perjantai 12. tammikuuta 2018

Star Wars: The Last Jedi (2017)


Vuoden yleisöä eniten jakanut leffa on vihdoin täällä. Kansa onkin tätä jo bäshännyt ja suunnilleen mellakoinut tämän tiimoilta kaduilla sellaiseen tahtiin, ettei tässä meinaa enää itsekään kehdata tunnustaa negaavansa tätä elokuvaa. Toisin kuin monet random mölisijät ja puskitahuutelijat, itse olen koonnut tähän keskivertoarvostelua vähintään kymmenen kertaa pitempään, mahdollisimman kattavaan ja yksityiskohtaiseen sepustukseeni listan kaikista tässä elokuvassa nuppiin ottaneista töhöilyistä ja virheistä ja ainakin pyrkinyt perustelemaan mielipiteeni mahdollisimman perusteellisesti ja selkeästi. Tätä tekstiä on kirjoitettu lähes tauotta viimeiset kaksi viikkoa ja olen käynyt katsomassa elokuvankin useampaan otteeseen pelkästään saadakseni siitä kaiken mahdollisen irti. Teksti tulee olemaan aika häijyä ja piikikästäkin, mutta kaikki mitä siinä latelen pitäisi myös löytyä itse elokuvasta. Tässä mennään myös sen verran yksityiskohtaisuuksiin, että SPOILERIVAROITUS taitaa olla aika välttämätön.
Mitään tämän huulia tai pointteja ei oikeastaan ole osoitettu kenellekään eikä niitä kannata ottaa ollenkaan henkilökohtaisesti. Jos lisäksi satut tykkäämään kovasti Last Jedistä etkä herkkähipiäisenä kestä minkäänlaista kritiikkiä omaa suosikkileffaasi kohtaan, älä hyvä ihminen lue koko arvostelua!
Hyvä? Aloitetaan.
Ensinnäkin: Last Jedin juliste on lähes suora kopio Tronin vastaavasta.
Toiseksi: Last Jedi jatkuu suoraan siitä mihin Force Awakens päättyi, mutta siitäkin huolimatta nähdään kaiken selittävä alkuteksti. Hassua.
"This has to be the weirdest boner I've ever had."

Perusteellisempi perkaaminen aloitettakoon vaikka aivan ensimmäisestä kohtauksesta, jossa nähdään perinteiseen tyyliin jättimäinen taistelu kapinallisten ja imperiumin välillä. Tässä kohtauksessa kuvaan astuu ensimmäistä kertaa keskiverto tähtihävittäjää suurempi ja järeämpi risteilijä, todellinen ”one ugly motherfucker” Arskaa lainatakseni. Perinteisesti pienimmilläkin Star Wars -aluksilla ja joskus ukoillakin on jonkinlaiset suojakilvet, mutta tällä isolla ja huipputärkeällä superaluksella niitä ei jostain syystä tunnu olevan. Koko ison pahan järkäleen tuhoamiseenkin tuntuu ihmeesti riittävän vain yksi ja ainut keskiverto kapinallisalus. Hups!
Pelkästään tässä kohtaa tulee jo pakosti pyöriteltyä päätä ja mietittyä, onko Rian Johnsontodellisuudessa nähnyt ainuttakaan Star Wars -elokuvaa. Mutta tämä on vasta alkua.
Seuraavaksi nähdään pikkualus tiputtamassa pommeja luukuistaan samaan tapaan kuin pommikoneet maan päällä. Avaruuden täydellinen painetyhjiö, absoluuttista nollapistettä lähestyvä lämpötila, ilmattomuus ja olematon painovoima eivät ilmeisesti tässä ulottuvuudessa enää päde ja esimerkiksi revi aluksen luukusta tyhmänä pöllöilevää suojaamatonta miehistön jäsentä kappaleiksi kuin sammakkoa. En ehkä olisi edellisistä niin kovin häiriintynyt ellei niitä jälleen olisi ihmeesti olemassa – lähestulkoon heti seuraavassa kohtauksessa! Ehkä tämä on nyt niitä Rian Johnsonin rohkeita ratkaisuja?
"Oh, hi mask. How's your sex life?"

Hassu fakta: Poen piti alunperin olla Finnin mukana myöhemmin tulevassa joutavassa sivujuonessa, mutta hahmo korvattiin lihavalla kiintiöaasialaisella. Poelle itselleen ei oikeastaan keksitty sitten mitään järkevää korvaavaa käyttöä vaan hahmo lähinnä soittaa koko leffan ajan poskeaan mollamaijamaiselle komentajalleen, joka lopussa tuhoaa koko La Resistancen omakätisesti silkalla typeryydellään. Käytännössä likimain kaikki edellisessä elokuvassa nähdyt kapinallisupseeritkin ovat kadonneet mystisesti elokuvien välillä.
Muistattekos vielä Star Wars: The Force Awakensin, jossa koko jutun juoni pyöri Luke Skywalkerin valomiekan ympärillä? Elokuva loppui cliffhangeriin, jossa Daisy Ridleyn kulmakarvojen esittämä Rey ojentaa vihdoin valomiekan sen oikealle omistajalle, masentuneelta näyttävän Mark Hamillin parran esittämälle Luke Skywalkerille. Last Jedin aluksi Luukas Taivaskävelijä sitten ottaa kyseisen valomiekan ja heittää sen samantien menemään sanomatta sanaakaan. Se siitä Force Awakensin juonesta sitten. Hups!
Seuraavaksi selviää myös, että Luke on koko jediaatteelle, vanhalle elämäntehtävälleen katkeroitunut vanha piereskelevä käppyrä, joka tosiasiassa hylkäsi ystävänsä ja pakeni pelkurimaisesti kaukaiselle planeetalle saadakseen kuolla yksin ja rauhassa… mutta jätti kuitenkin Farce Awakensissa kätevästi jälkeensä selvän kartan, jolla periaatteessa kuka tahansa voisi tämän löytää koska tahansa! Mitenkäs fanit tämän aukon selitätte?
Lisäys: Tiettävästi Disneyllä ei ole ollut minkäänlaisia valmiita suunnitelmia uuden Star Wars -trilogian suhteen vaan Rian Johnson joutui käytännössä tempaisemaan tämän elokuvan kokonaan puhtaalta pöydältä. Mies ei vain tiettävästi viitsinyt katsastaa edellistä elokuvaa tai lukaista sen käsikirjoitusta, mistä moni tämän ongelmista suoraan seuraakin! 
Kaupallinen tiedoite. Osta omasi jo tänään!

Puhutaanpa nyt vähäsen Luken hahmosta. Mikäli Luke Skywalker ei ole ennestään tuttu, niin tässä lyhyt yhteenveto muistin virkistykseksi: Luke oli aavikkoplaneetalla syntynyt kömpelö mutta optimistinen poika, joka joutui keskelle suurta seikkailua ja kasvoi kolmen elokuvan kuluessa erilaisten vastoinkäymisten ja pettymysten myötä nössöstä pellestä aidoksi jediritariksi ja kaikkien aikojen sankariksi, joka oli valmis uhraamaan henkensä aatteensa ja ystäviensä vuoksi. Jedin paluun lopussa Luke kieltäytyi surmaamasta omaa isäänsä pakon edessä ja onnistui pelastamaan tämän käännyttämällä Darth Vaderin takaisin Voiman valoisalle puolle. George Lucasin alkuperäisestä sankarillisesta Luke Skywalkerista on Last Jedissä selittämättömästi kuoriutunut täydellinen pessimistinen heittiö ja neitimäisesti uliseva henkipatto. Joku voisi sanoa tätäkin rohkeaksi ratkaisuksi, mutta omasta mielestäni kyse on lähinnä käsittämättömästä vandalismista. Aika monelle Luke oli kuitenkin jonkinlainen nuoruuden esikuva ja moni kuolemansairas lapsi on viimeisten vuosikymmenien aikana saanut ilokseen tavata Mark Hamillin Luken hahmossa. Sekin on loppu nyt.
En ehkä edellisestä itse ota ihan NIIN nokkiini, mutta ymmärrän täysin ihmisten raivon.
Olen vähän netistä lueskellut Mark Hamillin mietteitä aiheesta ja löysin aivan uskomattoman hienon videon, josta miehen tunnot näkee ehkä parhaiten. Kyseessä on Last Jedin ensi-illasta napattua videokuvaa. Ennen elokuvan alkua Mark on hyvillä mielin ja selvästi vähän jännittynyt, mutta läppä lentää perinteiseen tapaan. Elokuvan loputtua mies on selvästi täydellisessä shokissa aivan kuin olisi kuullut juuri koko perheensä kuolleen auto-onnettomuudessa. Mark Hamillhan kritisoi Last Jedin käsikirjoitusta kovin sanoin jo ennen elokuvan ilmestymistä; erään huhun mukaan Disney ja Rian Johnson pyrkivät hillitsemään miehen kieltä kuvaamalla kaikkein ikävimmät Luke Skywalkerin kohtaukset sijaisnäyttelijällä ja digitaalitehosteilla, joten silminnähden järkyttynyt Mark Hamill ei ennen elokuvan näkemistä välttämättä osannut edes aavistaa Luke Skywalkerille lopulta käy vaan kaveri ilmeisesti kuvitteli hahmon tekevän lopulta parannuksen.
I hear you, brother!

