Jäniksen vuosi (1977)

Elämäni siihen asti oli vain korrenpureskelua ja jouten makoilua heinäladon lämpöisessä, mutta sitäkin pehmeämmässä nurkkauksessa lemmikkikorppini Teuvon kanssa eräässä näivettyneessä länsisuomalaisessa maalaispitäjässä, jonka muinaisesta suuresta menneisyydestä meitä muistuttaa vain siellä täällä nököttävät suurmiesten ja vanhojen fillarinraatojen kunniaksi rakennetut massiiviset röykkiöhaudat. Ajettuani cityketun ylitse hevosrattaineni koin ennakkoluulojen täyttämien elämänasenteideni viimein muuttuneen ja ajan olleen oikean kotimaisen kulttuuri- ja elokuvatuotannon tarkempaan ruotimiseen.

Arto Paasilinnan, tuon suomalaisen kaunokirjallisuuden ikioman Max Linderin, Jäniksen vuosi on luonnonläheisen katajaisen huumorisanataiteen ehdoton klassikko ja peruskivi, joka on löytänyt lukijansa myös pohjoisen murheellisten laulujen sarvikuonojen maamme ulkopuolelta – niinkin yllättävästä paikasta kuin silmänkantamattomiin jatkuvan käymättömän asfalttiviidakon koristamasta Keski-Euroopasta, jossa opuksen kuvaamaa luontoa koskemattomine havumetsineen ja jäniksineen ei ole tainnut olla näköpiirissä sitten Rooman valtakunnan tuhon. Toisaalta eipä taida Ranskan tai Saksan kaltaisesta kirkonkylästä löytyä montaa Vatastakaan.

Risto Jarvan legendaarinen filmatisointi seuraa onneksi Paasilinnan klassikko-opusta mahdollisimman tarkkaan muutamia pieniä kosmeettisia muutoksia lukuun ottamatta, joita ei mm. suomettumisen kaltaisten työtapaturmien vuoksi voinut sellaisenaan siirtää valkokankaalle. Jarvan elokuvasta kuitenkin löytyy se kuuluisa Vatanen, mainosmies ja toimittaja, joka päättää työmatkallaan loikata oravanpyörästä taskussaan velmusti maailman menoa möllöttävä villikaniinin poikanen. Kyklooppien ja harpyijoiden sijaan Vatasen ja kanin odysseiassa kohdataan suomalainen maaseutu sympaattisimmillaan ja ikimuistoisimmillaan: jälkimmäisistä mainittakoon vaikkapa mökkeilyä harrastava herrasmies, joka on vakuuttunut Kekkosen vaihtaneen paikkaa kaksoisolennon kanssa.

Lemmikkikorppini Teuvo oli sitä mieltä, että kaniini oli todella söpö, mihin yhdyin mielelläni itsekin: kani nimittäin on todella söpö, ja elikon kemiat pääosassa nähtävän nuoren Antti Litjan kanssa riittävät mielestäni sellaisenaan kantamaan yksistään koko parituntista rainaa täysin vaivatta. Teuvo nyökkää ja rääkäisee hyväksyvästi. Se haluaa kuitenkin lisätä, että Litjan lisäksi käytännössä jokainen yksittäinen sivuhahmokin tuntuu Jarvan näkemyksessä vähintään yhtä ikimuistoiselta kuin pääosan Litjakin, mitä vaikutelmaa hauska ja oivaltava alkuperäisteksti vielä entisestään värittää ja voimistaa. