myös spoilerivyöhykkeelle, joten mikäli lukija ei halua perusteellista selostusta lopun kliimaksista, hypätköön suosiolla suoraan viimeiseen kappaleeseen ja palatkoon tähän katsottuaan itse elokuvan.

Tarzanin tarinan roisto on Clayton, jossa henkilöityvät pitkälti vanhan ajan idealistisen miespuolisen seikkailusankarin hahmon ihanteet, klassisen kauden Hollywood-tuotoksissa Clark Gablen ja muiden ajattoman tyylikkäiden herrasmiesten mukaan suunniteltu sivistynyt aristokraattinen sankari taistelisi vaarallisia alkuasukkaita ja villipetoja vastaan alistaen käymättömät korpiseudut Iso-Britannian lipun alle, mutta tällä kertaa hahmo itse tuokin petomaisuuden villi-ihmisineen mukanaan. Tarinan dualistinen rakenne itsessään vertaakin Claytonin hahmoa suoraan aiemmin surmattuun leopardiin, raamatulliseen käärmeeseen ja ilmestyskirjallisuuden petoon, täydelliseen pahaan. Aseella ja suurella veitsellä aseistautunutta Claytonia voisikin hahmona luonnehtia ihanteellisen ihmisen vetimiin puetuksi villipedoksi, sudeksi lampaan vaatteissa.

Koko elokuvan kliimaksissa Tarzan on onnistunut nappaamaan Claytonin aseen ja ahdistamaan tämän seinää vasten pimeyden sydämeen, jolloin Clayton yrittää provosoida Tarzania painamaan liipaisinta. Kyseessä on vähän samanlainen kohtaus kuin Jedin paluussa, jossa Darth Sidious yrittää houkutella Luke Skywalkeria surmaamaan itsensä, jolloin jälkimmäinen vajoaisi lopullisesti Voiman pimeälle puolelle ja käytännössä muuttuisi juuri pelkäämänsä ja vihaamansa varjonsa kaltaiseksi. Clayton on ikään kuin Tarzanin pimeä puoli, villi-ihminen, peto ja hirviö, jota tämä on pelännyt kohdata koko pienen ikänsä, ja surmaamalla Claytonin Tarzan tulee muuttumaan itse hirviöksi. Lopulta Tarzan kieltäytyy ampumasta Claytonia ja iskee aseen säpäleiksi, hahmon välienselvittely sisäisten demoniensa kanssa on näin voitettu: Tarzan on valinnut ihmisyyden ja surmannut sisäisen hirviönsä, oman henkisen Saborinsa. Olen haistavinani vertauskuvallisuutta huomiossa, että alkupuoliskon peto oli naarasleopardi, kun taas lopussa Tarzan päätyy kohtaamaan miespuolisen Claytonin, ihmispedon. Ehkä Tarzanin tarinan kova ydin onkin siis paitsi kertomus oman sisäisen eläimellisen ja inhimillisen, mutta myös feminiinisen ja maskuliinisen demoninsa kohtaamisesta ja taltuttamisesta.

Seuraavaa yksityiskohtaa jäin miettimään poikkeuksellisen pitkäksi aikaa: ennen kuin Tarzan iskee Claytonin aseen säpäleiksi, tämä päästää suustaan aseen laukeamista muistuttavan äänen, jota Clayton pelästyy. Aiemmin tarinan keskivaiheilla Tarzan luulee "Claytonin" tarkoittavan asetta, joten kyseessä on viittaus aiempaan. Ilmeisesti tällä kertaa Tarzan päästää "ihmispedon karjunnan" merkiksi itsensä, oman ihmisyytensä ja pimeämmän puolensa hyväksymisestä, mutta ele samalla vihjaa Tarzanin näkevän Claytonin lähinnä Saborin kaltaisena villipetona, jonka todellinen nimi on pelkkää melua ja karjuntaa samaan tapaan kuin "Clayton" viittasi tälle aikaisemmin aseen laukaukseen. Claytonin hahmo yrittää lopulta surmata Tarzanin veitsellään, mutta verenhimossaan onnistuu tuhoamaan vain itse itsensä. Ihminen onkin näin eläimistä vaarallisin, ei vain muita ihmisiä ja luontoa kohtaan, vaan myös itseään, mutta ihmisellä on myös vapaa tahto valita hyvän ja pahan väliltä, joten karvattomalla apinalla on aina toivoa paremmasta ja mahdollisuus korjata historian havinoissa kadottamansa luontoyhteys.

Hetkinen, meninkö nyt aivan aikuisten oikeasti veistelemään syväluotaavaa analyysiä Phil Collinsin säestämästä Disney-leffasta, jossa nähdään puhuvia eläimiä ja jonka vauhdikkaaseen animaatioon on saatu vaikutteita 90-luvun lopun trendikkäistä skeittareista ja muista katu-urheilijoista? Kyllä kai sitten, sillä Tarzan on mielestäni kaikesta ajoittaisesta lapsekkaasta koheltamisestaan huolimatta Disneyn kunnianhimoisimpia ja kypsimpiä draamokomedioita, jossa käytännössä yhdistyvät kaikki Mulanissa itseäni ihastuttaneet oivallukset mestarillisesta animaatiosta, alkuperäisen pikkuvirheitä korjailevasta huipputason käännöksestä sekä hyvinkin erilaisten ääripäiden taidokkaasta tasapainottamisesta. Tarzania oli animoimassa pienen legioonan verran aikansa lahjakkaimpia animaattoreita Glen Keanesta (Tarzan) ja nuoresta Sergio Pablosista (Tantor) lähtien, joten mitä muuta jälki voisikaan olla kuin puhdasta kissanminttua. En muutenkaan ole ikinä ymmärtänyt ihmisten inhoa Phil Collinsia kohtaan, mieshän on kaupallisimmillaankin maailmanluokan muusikko ja ansainnut menestyksensä.

Näistä vuosituhannen vaihteen Disney-klassikoista puhuttaessa on jälleen hyvä muistaa, etten itse ollut niitä kaikkia eläessäni nähnytkään, ja Tarzanin sekä Mulaninkin kaltaistenkin teosten edellistä katsomiskerrasta on vierähtänyt aikaa jo parinkin vuosikymmenen edestä. Aikuisemmalla iällä ja karttuneemmalla elämänkokemuksella kyseisiä teoksia ja niiden asemaa lajissaan tarkastelee huomattavasti erilaisin silmin kuin niiden ilmestymisaikaan, jolloin Disneyn julkaisuissa oli jo näkevinään aiempien kultaisten vuosien kiillon himmenemisen merkkejä. Tätä kirjoittaessani olen vakuuttunut Disneyn 90-luvun renessanssin kokeneen joitain yksittäisiä onnistumisia lukuun ottamatta huippunsa vasta uuden vuosituhannen kynnyksellä, jolloin yhtiöllä oli vielä taskussaan kokonainen armeija maailman johtavia animaattoreita sekä tarpeeksi kunnianhimoa tuottamaan muutakin kuin nopeasti ajan hampaisiin hajoavia riskittömiä ja kliseisiä prinsessasatuja, remakeja ja jatko-osia. Tarzanin jälkeen alkoi alamäki.


Arvio: 4.5/5


TARZAN, 1999 USA
Ohjaus: Chris Buck, Kevin Lima
Käsikirjoitus: Bob Tzudiker, Brian Pimental, Edgar Rice Burroughs, Noni White, Tab Murphy
Näyttelijät: Alex D. Linz, Brian Blessed, Glenn Close, Lance Henriksen, Minnie Driver, Nigel Hawthorne, Rosie O'Donnell, Tony Goldwyn, Wayne Knight