Ah, mutta sitten pääsemmekin omaan suosikkihahmooni Reyhin. Edellisessä elokuvassa – jonka tapahtumat sijoittuivat siis 2-3 päivän sisään – Rey kuuli ensimmäistä kertaa Voimasta ja jedeistä, koski ensimmäistä kertaa avaruusalukseen, tarttui ensimmäistä kertaa ampuma-aseeseen ja poistui ensimmäistä kertaa rupuiselta kotiplaneetaltaan, mutta paljastui silti synnynnäiseksi mestaripilotiksi, synnynnäiseksi mestari-insinööriksi, synnynäiseksi mestarininjaksi, synnynäiseksi mestariampujaksi ja valomiekkaa ja Voimaa suvereenisti käyttäväksi synnynnäiseksi mestarijediksi, joka vielä rökitti koko elokuvasaagan ylivertaisen pahiksenkin ihan tuosta vain – siis sen saman pahiksen, joka ajoi itsensä Luke Skywalkerinkin pakosalle. Tässä ikänsä aavikkoplaneetalla elänyt Rey paljastuu myös taitavaksi uimariksi! Mitä oikeastaan tapahtui eräässä Luken dialoginpätkässä mainituille hengissä selvinneille jedioppilaille sen enempää kuin mihin hävisivät edellisessä elokuvassa esitellyt Renin ritarit ei tässä viitata sanallakaan. Jälkimmäiset ainakin haihtuivat leffojen välillä savuna ilmaan koska… niinpä niin!
Näillä main nähdään ja kuullaan myös yksi koko elokuvan suurimmista hukatuista tilaisuuksista. Rey mainitsee nähneensä unia planeetasta, mystisestä puusta ja jedikirjoista, mutta tämän lyhyen maininnan jälkeen koko juttu unohdetaankin sitten täydellisesti. Miten kiinnostavaa olisi ollut nähdä vaikka hahmon selvittävän aiemmin näkemänsä enneunen tarkoitusta Ender’s Gamen tai Kadonnut-leffan tyyliin ja keksivän mystisen unensa merkityksen vaikka ratkaisevalla hetkellä tarinan kliimaksissa, mutta kun ei. Rey näki unen, Rey unohti unen. Rohkea ratkaisu. Jatketaan.
Seuraavaksi Rey jo huitookin kiviä Luken valomiekalla. Miten Luken alussa selvästi pois heittämä valomiekka päätyi takaisin Reyn haltuun, jää täydelliseksi mysteeriksi. Itse asiassa vähintään yhtä kiinnostavaa olisi tietää, mistä koko valomiekka edes ilmestyi Disneyn saagaan, sillä se putosi Imperiumin vastaiskussa jättimäisen kaasuplaneetan syövereihin!
"Muistitko vetää kanssa?"

Jos Farce Awakens ryssi Reyn hahmon jo kättelyssä täydellisesti, panee Last Ninja pökköä vielä entisestään pesään ja ajaa koko nöpönassun niin täydellisesti nurkkaan, etten ihmettelisi vaikka Rey vielä lähitulevaisuudessa tapettaisiin pois koko elokuvasarjasta. Rey esimerkiksi osasi kaikki jeditemput ja valomiekkailut spontaanisti jo viime elokuvassa, joten Luken opetuksille ei periaatteessa ole tässä minkäänlaista tarvetta. Lukella ei varsinaisesti ole edes opettaa minkäälaista erityistä viisautta tai tekniikkaa vaan Reyn vain todetaan olevan vahva Voimassa ja Zardozin kliimaksia apinoivan peilikikkailun jälkeen hahmosta onkin jo sitten kuoriutunut ”jedimestari”, joka käytännössä osaa täysin samat temput, jotka hahmo osasi jo edellisessä elokuvassa. Koko jedikoulutus-juonenpätkä oli siis täysin tarpeeton ja tarinan kannalta merkityksetön detalji. Yhdessä kohtaa Luke tuhoaa joukon jedikirjoja, joita kuitenkin selittämättömästi päätyy Millenium Falconiin, joten kaipa niillä sitten on jatkossa jotain merkitystä. Tai sitten ei.
Näin siis, ellei katkeran ja höperöityneen Luken höpinöitä Jedien epäonnistumisesta lasketa kovinkaan merkitseväksi opetukseksi.
Tai ei, olin väärässä. Luke todella opettaa Reylle jotain todella tärkeää: kivien huitelemista valomiekalla. Vaikka Rey on jo ennen Luken tapaamista osoittanut osaavansa käyttää sujuvasti Voimaa ja miekkaillut Kylo Reninkin kumoon, näyttää kivien huiteleminen ja liikuttelu olevan hahmolle silti jotain täysin uutta ja käsittämätöntä – tällä on jopa tarinan kannalta ihan merkitystäkin. Ehkä Snorkkelin olisikin Force Awakensin lopussa kannattanut tiputtaa Reyn päälle isoja kiviä avuttoman Kylo Renin lähettämisen sijaan.
Edellinen ei siis ole enää edes vitsi. Star Fartsin uusi kaanon alkaa olla jo niin huvittavalla tavalla sekaisin, että koko juttu melkein jo naurattaa silkalla pöhköydellään ja epäloogisuudellaan! Oikeastaan on jo pieni ihme, ettei koko tuosta kivijutusta ole jo syntynyt jonkinlaista kiertävää nettimeemiä.
Still more memorable character than Rey.

Muistinko jo mainita pitäväni Reytä yhtenä kaikkien aikojen tylsimmistä ja kädettömimmistä Star Farce -hahmoista? No nyt muistin. Reyllä ei ole mitään heikkouksia eikä hahmo ikinä ansaitse mitään tai joudu oikeasti pulaan, joten hahmolla ei ole minkäänlaista tarvetta persoonallisuuden kehitykselle, minkään uuden oppimiselle tai merkittäville ystävyyssuhteille kuten Luke Skywalkerilla aikoinaan. Koska Rey on jo määritelty voittamattomaksi jumalhahmoksi, ei hahmon taivalluksissa myöskään ole mitään kovin kiinnostavaa tai jännittävää, koska Rey luonnollisesti voittaa aina. Yhdessä kohtaa Rey toki joutuu Snookerin ja Emo Renin vangiksi, mutta sinnekin hahmo meni käytännössä omasta tahdostaan. Todella jännittävää.
Sulatelkaas tätä: Trailerissa vihjattiin Reyn omaavan edes pientä sisäistä konfliktia ja velmusti kääntyvän pimeälle puolelle, mutta mitään edes etäisesti kumpaankaan viittaavaa ei nähdä koko elokuvassa. Luulitteko ihan oikeasti, että Disney on valmis ottamaan riskejä ja kajoamaan jumalankaltaiseen nöpönassu Reyhin ja viemään tätä vähän epäkorrektimmille poluille? Hahahaha! What a story, Disney! I did naaaaaat!
Tässä kohtaa on myös sanottava, ettei koko Last Jedissä nähdä kertaakaan kunnollista klimaattista valomiekkataistelua aiempien elokuvien tapaan vaan koko elokuva on vain yhtä tasaista toimintakohtausta ilman minkäänlaista todella merkityksellistä tarinantynkää. Lähimmäksi valomiekkakliimaksiakin päästään kohtauksessa, jossa käytännössä edellispäivänä Voimasta ja jedeistä kuullut Rey läksyttää helposti kepinpuolikkaalla Luke Skywalkeria, yhtä suurimmista ja voimakkaimmista jedimestareista koskaan. Reyllä on ilmeiseti paremmat midikloriaanit kuin Lukella. Ehkä radioaktiivinen valomiekka puri Reytä ja hahmo nähdään vielä seuraavassa Avengersissa? Rohkea ratkaisu.

Sitten nähdäänkin yksi koko elokuvan hämmentävimmistä käänteistä ja rohkeimmista ratkaisuista. Tässä tarkemmin nimeämätön henkilö on isommassa aluksessa kun imperiumin pommi osuu siihen ja sen miehistö sinkoutuu avaruuteen ja kuolee – fysiikan lait ovat tässä kohtaa siis taas voimassa. Kyseinen hahmo kuitenkin lentää Voimaa käyttämällä lähimmän turvallisen aluksen puoleen. Yksikään kohtauksen hahmoista ei kyseenalaista tätä ihmettä eikä yhdessäkään aiemmassa Star Wars -elokuvassa ole sanallakaan viitattu kyseisen hahmon hallitsevan Voimaa tai saaneen minkäänlaista koulutusta; tietääkseni Expanded Universessa sekä joissain fanifiktioissa ja sarjakuvissa näin toki on, mutta Disney on tiettävästi sanoutunut niistä irti. Tämä kohtaus ei siis käy ollenkaan järkeen, se ei vaikuta mitenkään merkityksellisesti itse elokuvan tarinaan eikä koko juttua mainita enää myöhemmin koko leffan aikana. Kyseessä on toisin sanoen jälleen kerran täysin oikeaoppinen kivalta näyttävä merkityksetön fillerikohtaus, jonka olisi hyvinkin voinut jättää leikkauspöydälle mitään menettämättä. Tämäkin lienee yksi niistä Rian Johnsonin kuuluisista rohkeista ratkaisuista. Hups!
Jos minulta kysytte, tuon edellisen kohtauksen hahmon olisi voinut tappaa tai jättää muuten vain pois koko Last Jedistä, sillä hahmo kuitenkin makaa koomassa lähes koko loppuelokuvan ajan eikä siis sano tai tee mitään oikeasti merkityksellistä koko tarinan aikana!

Tässä kohtaa täytyy mainita myös yksi Last Jedin tyhmimmistä – tai rohkeimmista – juonipointeista: avaruusalusten käyttämä löpö. Ai Star Warsin mahdottomat avaruusalukset siis käyttävät nyt polttoainettakin? Jättimäisten sota-alusten käyttämän löpön luulisi olevan siinä määrin olennainen resurssi, että koko avaruussota voisi yhtä hyvin olla pelkkää taistelua rajallisista polttoainevaroista, mutta tätä ilmeisesti hyvinkin olennaista yksityiskohtaa ei ole taidettu aiemmin mainita koko saagan historiassa. Itse uskon, että Lucas jätti tämän tarkoituksella pois omistaan, sillä kyseessähän on nimenomaan ulkoavaruuden fantasiamaailmaan sijoittuva saippuaooppera, jossa verojen, hengittämisen, syömisen, peseytymisen, pissaamisen ja kakkaamisen sekä bensan kaltaiset detaljit ovat täysin toissijaisia. Itse ennustan, ettei avaruusalusten käyttämää löpöä mainita tämänkään elokuvan jälkeen enää ikinä uudestaan vaan täysin hihasta vedetty himmeli unohdetaan joutavana yksityiskohtana jatkossa kokonaan.
Viimeistään näillä paikkeilla tämän elokuvan ikiomat Jar Jar Binksit eli porgit ovat jo taatusti tulleet ikävällä tavalla tutuiksi. Tiettävästi Disney sopi ennen elokuvan julkaisua Hasbron kanssa tulevasta lelufiguuri- ja oheistuotesarjasta ja näihin tarpeisiin luotiin mahdollisimman kätyritmäinen suurisilmäinen, Grumpy Catiltä näyttävä jokelteleva söpö pikku karvapallo, joka sitten lätkäistiin sellaisenaan täkyksi valmiiseen leffaan ja jolla sitten masturboidaan katsojan silmille oikein olan takaa. Rasittavalla porgilla ei ole tarinan kannalta mitään merkitystä eivätkä ne tuo koko juttuun oikeastaan mitään merkittävää uutta vaan kyseessä on lähinnä mikkihiiriyhtiön vauvalelumarkkinoille tekaisema kupla – josta tulee muuten varmuudella iso hitti.
Mistäkö tiedän? No siitä, että dorgat ostaa mitä vaan kunhan se on Disney-leffassa! Itseäni kammottavan elottomilla suurilla mustilla cgi-silmillä varustettu ärsyttävästi raakkuva ja irvistelevä otus lähinnä puistattaa ja ahdistaa. Aina kun kamala porg katsoi suoraan kameraan, tunsin melkein sieluni irtoavan ruumiistani.
"Are you my mommy?"

