sunnuntai 25. heinäkuuta 2021

Leijonakuningas (1994)



Taidan olla itse hivenen liian nuori muistamaan Leijonakuninkaan ilmestymistä teattereihin, mutta muistan toki itsekin sen pyörremyrskyn lailla kansankerrosten yli pyyhkäisseen valtavan suosion loputtomine oheistuotteineen. Leijonakuninkaasta onkin nykyisin vaikea enää puhua pelkkänä elokuvana, vaan suoranaisena sukupolvikokemuksena, jonka ilmiön kokeminen alkuperäisessä muodossaan erottaa aikakautensa ihmisen kaikista menneistä ja tulevista sukupolvista. Eipä siis ihme, että legendaarisesta jalopeurasadusta onkin vuosien varrella kehkeytynyt Disneyn ehkäpä kautta aika rakastetuin yksittäinen luomus, jota todennäköisesti tullaan ihastelemaan nostalgiankyyneleet silmistä vuodattaen vielä tuhansien vuosien päästäkin.

Ennen Leijonakuninkaan ensi-iltaa uskoa tulevan klassikon menestykseen ei kuitenkaan ollut edes Disneyn tuotantoportaalla itsellään, sillä koko spektaakkeli oli alkujaan tarkoitettu lähinnä jonkinasteiseksi kevyeksi Afrikkaan sijoittuvaksi välityöksi ennen vuotta myöhemmin päivänvalon näkevän, suunnittelupöydällä huomattavasti kunnianhimoisemman Pocahontasin ilmestymistä. Eipä siis ihmekään, että suuri osa Disneyn parhaista voimista päättikin jatkaa uraansa nimenomaan jälkimmäisen parissa harvojen valittujen vastentahtoisten veteraanien sekä kokemattomampien nuorten joutuessa harmikseen tyytymään Leijonakuninkaan kaltaiseen pahaiseen halpikseen. Tiettyä kohtalon ironiaa voisi tässä kohtaa leikata veitsellä.

Leijonakuninkaan tarina alkaa savannin eläinten kerääntyessä juhlistamaan Jylhäkallion mahtavan leijonakuninkaan pojan ja kruununperijän syntymää. Varreltaan voimakkaan, mutta jalon ja oikeudenmukaisen Mufasan valtakunnassa eläinten onni ja hyvinvointi vallitsee niin kauas kuin silmä siintää, kuivan ja sadekauden säännöllinen vaihtelu suovat elannon ravintoketjun pohjalla eläville pienille muurahaisillekin menneiden aikojen kuninkaiden seuratessa maailman kiertoa tähtinä taivaalla aikakaudesta ja dynastiasta toiseen aikojen alusta aina vääjäämättömään ikuisuuteen asti.

Mufasan veli Scar on kuin kuninkaan täydellinen vastakohta: ruumiinvoimiltaan heikko, pikkumainen ja luonteeltaan häijy ja niljakas. Scarin huomattua Mufasan olevan valmis uhraamaan mitä tahansa poikansa puolesta tämä tulee punoneeksi juonen, jolla vanha oikeamielinen jalopeura perillisineen saataisiin lopullisesti surmattua valtakunnan rajaseudulla elefanttien hautausmaalla elävien hyeenojen suosiollisella avustuksella. Julman ja lyhytnäköisen Scarin johdolla valtakunta muuttuukin nopeasti hyeenojen asuinsijan kaltaiseksi kuoleman ja hillittömyyden tyyssijaksi. Toisin kuin kaikki luulevat, Mufasan poika ja oikea kuningas ei kuitenkaan ole kuollut...

Disneyn Leijonakuningas on jättiläismäinen ja eeppinen elokuva, mutta viimeisimmällä katselukerralla en voinut olla kiinnittämättä huomiota kokonaisuuden häkellyttävään yksinkertaisuuteen: Shakespearin Hamletia ja vanhatestamentillisia tarinoita lainaileva juoni esimerkiksi on niin yksinkertainen, että sen saisi helposti lausuttua kymmenessä sekuntissa, kaikilla hahmoilla roistoa lukuun ottamatta on likimain yksi selkeä luonteenpiirre ja Hans Zimmerin sävellyksiäkin kuullaan enintään kymmenisen minuutin edestä. Leijonakuningas  onkin yhtä kuin sen äärimmäisyyksiin asti tyylitelty pompöösi esitystapa, jossa jokaista mahtavaa maisemaa vasten nähtävää kohtausta hallitsevat poikkeuksellisen voimakkaista väreistä kootut väripaletit, huolella animoidut ilmeikkäät silmät sekä tarkoitukseen sopivat dramaattiset kuvakulmat varjoineen.

Otetaan esimerkiksi koko elokuvan kuuluisin yksittäinen kohtaus, eli Mufasan kuolema. Tässä kohtauksessa dominoiva värisävy on ruskeahkon keltainen, Simban kiivetessä turvaan sävy tämän ympärillä muuttuu nopeasti melankolisen siniseksi. Seuraavaksi Scar astuu esiin varjoista: kuvakulma on alaviisto viitaten hahmon uhkaavuuteen, yläviistosta kuvattu alakynteen joutunut Mufasa kiipeää seinämää pitkin. Scar iskee kyntensä veljensä apua anelevan Mufasan käpäliin, ruutu pimenee dramaattisesti sekunnin kymmenyksen ajaksi Mufasan korostuvien keltaisten silmien kertoessa hahmon kokeman kauhun. Mufasan pudotessa kuolemaansa leikataan nopeasti näyttämään dramaattisen nopeasti etääntyvää kuvaa Simban tuskan ja epätoivon täyttämistä suurista silmistä – hahmo on juuri nähnyt jotain, joka tulisi arpeuttamaan tämän sielua pysyvästi. Kaikki oleellinen on jälleen kerrottu tehokkaasti muutamassa sekunnissa ilman sanaakaan turhaa selittelyä.

Kuten olen jo loihennut aiemmin lausumaan, en ole henkilökohtaisesti ikinä pitänyt Leijonakuningasta mestariteoksena tai edes Disneyn ehdottomaan parhaimmistoon lukeutuvana teoksena. Leijonakuningas osoitti ilmestyessään hupsuihin satuihin ja lastenkirjojen filmatisointeihin tottuneelle valtavirtayleisölle animaation kykenevän myös vakavampien klassikkoaiheiden onnistuneisiin tulkintoihin, mutta kaikesta makeasta tyylittelystä huolimatta sen laulut ovat edelleen natsiviittauksiakin sisältävää hauskaa Scarin laulua lukuun ottamatta pääsääntöisesti uskomattoman ärsyttäviä jollotuksia, eikä suomalaista käännöstä ja ääninäyttelyäkään voi aina mennä täysin rehellisin mielin hehkuttamaan: heikkoäänisen Pirkka-Pekka Peteliuksen pestaamista Timoniksi en esimerkiksi voi ymmärtää alkuunkaan, niin hyvin Antti Pääkkönen samaan rooliin istuu myöhemmissä aiheen näkemyksissä.

Mikäli yksityiskohtiin takertuminen innostaa, kannattaa alkuperäiskielinen Scarin laulu kuunnella tarkkaan muutamaan kertaan. Tiettävästi Jeremy Ironsin ääni petti kesken äänitysten, joten hullua hyeenaa näyttelevä imitaattorinakin pätevöitynyt Jim Cummings lauloi kappaleen loppuun Ironsin puolesta – koettakaapa huviksenne etsiä korvakuulolla tietty kohta, jossa laulaja vaihtuu. Lisähuumoriksi innokkaimmille suositellaan videoklippejä, joissa Cummings äänittää Edin kikatusta ja ölinää, miehen työskentelyä seuratessa ei voi kuin ihailla ääntelyn itsensä ohella mestarin loistavaa pokerinaamaa!

Palatakseni vielä lyhyesti neljän tähden veroisen Leijonakuninkaan itsensä pariin, olen aina pitänyt sen tarinassa nimenomaan prologista ja epilogista, jotka on siis rakennettu syklisesti toiston varaan vähän samaan tapaan kuin Citizen Kanessa. Tämän ratkaisun ideana on oman ymmärrykseni mukaan korostaa eeppisen tarinan olevan todellisuudessa vain pisara valtameressä ja osa jotain paljon suurempaa, ehkä Mufasa ja muinaiset kuninkaat joutuivat käymään läpi samanlaisen seikkailun, ehkä Simban jälkeläiset joutuvat kohtaamaan oman Scarinsa – kertoohan elokuvan alkuperäinen tunnuskappalekin elämän kierrosta, vuodenaikojen sekä sade- ja kuivakauden aikojen alusta ikuisuuksiin asti yltävästä syntymän, elämän ja kuoleman täyttämästä suuresta säännönmukaisuudesta, joka myös elämäntienä tunnetaan.


Arvio: 4/5


THE LION KING, 1994 USA
Ohjaus: 
Rob MinkoffRoger Allers
Käsikirjoitus: 
Andy GaskillBarry JohnsonBrenda ChapmanBurny MattinsonChris SandersEd GombertFrancis GlebasGary TrousdaleIrene MecchiJim CapobiancoJoe RanftJonathan RobertsJorgen KlubienKevin HarkeyLarry LekerLinda WoolvertonLorna CookMark KauslerRick MakiThom EnriquezTom Sito
Näyttelijät: 
Cheech MarinErnie SabellaJames Earl JonesJeremy IronsJim CummingsJonathan Taylor ThomasMadge SinclairMatthew BroderickMoira KellyNathan LaneRobert GuillaumeRowan AtkinsonWhoopi Goldberg

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.