Finnille ja elokuvaa varten kehitetylle pullealle kiintiöaasialaiselle on varattu tähän ihan oma sivujuonensa, jolla ei varsinaisesti ole mitään tekemistä itse päätarinan kanssa. Kyseisessä sivujuonteessa Finn ja kiintiöaasialainen lähtevät hakemaan Benicio Del Toron esittämää Emoji-elokuvan hakkeria imperiumin härpäkettä hakkeroimaan. Siinä sivussa eksytään myös pahojen liikemiesten ja korporaatioiden pyörittämälle kasinolle pelastamaan Free Willy - Pelastakaa Willyä lainaten The Last Guardianin karvaotusta kavalien liikemiesten hallusta. Yksikään hahmoista ei opi seikkailun tuoksinassa mitään, katsojalle ei paljasteta näiden menneisyydestä mitään merkittävää eikä yksikään kehitä itselleen kunnollista persoonallisuutta. Koko jutulla ei myöskään ole mitään suoranaista yhteyttä itse ydintarinan kanssa ja päätyykin lopulta käytännössä siihen mistä alkoikin, joten kyse on jälleen kerran pelkästä turhasta ja merkityksettömästä filleristä. Rohkea ratkaisu.
Edellisessä lisäksi Del Toron esittämä hakkeri osaa ihmeellisesti karata vankilastaan, muttei vain halua ennen Finnin ja kiintiöaasialaisen ilmaantumista, koska… rohkea ratkaisu?
Tässä sivujuonteessa myös väläytellään vähän aina niin muodikasta kapitalismikritiikkiä juuri sellaisella uskottavuudella kuin puolta maailman mediakentästä hallitseva megakorporaatio voi vain miljardien arvoisessa oheistuotteiden myynnillä pyörivässä viihdefranchisessaan tarjota. Intergalaktinen kasino nimittäin tursuaa jos jonkinlaista eurooppalaiseen ökytyyliin pukeutunutta karikatyyrimäistä sika-ahnetta porvaria, joiden bileet sitten pannaan lopulta silpuksi surusilmäisten häkkieläinten voimin. En olekaan vielä tarpeeksi nähnyt pahoja korporaatioita ja ahneita liikemiehiä esim. jokaisessa kuluneena vuonna ilmestyneessä jenkkileffassa. Kiitos, Disney!
"Miss me yet?"

Tässä kohtaa myös elokuvan editointi alkaa pahemman kerran ottaa aivoon. Koko Farce Awakenshan jännitettiin Reyn ja Luke Skywalkerin kohtaamista, joten luonnollisesti kahden hahmon suhteen kuvaus luulisi olevan se tärkein juttu koko Last Jedissä, mutta kun ei: rohkea Rian Johnson tuntuu olevan halukkaampi esittelemään edellisen kappaleen joutavaa Finni-filleriä ja Poen päämäärätöntä kiukuttelua. Reyn koulutus on ohi käytännössä yhden tai kahden lyhyen kohtauksen jälkeen – mikä ei toisaalta ole ihme, sillä hahmohan on kaiken valmiiksi osaava synnynnäinen jedimestari. Tämäkin vain korostaa, miten turha koko koulutussegmentti oikeasti on!
Näillä main nähdään myös erityisen rohkea kohtaus, jossa Yodan voima-aave ilmestyy Lukelle ja heittää parit voimasalamat. Voima-aave voikin siis yllättäen olla yhteydessä aineelliseen maailmaan, vaikka tällaisesta ei ole ikinä ennen ollut minkäänlaisia viitteitä. Tässäkin rohkeassa ratkaisussa on niin paljon loogisia ongelmia, ettei niitä ilkeä kaikkea tähän edes alkaa ladella, koska tekstiä on muutenkin niin jonnin kanssa. Jos Yoda ja muut jedimestarit esimerkiksi voivat käyttää tappavaa Voimaa haudan takaa, miksei Yoda vain tapa Emo Reniä ja Darth Smeagulia samoin tein? Tietysti siksi koska… ja… öh… niinpä niin!
Suurin pettymys ja rohkein ratkaisu koko elokuvassa oli kuitenkin Reyn vanhempia koskeva paljastus. Ennen elokuvan ilmestymistä moni piti täysin itsestäänselvyytenä, että Rey paljastuu Luke Skywalkerin kadonneeksi lapseksi ja hahmon käyttämä Voima saa siten selityksensä; itse elättelin toivetta, että tässä paljastetaan Rogue One: A Star Wars Storyn Jynin selvinneen sittenkin hengissä ja Rey paljastuu kyseisen hahmon tyttäreksi. Kumpaakaan ei saatu vaan Reyn vanhemmat paljastuivat pelkiksi random pummeiksi, joilla ei ole tarinan kannalta enempää merkitystä kuin vastaan tulevilla cgi-kivilläkään. Rey on siis täysin merkityksetön random hyypiö, joka vain sattuu osaamaan kaiken ja onnistumaan kaikessa. Disney teki tämän kuuleman mukaan tarkoituksella, koska halusi korostaa että kuka tahansa voi olla erityinen ja tärkeä ilman perhettäkin. Tämä ei siis ole edes mikään spoileri, sillä kyseisellä seikalla ei ole tarinan tai hahmojen kannalta mitään todellista merkitystä.

Jos Reyn vanhempia koskeva huippurohkea ”kohupaljastus” oli valtaisa pettymys, niin sitä on myös tämän elokuvan Snoke. Force Awakensin arvostelussani taisin tehdä jo selväksi miten tyhmältä tuo Thundercatsin tai He-Manin koomiselta sivuhahmolta pöllitty nimi kuulostaa. Hahmossa oli kuitenkin potentiaalia suureksi mystiseksi pahikseksi ja aika moni odottikin hahmon tulevan tässä osassa esiin varjoista ja paljastavan todellisen mustan ruhtinaan identiteettinsä koko komeassa kauheudessaan.
Arvatkaapa mitä? Näin ei todellakaan käy.
Darth Snorkkeli kyllä astuu varjoista, mutta hahmosta ei käytännössä paljasteta yhtään mitään kiinnostavaa motiivia, historiaa – siis yhtään mitään. Snorkkeli on Snorkkeli ja paha, koska Snorkkeli on ruma ja paha ja silleen. Pelätty ulkomuotokin muistuttaa jotakin surkuhupaisaan playboytakkiin pukeutunutta mutatoitunutta Teuvo Hakkaraista tai vanhaa eunukkia, itse melkein odotin jo Snoken ahdistelevan Kylo Reniä ja Reytä kännissä intergalaktisissa pikkujouluissa. Loppujen lopuksi koko hahmo käytännössä dumpataan ja todennäköisesti unohdetaan koko lopun elokuvasarjan ajaksi kokonaan. Kaikki hahmoon liittyvä tässä ja Force Awakensissa oli siis täysin joutavaa ja merkityksetöntä höhää – aivan kuten niin moni muukin asia tässä elokuvassa! Jälleen yksi rohkea ratkaisu.
Kaiken takana olikin Teuvo!?

Kenellekään Force Awakensin nähneelle tuskin tulee yllätyksenä, että myös Last Jedi kierrättää armottomasti Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluun kohtauksia parhaimmillaan lähes kuva kuvalta ja sanasta sanaan. Ehkä selvimmät ”lainaukset” löytyvät lopun suolaplaneetalla käydystä Hothin taistelusta ja toinen kohtauksesta, jossa Rey jää Darth Sidiouksen roolin perineen Snuukin (smush smush!) ja Darth Vaderia cosplayaavan Severus Kalkaroksen vangiksi. Jostain syystä kaksikko ei älyä ottaa Reyn valomiekkaa pois vaan pitää tämän aseistettuna vankina. Katsokaa leffa niin huomaatte mihin tämä typerä virhe lopulta johtaa! Koko roskan päätteeksi Rey ilmeisesti teleporttaa mystisesti takaisin Millenium Falconiin leikkausten välissä.
Itse sotakohtauksessa kapinalliset pitävät näppärästi tummia uniformuja vitivalkoisen planeetan taistelutantereilla ilmeisesti vihollisen tarkka-ampujien työtä helpottamaan! Todella rohkeaa.
Näitä epäloogisuuksia voisi latoa pöytään vaikka kuinka, mutta joku raja pitää tähänkin vetää. Huomaatteko miten paljon ilmaa Last Jedin käsikirjoituksessa oikeasti on? Pelkästään tässä vaiheessa on tekstiä jo ainakin viiden keskivertoarvostelun verran – eikä vielä olla likimainkaan lopussa!
Aivan oma lukunsa Last Jedin täydellisessä epäonnistumisessa ja rohkeissa ratkaisuissa ovat sen kuvaamat kamikaze-iskut, joilla kapinalliset pystyvät helposti tuhoamaan kokonaisen vihollisen risteilijän. Miksei tällaista tekniikkaa ole älytty ennen käyttää? La Resistance olisi voinut varustaa pienet itsemurhalennokit vaikka sopivilla roboteilla tai ohjelmoiduilla tekoälyillä ja tuhota kokonaisen imperiumin laivaston helposti pelkillä itsemurhaiskuilla. Kyseessä on toisin sanoen jälleen Rian Johnsonin hihastaan vetämä kikka, joka onnistuu vain sekoittamaan aiempien elokuvien kaanonia ja mytologiaa entisestään. Hups!
Finn on oppinut elokuvien välillä ohjastamaan lentoaluksia.

Imperiumin vastaiskun tavoin tähänkin yritettiin tunkea pienimuotoinen romanttinen kuvio, mutta sekin onnistuu lähinnä epäonnistumaan rajusti. Erään kirjoittamattoman nyrkkisäännön mukaan jos kahden hahmon on tarkoitus rakastua myöhemmin, ne pitää tuoda yhteen joko tarinan alussa tai useampiosaisen tarinan edellisessä osassa ettei suhde tunnu liian pakotetulta ja epäaidolta; Han Solon ja prinsessa Leian suhde on kirjoitettu juuri tällä tavoin oikeaoppisesti ja se toimii kuin se kuuluisa junan vessa. Last Jedin pääparilla ei kummallakaan ole kunnollista persoonallisuutta tai yhteistä historiaa, toinen hahmoista vasta esitellään tämän elokuvan keskivaiheilla ja nuoleskelukin alkaa yllättäen jo muutaman yhteisen kohtauksen jälkeen. Koko romanttinen kuvio tuntuukin juuri niin väkisin väännetyltä ja pakotetulta kuin miltä se kuulostaa. Ynnättynä kaikkeen edellä mainittuun Last Jedi voisi amatöörimäisyydessään olla yhtä hyvin vauvan tai koulutetun apinan kuin isopalkkaisen Hollywood-kynäilijän kirjoittama. Hupsista!
Ainut edes etäisesti onnistunut hahmo koko elokuvassa taitaa olla otoksesta toiseen tunnetilaa vaihteleva Kylo Ren aka Emokid94, jolle on vihdoin luotu kunnollista persoonallisuutta ja taustahistoriaakin, eikä huulipunaa käyttävä Adam Driverkaan ole roolissa ollenkaan huono. Harmi vain, että tämäkin vähä hyvä on käytännössä saatu aikaan vain ja ainoastaan koko muun elokuvan hahmot raiskaamalla; käytännössä kaikki yllä kirjoitettu juonen ja hahmojen probleemisikermä on seurausta tämän ärsyttävän pikku emoteinin persoonallisuuden kehittelystä. Emo Renin kasvoissa oleva arpikin tuntuu mystisesti siirtyneen senttikaupalla sitten Force Awakensin. Varmaan rohkea ratkaisu sekin.

Tietysti tämä myös näyttää ja kuulostaa pääosin ihan hyvältä, mutta kummallakaan ei omasta mielestäni ole niinkään väliä kun käsikirjoituksen taso on näinkin hävytöntä luokkaa. Edes elokuvaan utujetut yllättävät käänteet eivät ensimmäisen viikon jälkeen ole enää yllättäviä, joten niistäkään ei ropise lisäpisteitä, saati sitten tähän joka väliin tyrkätystä kylmät väreet aiheuttavan huonosta, irvistelemään pistävän kammottavasta läpästä.
Omasta mielestäni Last Jedi on toisin sanoen pääosin hyvin näyteltyä ja komealta kalskahtavaa, mutta loppujen lopuksi tarinapuolella täydellisesti kokoon lässähtävää kertakäyttöviihdettä ja audiovisuaalista pikaruokaa. En henkilökohtaisesti usko tämän kestävän aikaa kovinkaan montaa vuotta vaan plässähtävän useimpien uusien Disney-leffojen ja isojen blockbustereiden tapaan jo seuraavien kuukausien aikana massiivisen hypen pikkuhiljaa laantuessa. Odottakaapas pari vuotta kun kaikki tämän virheet ja epäloogisuudet alkavat olla vähän enemmän mainstreamia… Minun nuoruudessani George Lucasin kämäiset prequelit Jar Jar Binkseineenkin olivat vielä viiden tähden leffoja, mutta kuinkas kävikään!
Paras Star Wars, my ass. Pikemminkin Star Farce! Star Farts!

Arvio: 2/5


STAR WARS: THE LAST JEDI, 2017 USA
Tuotanto: Ram Bergman, Kathleen Kennedy
Ohjaus: Rian Johnson
Käsikirjoitus: Rian Johnson
Näyttelijät: 
Adam Driver, Andy Serkis, Anthony Daniels, Carrie Fisher, Daisy Ridley, Domhnall Gleeson, Gwendoline Christie, Laura Dern, Mark Hamill, Oscar Isaac, Peter Mayhew, Warwick Davis

torstai 11. tammikuuta 2018

A Ghost Story (2017)


Taisin juuri silkkaa huolimattomuuttani kutsua Star Wars: The Last Jediä vaihtuneen vuoden yleisöä eniten kahtia repiväksi elokuvaksi. Olin väärässä. Todennäköisesti eniten yleisöä vuoden 2017 elokuvista tulee jakamaan A Ghost Story, 90 minuuttia pitkä taide-elokuva, jossa ei periaatteessa puhuta paria sanaa enempää ja jossa hädin tuskin tapahtuu yhtään mitään.
Pitäkää hauskaa.
Vähä tarina, jota tästä ylipäänsä voi löytää kertoo Casey ”karvalakki” Affleckin esittämästä miehestä ja tämän vaimosta, jotka muuttavat elokuvan alussa uuteen taloon. Sitten Caffleck jo heittääkin veivinsä ja jatkaa lopun elokuvaa valkoiseen lakanaan pukeutuneena aaveena sanomatta sanaakaan.
A Ghost Story perustuu The Whispering Starin tavoin puhtaalle visuaaliselle kerronnalle, tässä ei oikeasti ole mitään muuta. Koko leffan ajan lähinnä seurataan kasvottoman hahmon vaellusta aikojen halki seuraten ihmisten tulemisia ja menemisiä, välillä avuttomuuden, välillä syyllisyyden ja välillä melankolian tunnelmia kutkutellen. Ihmiset kuolevat, talot tuhoutuvat, rakennetaan uudelleen ja monenlaiset tapahtumat toistuvat pitkin historiaa, mutta lakana-aave jää vaeltelemaan loputtomaan limboon elokuvan loppuun asti.

Koko juttu on oikeastaan niin yksinkertainen ja katselukokemuksena niin mystinen, ettei A Ghost Storysta oikeastaan osaa loppujen lopuksi täysin sanoa, oliko tässä nyt sitten kyse jostain elämää suuremmasta taiteesta vai pelkästään itsetarkoituksellisesta hifistelystä. Ehkä tämä oli vuoden paras elokuva, ehkä tylsin. Ainakaan tämä ei ole vuoden pisin.
A Ghost Story on melkoinen kummajainen. Joku voisi sanoa tätä vähän tekotaiteelliseksikin, mutta omasta mielestäni tämä kannattaa katsoa vaikka sitten ihan silkan rehellisen erilaisuuden vuoksi, mieluiten trailereita näkemättä ja kovin paljoa arvosteluja etukäteen lukematta. Itse joudun tämän kuitenkin todennäköisesti vielä tarkastamaan muutamaan kertaan pelkästään päästäkseni tähän sisään ja ymmärtääkseni edes vähän paremmin ihmisiä, jotka hehkuttavat A Ghost Storya vuoden parhaaksi elokuvaksi.


Arvio: 3.5/5


A GHOST STORY, 2017 USA
Tuotanto: Toby Halbrooks, James M. Johnston, Adam Donaghey
Ohjaus: David Lowery
Käsikirjoitus: David Lowery
Näyttelijät: Casey Affleck, Rooney Mara

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Good Time (2017)


Olipa kerran kaksi veljestä. Toinen veljeksistä on jälkeenjäänyt, toinen pahainen wannabegangsta. Heti ensimmäisessä kohtauksessa nähdään veljeksistä hitaamman (elokuvan ohjannut Ben Safdie) psykologinsa juttusilla. Pelkästään tämän lyhyen juttutuokion aikana hahmosta paljastuu kaikki oleellinen ilman tuhaa selittelyä, enimmäkseen pelkin visuaalisin avuin. Katsokaa tarkkaan Safdien näyttelyä ja reagointia kysymyksiin ja huomatte mitä tarkoitan. Jossain vaiheessa sisään astuu Robert Pattinsonin esittämä pirinarkkarilta vaikuttava resuinen veijari ja vetää veljensä mukanaan kadulle. Robert Pattinson on kieroutunut paha mies ja haluaakin salakavalia ja pahoja asioita…
Rahaa!
Seuraavaksi wannabegangsta ryöstääkin sitten pankin jälkeenjääneen pikkuveljensä kanssa. Reisillehän se tietysti menee ja vähän höhlä veli jää heti kättelyssä kiinni. Pattinsonin esittämä leikkikalugangsteri jää katastrofaalisen epäonnistumisen päätteeksi yöksi suurkaupungin ghettoihin pakoilemaan poliisia ja yrittämään haalia mahdollisimman nopeasti rahaa veljensä auttamiseksi.

Kuulostaako tylsältä? Väärin.
Good Time on verrattain tuntemattomiin tekijöihinsä ja aiemmista rooleistaan ehkä vähän epämääräisen imagon saaneeseen Pattinsoniin nähden yllättävänkin tiukkaa settiä, jota katsoessa ei kyllä pääse hengittämään kunnolla oikein missään kohtaa. Heti ensimmäisistä kohtauksista lähtien on kuitenkin jo täysin selvää, että viimeistään tämän elokuvan myötä Robert Pattinsonin Twilight-taakan voinee jo unohtaa, sen verran tiukalla otteella mies tässä roolinsa vetää. Väitän ettei kaveria oikeasti samaksi velmuilijaksi tunnistaisikaan ellei etukäteen tietäisi.
Tässä taitaakin olla ainakin itselleni vuoden suurimpia yllättäjiä. Eniten Good Timessa miellytti kerrontatyyli, joka ei nykypäivän jenkkielokuville poikkeuksellisesti sisältänyt oikeastaan sekunninkaan vertaa turhaa selittelyä ja kädestäpitelyä vaan katsoja heitetään suoraan toiminnan keskelle ja siellä myös pysytään loppuun asti. Kunpa jälkimmäistä puolikasta olisi vielä vähän tiivistetty, kameran turhaa heiluttelua vähennetty ja parit laahaavammat kohdat leikattu pois ja tässä voisi olla jopa vuoden parhaisiin lukeutuva trilleri.

Pidin näyttelijöistä, pidin kerrontatyylistä, pidin taustalla tykyttävästä elektronisesta musiikista, pidin toisinaan räiskyvistä giallomaisista kontrasteista ja pidin harvoista kirkkaista väreistä. Pidin myös tästä elokuvasta kokonaisuutena. Good Timessa on paljon mistä pitää.
Good Time on laatutyötä, kelpo elokuva.


Arvio: 4/5


GOOD TIME, 2017 USA
Tuotanto: 
Sebastian Bear-McClard, Oscar Boyson, Terry Dougas, Paris Kasidokostas Latsis
Ohjaus: Benny Safdie, Josh SafdieKäsikirjoitus: Josh Safdie, Ronald BronsteinNäyttelijät: Barkhad Abdi, Ben Safdie, Buddy Duress, Jennifer Jason Leigh, Robert Pattinson

tiistai 9. tammikuuta 2018

After the Storm (2016)


Jokin aika sitten katsoin perhe-ekspertti Hirokazu Koreedan Suomessakin käyneen Siskokset-leffan ja ohjaajan filmografiaa ohi mennen selatessani huomasin mieheltä tulleen tällaisen toisenkin kiitetyn perhe-elokuvan, joka onkin tainnut jostain syystä mennä monen tutkasta täysin ohi. Tällä kertaa Koreeda on rakentanutkin elokuvansa kunnollisen tarinan ympärille, joten tämän katsomisen luulisi olevan jo paperilla huomattavasti helpompi tehtävä kuin miehen edellisen.
After the Storm on tarina Hiroshi Aben esittämästä vanhan äitinsä luona asustelevasta resuisesta ja menneestä loistosta uneksivasta Ryota-nimisestä ex-kirjailijasta ja kunnianhimottomasta pikkuetsivästä, jolla on paha tapa pummia rahaa, naarata alennuksia ja tuhlata kaikki varansa uhkapeleihin. Ryotan vaimo on ottanut ja lähtenyt parin yhteisen lapsen kanssa, ja Ryotan pitäisi säästää itselleen rahaa etääksi jääneen poikansa elatusmaksuihin. Kun taifuuni iskee Japaniin ja hajonnut perhe päätyy suojautumaan yöksi saman katon alle, löytyy tarinan henkilöille vihdoin aikaa selvitellä hankalia suhteitaan ja pohdiskella elämänarvojaan uudelleen.


Mittaa After the Stormilla on parisen tuntia, mutta lähes koko ensimmäinen tunti ja kaksikymmentä minuuttia seurataan pelkästään Ryotan hahmoa varsinaisen ydintarinan sijoittuessa vasta aivan leffan loppuminuuteille. Ryotan elämässä toistuvat pitkälti samat rituaalit, paikat ja ihmiset, mutta miehen arki on tässä kuvattu siten, että niistä kaikista löytyy jatkuvasti uudenlaisia yksityiskohtaia ja jokainen periaatteessa itseään toistava kohtaus tuntuu aina tuoreelta; After Storm ei oikeasti tunnu seisovan paikallaan tai kiertävän kehää missään kohtaa vaan Ryotan elämästä ja persoonasta opitaan kaikenlaista uutta kaiken aikaa. Tämä jos mikä on taitavan tarinankertojan merkki.
Olen vähän lueskellut ihmisten mietteitä tämän varsinaisesta sanomasta ja ihmisten keskuudessa tuntuisi olevan tuntuisi olevan konsensus, että tässä on nyt kyse jonkinlaisesta moraliteetista unelmien hylkäämisestä ja karun todellisuuden hyväksymisestä, mutta loppupäätelmä tuntuu kauhean synkältä näinkin hyvän mielen jättävään elokuvaan. Omasta mielestäni tässä on ennemminkin kertomus taivaiden tavoittelusta ja menneen kunnian haikailusta ja siitä, miten todellinen onni loppujen lopuksi löytyykin lähempää ja yllättävämmistä paikoista kuin mitä etukäteen voisi kuvitella.
After the Storm on loistava, loistava elokuva. Yksi vuoden 2016 parhaista japanilaisista ehdottomasti.


Kaikkein hämmästyttävintä tässä vain on, että siitäkin huolimatta, että Hirokazu Koreeda on tämän hetken kansainvälisesti tunnetuimpia japanilaisia elokuvaohjaajia, miehen töitä on viime vuosina valunut tasaiseen tahtiin meikäläisillekin markkinoille ja After the Stormkin kuuluu ehdottomasti Koreedan parempiin ja helpommin lähestyttäviin töihin, ei tätä leffaa jostain syystä ole vähän vaisumman Siskosten tavoin Suomeen asti ainakaan toistaiseksi virallisesti saatu ollenkaan!
Miten meni maahantuojat niinku omasta mielestä?


Arvio: 4/5


UMI YORI MO MADA FUKAKU, 2016 Japani
Tuotanto: Kaoru Matsuzaki, Akihiko Yose, Hikji Taguchi
Ohjaus: Hirokazu Koreeda
Käsikirjoitus: Hirokazu Koreeda
Näyttelijät: 
Hiroshi Abe, Kazuya Takahashi, Lily Franky, Satomi Kobayashi, Sôsuke Ikematsu, Taiyô Yoshizawa, Yoko Maki, Yukiyoshi Ozawa, Yuri Nakamura

maanantai 8. tammikuuta 2018

Himeanole (2016)


Vaikuttaisi siltä, että löysin viimeinkin tasokkaan japanilaisen elokuvan viime vuodelta. Harmittavasti koko juttu vain perustuu siinä määrin kaikenlaisille yllätyksille, että joudun jo etukäteen varoittamaan tämän ja kaikkien muidenkin elokuvan arvostelujen lukemisesta. Mitä vähemmän Himeanolesta tietää etukäteen, sen parempi.
Vink. Älä lue tätä ellet ole nähnyt ensin itse elokuvaa.
Himeanolen päähenkilö on muotitiedoton ja sosiaalisesti toistaitoinen siivousfirmassa parhaan kaverinsa kanssa työskentelevä Okada, joka tutustuu stalkkerikaverinsa kautta lähikuppilan kauniiseen tarjoilijattareen. Varsinainen tarina lähtee liikkeelle, kun tarjoilijatar pyytää Okadaa auttamaan pääsemään tämän tunkeilevasta kaverista eroon samalla kun Okadan kaveri pyytää apua kolmannen, vaaleatukkaisen stalkkerin häätämiseksi. Seuraavaksi paljastuu, että tarjoilijattarellakin on oma salarakkaansa – nimittäin Okada!
Tässä leffassa on kysymys mustasta rikoskomediasta, jonka teho perustuu pitkälti sionsonomaisiin villeihin heilahteluihin tyylistä ja tunnelmasta toiseen: ensimmäinen kolmannes Himeanolesta on buddy-komediaa, keskimmäisessä osuudessa mukaan tulee koulukiusattu sarjamurhaaja ja mennään tiheätunnelmaisen trillerin puolelle sekä lopuksi nähdään iloinen flashback, jossa epätodennäköiset ystävykset pelaavat yhdessä pleikkarilla. Ei tämä kai paperilla paljolta kuulosta, mutta toimii hassusti käytännössä.

Tekniseltä kantilta tässä ei oikeastaan olekaan paljoa kirjoitettavaa. Himeanole on pienellä budjetilla tehty vaatimaton elokuva, jossa ei käytännössä nähdä ollenkaan erikoistehosteita ja kikkaleikkauksia. Lähimmäksi perinteistä kikkailua päästään kohtauksessa, jossa Okada harrastaa vaakamamboa tarjoilijattaren kanssa samaan aikaan sarjamurhaajan mukiloidessa naista kuoliaaksi pesäpallomailalla.
Toivottavasti et lukenut mitään yltä ennen itse elokuvan katsomista, sillä tämä arvostelu käytännössä spoilasi kaiken yllätyksen koko leffasta. Omasta mielestäni Himeanole on helposti persoonallisimpia ja parempia viime vuonna ilmestyneistä japanilaisista, positiivinen yllätys monessakin mielessä. Tällä kertaa pituuskin pysyy onneksi mielekkäissä mitoissa, joten ei tätä katsoessa pääse ainakaan tylsä tulemaan.


Arvio: 4/5


HIMEANOLE, 2016 Japani
Tuotanto:
Ohjaus:
Keisuke Yoshida
Käsikirjoitus: 
Keisuke Yoshida, Minoru Furuya
Näyttelijät: 
Aimi Satsukawa, Gaku Hamada, Gô Morita, Maho Yamada, Makoto Otake, Ryusuke Komakine, Tsuyoshi Muro

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Scoop! (2016)


Tässä leffassa on taatusti makein näkemäni avauskohtaus pitkiin, pitkiin aikoihin: Scoop! alkaa pätkällä, jossa renttu päähenkilö paneskelee ilotyttöä auton takapenkillä. Kun hommat on hoidettu, emäntä lentää autosta, mestari laittaa tupakan huuleen ja köröttelee lähimpään tissibaariin rehvakkaan syntikkamusiikin tykyttäessä taustalla. Näin pitäisi kaikki elokuvat aloittaa!
Tarinan päähenkilö on nimeltään Shizuka, keski-ikää lähestyvä löyhämoraalinen ja kunnianhimoton roskalehtien freelance-paparazzi, joka on valmis kaikkiin likaisiinkin temppuihin saadakseen skandaalinkäryiset kuvansa napattua. Luonnollisesti Shizukan kaltaisia korppikotkia ei katsota ollenkaan hyvällä, vaan parhaimmillaan mies joutuu painimaan milloin poliisien, milloin pesäpallomailoin aseistautuneiden gangstereiden kanssa.
Scoop! on pohjimmilaan buddy-leffa, jossa edellisen resuisen ja epämääräisillä laduilla suksivan hyypiön pariksi päätyy kokematon ja viaton tyttönen nimeltä Nobi, jonka tämä saa tehtäväkseen opettaa alansa saloihin. En halua spoilata juonta tämän enempää, mutta tarinan täky käytännössä piilee pitkälti sen tyyliin yllättävässä ja nopeassa muuttumisessa tyylitellystä mustasta komediasta vakavaksi draamaksi sionsonomaiseen tyyliin. Lopussa nähdään jopa pieni twisti, jota räiskyvan alun perusteella tuskin osaa odottaakaan.
Paras osuus Scoopissa on omasta mielestäni ehdottomasti sen ensimmäinen puolikas, jossa pääosin kierrellään erilaisia kapakoita, ilotaloja sekä neonvalojen loisteessa kimaltelevan öisen suurkaupungin pimeimpiä kulmia juorujuttujen toivossa. Tässä osassa nähdäänkin ehkä koko elokuvan näteimmät ja tunnelmallisimmat, vähän ensimmäisen Blade Runnerin hämyiset kaupunkinäkymät mieleen tuovat voimakkaiden kontrastien täyttämät sateiset ja pimeät kuvatukset.
Scoopin ensimmäinen puolikas onkin kauttaaltaan erittäin mielekästä katsella ja kuunnella, mutta mahtuu mukaan muutama oikeasti hauska ja jännittävä kohtauskin. Alkukuvien jälkeen omassa suosikkipätkässäni narrataan velmusti paikallista poliitikkoa ja tämän salarakasta avaamaan hotellihuoneensa verhot ulkona ahnaasti odottaville lehtineekereille. Toisessa kohtaa harhautetaan poliiseja erikoisella performanssilla toisen toimittajan ollessa kameran kanssa taustalla valmiina.

Hassuna triviatietona tässä nähdään sivuosissa myös ihan oikeita roskalehtien toimittajia.
Hämmentävä jälkimmäinen puolikas ei varsinaisesti ole ollenkaan huono, mutta se tuntuu hyvin omituiselta muutokselta hauskan aloituksen jälkeen. Näillä main itse juonikin alkaa parissa kohtaa lievästi rakoilla: ensimmäisen kerran vähän tarpeettomalta tuntuvan sarjamurhaajaosuuden kohdalla, toisen kerran sitä seuraavassa pyssymiesjaksossa. Näistä etenkin jälkimmäinen tuli sen verran odottamatta ja puskista, ettei siihen käytännössä ehtinyt edes reagoimaan. Silti, loppua kohden meno jälleen lähtee paranemaan kummasti.
Kun paparazzipari viimeisessä kohtauksessa jälleen katoaa neonvalojen loisteessa kimaltelevan öisen suurkaupungin syövereihin, ymmärsin yhtäkkiä tykkääväni tästä leffasta todella paljon.


Arvio: 4/5


SCOOP!, 2016 Japani
Tuotanto:-
Ohjaus:
Hitoshi One
Käsikirjoitus: Hitoshi One
Näyttelijät: 
Fumi Nikaido, Ken'ichi Takitô, Lily Franky, Masaharu Fukuyama, Shigeki Miyajima, Shinya Tsukamoto, Takumi Saito, Yô Yoshida

lauantai 6. tammikuuta 2018

Creepy (2016)


Takakura on entinen poliisi, joka kutsutaan takaisin hommiin selvittämään vuosia sitten kadonneen perheen tapausta. Ainut silminnäkijä tapauksella on perheen hengissä selvinnyt lapsi, jolla voi olla tapauksen ratkaisun avaimet hallussaan. Takakura on vaimoineen muuttanut juuri uuteen osoitteeseen, jossa naapurissa asustaa omituinen ukko sairaan vaimonsa ja tyttärensä kanssa.
Tokyo Sonatan ohjaajan Creepy edustaa ns. slow burn -kauhua, eli sellaista hyvin hitaalla liekillä polttavaa ja pikkuhiljaa tihenevää jännitysnäytelmää, jossa alun puolikkaassa ei oikeasti tapahdu yhtään mitään, mutta joka alkaa loppua kohden päästä yhä enemmän ihon alle. Tämä on sikäli olennainen tieto, että elokuva jää todennäköisesti helposti kesken jo pelkän alun sysitylsän ensimmäisen puolituntisen jälkeen ellei tiedä mitä tältä odottaa.


Odotuksista puheen ollen, tämä on taatusti ennalta-arvattavimpia leffoja miesmuistiin. Pelkästään juonireferaatin kirjoittaminen oli äärimmäisen vaikeaa, sillä jo tarinan lähtöasetelman kuvauksella käytännössä spoilaa tämän naurettavan helposti. Positiivisena puolena tässä ei ainakaan säikytellä kovilla äänillä ja vilkkuvilla valoilla niin kuin nykyään usein näkee tehtävän, mutta harmittavasti tämä myös pitkästyttää matelevalla kerronnallaan. Loppu oli ainakin itselleni melkoinen pettymys.
Tällaisten yllättävien trillereiden arvosteleminen on äärimmäisen tylsää hommaa, sillä yksittäisiä kohtauksia sen enempää kuin hahmojaakaan ei pysty paljoa kuvailemaan paljastamatta kaikkea. Creepystä voi ainakin sanoa, että sen kuvaus on valjun keskinkertaista ja väritöntä seurattavaa, vaikka sen näyttelijöistä osa – etenkin naapuria esittävä Teruyuki Kagawa – menevästi vetävätkin. Ei Creepy mikään erityisen vahva kauhutrilleri ole missään nimessä, mutta mennee ihan pätevästä viihteestä jos tällaisista hitaasti rakentuvista leffoista ylipäänsä tykkää.
Kyllä tämä kuitenkin Museumin voittaa koska tahansa, muttei paljolla.


Arvio: 3/5


KURIPI, 2016 Japani
Tuotanto:
Ohjaus: 
Kiyoshi Kurosawa
Käsikirjoitus: 
Chihiro Ikeda, Kiyoshi Kurosawa, Yutaka Maekawa
Näyttelijät: 
Haruna Kawaguchi, Hidetoshi Nishijima, Masahiro Higashide, Misaki Saisho, Ryôko Fujino, Teruyuki Kagawa, Toru Baba, Yûko Takeuchi

perjantai 5. tammikuuta 2018

Museum (2016)


Sammakkomaskiin ja sadetakkiin pukeutunut sarjamurhaaja piinaa japanilaista suurkaupunkia ja tupakkia käryttelevän poliisin on parinsa kanssa saatava paha mies kiikkiin ennen kuin tämä saa iskettyä kyntensä ensimmäisen perheeseen. Kyseessä on toisin sanoen japanilainen Seitsemän-klooni, jonka tarina on alun perin ilmestynyt samannimisenä suomentamattomana mangana.
Ensimmäinen kohtaus, jossa huomasin jotain olevan pielessä löytyy heti alusta: rikostutkijan vitivalkoiset hansikkaat likaantuvat selvästi mustasta jäteöljystä, mutta seuraavassa otoksessa ne ovat jälleen mystisesti puhtaat. Ei kunnon A-luokan jännäreissä tällaisia töppäyksiä tehdä!
Koko loppu elokuva jättikin sitten vahvasti kaksijakoiset tuntemukset puolesta ja vastaan. Ensimmäinen ongelma on tarinan sarjamurhaajassa, jonka sammakkomaski ei ole tippaakaan pelottava tai uhkaava – lähinnä tahattoman koominen. Onneksi kyseinen maski kuitenkin otetaan lopussa pois ja alta paljastuu… tahattoman koomisesti ylinäyttelevä random kalju heebo, jolla ei tunnu olevan mitään kauhean omaperäistä sanottavaa tai tekemistä Saw-leffojen köpöisen kloonaamisen ohella. Jos hyvä murhatrilleri on juuri niin hyvä kuin roistonsa, tämä lentää suoraan kaapin pohjalle unohdettuen sukkien sekaan.


Mutta on tässä onneksi jotain hyvääkin. Tunnelma on ainakin enimmäkseen kohdillaan, synkät ja sateiset kujat hehkuvat uhkaavaa ambienssia, näyttelijätkin ovat pääosin – siis sitä kaljua tyyppiä lukuun ottamatta – ihan päteviä rooleissaan ja väkivallan kanssa ei onneksi ole liikoja säästelty. Jostain kumman syystä tämän tekijät ovat vain lykänneet joka väliin aivan liikaa kaikenlaista nyyhkytystä ja turhaa melodraamaa, jotka syövät edellisiä pahimmillaan todella rajusti. Mitäpä sitä muuta toivoisikaan hyytävän hyvin rakennetun ja jännittävän kohtauksen päätteeksi kuin pakotettua ulinaa ja itkemistä minuuttikaupalla!
En vielä muutama viikkoa sitten ollut kuullutkaan tällaisesta elokuvasta, mutta eräässä japanilaisessa listauksessa Museum oli rankattu viime vuoden leffoista jopa Your Namen edelle ja piti ihan vain siksi uteliaisuudesta tarkistaa tämän kelpoisuus. En tiedä mitä sieniä senkin lehden toimitus on napostellut, mutta Museumista ei kyllä saa vuoden parasta elokuvaa – edes vuoden parasta trilleriä – tekemälläkään, siihen tarkoitukseen tämä on aivan liian epäoriginaali, rikkonainen ja tahattoman hömelö torttu.
Tusinatavaraa.


Arvio: 2.5/5


MYUJIAMU, 2016 Japani
Tuotanto: -
Ohjaus: 
Keishi Ohtomo
Käsikirjoitus: 
Izumi Takahashi, Keishi Ohtomo, Kiyomi Fujii, Ryôsuke Tomoe
Näyttelijät: 
Machiko Ono, Masatô Ibu, Mikako Ichikawa, Nao Ohmori, Shûhei Nomura, Shun Oguri, Tomomi Maruyama

torstai 4. tammikuuta 2018

Siskokset (2015)


Siskokset on tarina isovanhempiensa vanhassa talossa asuvista aikuisista siskoksista, jotka isänsä hautajaisten jälkimainingeissa kutsuvat 13-vuotiaan siskopuolensa luokseen asumaan. Kuten japanilaisissa draamoissa yleensä, on tässäkin kyse ennen kaikkea perheestä ja vähän erilaisen kommuunin yhteiselon arjen pienistä iloista ja suruista. Mikäli Yasujiro Ozun tuotanto on yhtään tuttu, voi tästä bongata helposti selviä vaikutteita miehen töistä.
Jokaisessa onnistuneessa leffassa on ”se” tietty juttu, joka erottaa ne kaikista muista vastaavista elokuvista ja joista voisi kirjoittaa rivikaupalla tekstiä vaikka sitten ihan huvikseen. Siskosten tapauksessa ”se” tarkoittaa käytännössä lähes täydellistä juonettomuutta. Koko leffan edellä oleva juonikuvaus vastaa käytännössä sen ensimmäistä varttia ja loppu aika seurataan tarinan henkilöiden keskinäistä puuhastelua. Tämä on toisin sanoen vähän kuin tarinaton, perhekeskeisempi Aquarius; jokainen yksityiskohta ja ele merkitsee ja itse elokuva vaatii jatkuvaa tarkkaavaisuutta, jotta siitä pysyisi kunnolla kärryillä.
Visuaalisessa mielessä Siskokset on mitä erinomaisinta jälkeä. Tiettävästi elokuvaa varten saatiin jonkun oikea asunto sellaisenaan käyttöön ja näyttelijät käytännössä elivät siellä viikkokaupalla rooleissaan saadakseen kemiat kuntoon ja jälki on pääosin erittäin onnistunutta; parasta koko elokuvassa taitaakin olla sen pääosanesittäjien saumaton yhteispeli yhdistettynä uskottaviin sivuhahmoihin ja kuvauksellisen nättiin ympäristöön. Parhaimmillaan Siskoksetonkin harvinaisen nättiä katseltavaa – erityisesti keskivaiheilla nähtävässä kirsikankukkakohtauksessa, jota katsoessa haukkoi pakosti jo vähän henkeäkin. Hieno, hieno kohtaus.
Siskokset on pohjimmiltaan erittäin sympaattinen ja optimistinen pieni melodraama, voipa tätä jopa ihan hyväksi elokuvaksikin kutsua, mutta lähes täydellinen juonettomuus yhdistettynä reilun kahden tunnin kestoon taitaa olla suurimmalle osalle elokuvia seuraavaa kansaa se isoin este tästä nauttimiselle. Lienee kai turha erikseen sanoakaan, että mikäli sattuu kaipaamaan vähänkään perinteikkäämpää ja helpommin seurattavaa tarinaa tai mikäli keskittymiskyky ei riitä tämäntyyppisen elokuvan katsomiseen, ei tällaista kai kannata lähteä ehdoin tahdoin yrittämäänkään.
Siskokset ei välttämättä sovi kaikille. Teitä on varoitettu.


Arvio: 4/5


UMIMACHI DIARY, 2015 Japani
Tuotanto: Hijiri Taguchi, Kaoru Matsuzaki
Ohjaus: Hirokazu Koreeda
Käsikirjoitus: Hirokazu Koreeda, Akmi Yoshida
Näyttelijät: 
Haruka Ayase, Kaho, Masami Nagasawa, Ryo Kase, Suzu Hirose, Takafumi Hikeda

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Chihayafuru Part II (2016)


Edellisessä osassa joukko japanilaisia lukioikäisiä nuoria perusti oman korttipelikerhon ja osallistui lopussa piirikunnalliseen korttipelikilpailuun. Chihayafurun toinen episodi käytännössä jatkaa suoraan siitä mihin edellinen osa jäi. Tällä kertaa panoksena vain on vähän isompi kilpailu, jossa kerholaisia vastaan asettuu kuningattareksi kutsuttu korttimestari. Samaan aikaan erään nuoren perheenjäsen kuolee ja surun murtama nuori päättää lopettaa korttipelit tyystin. Eih!
Juonikuvaus kuulostaa varmaan kuulostaa vähän tyhmältä – mitä se oikeastaan onkin – ja periaatteessa tämä onkin täysin samaa tavaraa ensimmäisen Chihayafurun kanssa, mutta tällä kertaa aikaa ei ole tarvinnut tuhlata erikseen hahmojen ja pelin pitkälliseen esittelyyn vaan heti ensimmäisestä kohtauksesta päästään jo suoraan draaman ytimeen. Siinä missä edellinen osa tuntui kauhean pinnalliselta ja lattealta, tässä päästään jopa tarkastelemaan hahmojen välisiä suhteita, nähdäänpä tässä muutama dramaattinen flashbackkin.



Chihayafuru Part II on kaikessa edellistä elokuvaa parempi. Jopa näyttely tuntuu kummasti parantuneen ensimmäisestä osasta, tämä jopa tuntuukin varsin realistiselta ja aidolta siihen verrattuna. Tosielämässä todennäköisesti varsin tylsät korttipeliottelut ovat tässä vähintään yhtä huvittavan viihdyttävällä tavalla ylidramatisoituja kuin ensimmäisessäkin ja pituuttakin tällä on sopivasti kitsaammin kuin lähes parituntisella edellisosalla. Varsinaisesti turhia kohtauksia tässä ei tuntunut olevan laisinkaan.
Kyseessä on siis toisin sanoen mitä täydellisintä Chihayafuru Part I:n toistoa, mutta huomattavasti paremmin. Ainut isompi moka tässä oli omasta mielestäni päätös keskittyä vain yhteen tai kahteen keskeiseen hahmoon kun kokonainen kerho koostuu ainakin viidestä ensimmäisessä osassa esitellystä yksilöllisestä persoonallisuudesta. Ehkä muutamaan ydinhenkilöön keskittyminen oli välttämätöntä tiiviimmän draaman kannalta, mutta samalla tuntuu menneen lapsi pesuveden mukana, sillä astetta värikkäämmät sivuhahmot ovat tässä omaan makuuni kaikista muistettavimpia.
Ehkä virhe vielä korjataan ensi vuonna ilmestyvässä trilogian päätösosassa.


Arvio: 4/5



CHIHAYAFURU PART II, 2016 Japani
Tuotanto:-
Ohjaus: 
Norihiro Koizumi
Käsikirjoitus: 
Norihiro Koizumi, Yuki Suetsugu
Näyttelijät: 
Jun Kunimura, Mackenyu, Mayu Matsuoka, Miyuki Matsuda, Mone Kamishiraishi, Shûhei Nomura, Suzu Hirose, Yûki Morinaga, Yûma Yamoto

Chihayafuru Part I (2016)


Chihayafuru on jälleen yksi teinidraama Japanista. Tällä kertaa joukko lukioikäisiä nuoria päättää järjestää koulussaan karuta-kerhon ja osallistua yhdessä valtakunnallisiin korttipelikisoihin. Karuta on siis japanilainen runonpätkiä sisältävillä korteilla pelattava muistipeliä muistuttava peli, jossa pelaajat yrittävät päätellä runonlausujan puoliksi lausuman runon loppusäkeen ja valita mahdollisimman nopeasti oikean kortin. Jos pelin idea kuulostaa jännittävältä, onnea vaan: tämä elokuva taitaa olla juuri sinua varten.
Mikäli olet ikinä nähnyt ainuttakaan japanilaista nuorisodraamaa, jossa joukko erilaisia nuoria päättää alkaa yhdessä puuhaamaan jotain ja lopulta saavuttavat tavoitteensa, olet nähnyt tämänkin elokuvan. Ei kun ihan oikeasti, Chihayafuru toistelee oman genrensä perinteiset kliseet ja käänteet lähes tieteellisellä tarkkuudella. Korttikerhossa on yksi mestari, yksi antisosiaalinen, yksi epävarma ja heikko sekä yksi katsojan sympatisoima neutraalimpi tapaus. Välillä vähän kutkutellaan jonkinlaista draamaakin, mutta kaikki mahdollinen jää lopulta kovin pinnalliseksi ja värikkäät, ylinäytellyt hahmotkin tuntuvat lähinnä suoraan jostain animesta nyppäistyiltä ilveilijöiltä kuin aidoilta ihmisiltä.


En ole ennen tämän elokuvan näkemistä ikinä kuullutkaan tällaisesta korttipelistä, mutta epäilen ettei se oikeassa elämässä ole puoliksikaan niin jännittävää kuin minä se tässä kuvataan. Kyllä, tässä siis väännetään pahaisesta korttipelistäkin jotain elämää suurempaa jännitysnäytelmä ja yllättäen homma myös toimii varsin hyvin. Ei tässä nyt mitään Ping Pong the Animationin kaltaista kikkailua nähdä laisinkaan, mutta korttipelin kaltaisen tylsähkön ja hitaan lajin hitusenkaan kiinnostava tyylittely tuskin on ollut mikään ihan helppo tehtävä.
Jos on olemassa jotain, jota tällaisissa elokuvissa todella paljon inhoan, niin kaikenlainen joutavanpäiväinen nyyhkiminen ja tunteileminen. Chihayafurun kunniaksi täytyy mainita, että vaikka se kovin lattea ja kevyt hömppäelokuva onkin, siinä ei ole kumpaakaan edellisistä. Ehkä tämä loppujen lopuksi siksi onkin noin keskimäärin paljon muita kaltaisiaan (esim. Anthem of the Heart) viihdyttävämpi tapaus. Ei Chihayafurukaan kyllä missään tapauksessa maata mullista eikä tästä nyt minkään lajin maailmanluokan klassikkoa saa tekemälläkään, mutta onpahan harmitonta ja positiivista viihdettä.
Kaikesta päätellen tekijät ovat todella rakastuneet aiheeseen, sillä tämä on nimensä mukaisesta vasta ensimmäinen osa kokonaisesta suunnitellusta trilogiasta!


Arvio: 3/5


CHIHAYAFURU PART I, 2016 Japani
Tuotanto: -
Ohjaus: 
Norihiro Koizumi
Käsikirjoitus: 
Norihiro Koizumi, Yuki Suetsugu
Näyttelijät: 
Jun Kunimura, Mackenyu, Mayu Matsuoka, Miyuki Matsuda, Mone Kamishiraishi, Ryôtarô Sakaguchi, Shûhei Nomura, Suzu Hirose, Yûki Morinaga

tiistai 2. tammikuuta 2018

The Wailing (2016)


The Wailingin tarina sijoittuu pieneen ja syrjäiseen salaperäisten kuolemien ja tautiepidemian riivaamaan eteläkorealaiseen peräjunttilaan. Paikallinen poliisi kuulee paikkakunnalle hiljattain saapuneesta hämäpäreräisestä japanilaisesta ja päättää lähteä tutkimaan tämän yhteyttä pikkukyläsen tapahtumiin. Ennen kuin kukaan huomaakaan, on poliisin oma tytärkin jo taudin vallassa. Koska kyseessä on kauhuelokuva, ei yliluonnollisten henkimaailman elementtien mukaantulo liene kovinkaan yllättävä kuvio.

Täytyy sanoa, että ensialkuun en pitänyt tästä leffasta alkuunkaan. Etenkin ensimmäiset kolme varttia tuntuivat enimmäkseen hyvin epämääräiseltä ja päähenkilöstä maalataan kuvaa jonkinlaisena yksinkertaisena junttina ja koomisena törmäilijänä. Mitä pitemmälle The Wailingkuitenkin etenee, sen koukuttavammaksi ja tunnelmallisemmaksi se muuttuu. Normaalisti tarinan henkilöiden persoonallisuuksien yllättävä muuttuminen käy häiritsevästi virheestä, mutta tässä päähenkilön nopea vakavoituminen oli ainakin omasta mielestäni pelkästään hyvä juttu.

The Wailingissa on kuitenkin miljoona pientä ja suurta ongelmaa, jotka estävät tätä nousemasta likimainkaan lähelle viime vuoden parhaan eteläkorealaisen elokuvan kuningaspaikkaa. Harmittavasti nuo kaikki miljoona pointtia liittyvät lähes järjestään leffan käsikirjoitukseen, jota ei kuitenkaan pysty spoilerien vuoksi tässä kovinkaan tarkkaan ruotimaan. Kuta enemmän The Wailing yrittää heittää kehiin erilaisia twistejä ja yllätyksiä, sen järjettömämmäksi meno ja tarinan henkilöiden käytös tuntuu vain käyvän, loppuun asti hienosti tihenevästä ambienssistakin huolimatta.
Keskivaiheilla esimerkiksi nähdään pahan hengen manauskohtaus, joka selvästi toimii, mutta jonka tarinan päähenkilö kuitenkin tyhmyyttään päättää selittämättömästi keskeyttää. Myöhemmin kuitenkin paljastuu, että yksi manausrituaaliin osallistuvista olikin itsensä sielunvihollisen palveluksessa koko ajan, joten mieltä jää lopulta pahasti kismittämään, miksi kyseinen hahmo ylipäänsä osallistui isäntänsä selvään tuhoamisrituaaliin alunperinkään, sillä hahmo ei mitenkään voinut etukäteen tietää rituaalin keskeytymisestä!
Lopussa kuvioon ilmeisesti astuu vielä jonkinlainen hyvä haltija, joka taidettiin kevyesti esitellä jo elokuvan ensiminuuteilla, mutta joka on lähes kolmetuntisen leffan loppuun mennessä päässyt jo täysin unohtumaan. Haltija selittää päähenkilön tyttäreen kohdistuneen kirouksen jollain, jota päähenkilö on elokuvan tarinan aikana tehnyt – vaikka tytär ja moni muu kyläläinen olivat selvästi pirun riivaamia jo ennen kyseistä tapahtumaa!

Nuo ovat vain muutama pientä esimerkkiä tämän käsikirjoituksen ammottavista aukoista. The Wailingia on jostain syystä ylistetty ja hehkutettu suunnilleen koko viime vuoden parhaana uutena kauhuelokuvana ja tälle on jostain syystä sadellut roppakaupalla täysien pisteiden arvosteluja ja läjäpäin erilaisia palkintojakin, mutta omasta mielestäni kaikki edellinen tuntuu melkoiselta ylilyönniltä. Moneen viime vuosien tusinakauhuun ja halpaan säikyttelypätkään verrattuna tämä on ehkä huippulaatua, mutta sen edemmäs ei kyllä ole juuri menemistä vaikka tässä paljon hyvääkin löytyy.
The Wailing on toisin sanoen kohtuullisen hyvä ja nautittava kauhuelokuva, mutta käsikirjoitusmielessä pahasti viallinen sellainen. Ei tästä kyllä vuoden parasta eteläkorealaista saa, mutta kyllä tämän nyt ihan mielikseen kuitenkin katsoo.


Arvio: 3.5/5


GOKSUNG, 2016 Etelä-Korea
Tuotanto: 
Hong-jin Na, Suh Dong-hyun
Ohjaus: 
Hong-jin Na
Käsikirjoitus: 
Hong-jin Na
Näyttelijät:
 
Do Won Kwak, Han-Cheol Jo, Jung-min Hwang, Jun Kunimura, So-yeon Jang, Woo-hee Chun

maanantai 1. tammikuuta 2018

The Handmaiden (2016)


Jos nyt olet vähänkään järkevä, lopetat tämän arvostelun lukemisen tähän ja katsot itse elokuvan ensin. Mitä vähemmän siitä tietää etukäteen, sen parempi.
Päätit kuitenkin jatkaa lukemista? Hyvä, jatketaan siis. Kuten jokainen täällä jo varmaan tietääkin, The Handmaiden on yksi vuoden parhaita ja Oldboy-mies Chan-wook Parkin uran menestyneimpiä ja hienoimpia elokuvia. Kyseessä on korealaistettu versio Sarah Watersin vuonna 2002 ilmestyneestä Silmänkääntäjästä, joka tässä on muunnettu kauniisti sanottuna eroottista fantasiaa ja sensuellia kuvastoa hyödyntäväksi, mustalla huumorilla silatuksi psykologiseksi jännäriksi jossa fetissejä, yllättäviä twistejä ja tyttöjen välistä lihallisempaakin rakkautta on riittämiin. En itse ole valitettavasti lukenut alkuperäisromaania, mutta voisin kuvitella Parkin värittäneen alkuperäistarinaa ”vähäsen” omalla tavaramerkkityylillään.
Elokuva alkaa, kun Sook-Hee saapuu eksentrisen japanilaista kulttuuria rakastavan herrasmiehen englantilais-japanilaista tyyliä yhdistävään kartanoon tämän kasvattityttären ja rikkaan perijättären henkilökohtaiseksi palvelijattareksi. Kartanon tyyli on siis osa elokuvan fetisististä ja eroottista symboliikkaa: englantilainen ja japanilainen kulttuuri edustavat korealaisittain alistamista. Sook-Hee on todellisuudessa japanilaiseksi kreiviksi tekeytyneen ja rikkaan perijättären rahoja tavoittelevan huijarin taloon soluttama taskuvaras, joka kuitenkin alkaa itse nopeasti tuntea vetoa emäntäänsä. Mikään ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan ja loppujen lopuksi kaikki huijaavat kaikkia.

The Handmaiden on taatusti tylsin ja ikävin koskaan arvosteluun tullut leffa. Ei siksi, että tämä olisi varsinaisesti mitenkään huono, mutta kun sen koko juoni käytännössä perustuu erilaisille yllätyksille, joten tästä ei kauheasti voi kirjoittaa spoilaamatta elokuvaa edes vähäsen. Mitäköhän tästä sitten voi sanoa? Käsikirjoitus on timanttista jälkeä, näyttelijät tekevät ensiluokkaista jälkeä, Chan-wook Parkin ohjaus maailmanluokan työtä ja upea soundtrack vie mielen ja kielen mennessään. Tietysti tässä on myös mukavasti paljasta pintaa, valloittava tunnelma ja paljon erilaisia kieroja twistejä, mutta niistä ei valitettavasti voi tämän enempää kertoa.
Yksi omista suosikkikohtauksistani ajoittuu melko tarkkaan The Handmaidenin keskivaiheille eikä sillä onneksi ole juonen käänteiden kanssa varsinaisesti mitään tekemistä. Yksi tarinan keskeisistä hahmoista on vanha ja harmaantunut, taidetta ja kirjallisuutta rakastava ukko. Kyseisessä kohtauksessa luetaan runoja ääneen ja joka välissä leikataan ristiin ukon ja huijarikreivin eroottisen ruoskimisen kanssa. Tämä on siis selvä viittaus Sergei Eisensteinin Lakon legendaariseen montaasikohtaukseen, jossa lakkoilevien työläisten lahtaus rinnastetaan samalla tavoin eläinten teurastamiseen.

Ehkä tämä riittääkin tältä erää. Kuten sanottua, mitä vähemmän The Handmaidenista tietää etukäteen, sen paremman nautinnon siitä saa irti. Omasta puolestani voin täysin rinnoin suositella tätä elokuvaa kaikille vähänkään tällaisista omalaatuisista pienistä taideteoksista pitäville. Pituutta tällä on reippaasti, mutta tarina pitää pihdeissään sen verran hyvin, ettei sitä oikeastaan edes huomaa. Kotimaassaan julkaistulla ohjaajan versiolla on pituutta vielä parikymmentä minuuttia enemmän, mutta sitä ei ainakaan toistaiseksi ole meillä päin saatavilla.
Yksi vuoden parhaista.


Arvio: 5/5


AH-GA-SSI, 2016 Etelä-Korea
Tuotanto: Syd Lim, 
Chan-wook Park
Ohjaus: 
Chan-wook Park
Käsikirjoitus: 
Chan-wook Park, Sarah Waters, Seo-Kyung Chung
Näyttelijät: 
Hae-suk Kim, Jin-woong Jo, Jung-woo Ha, Kim Tae-ri, Min-hee Kim, So-ri Moon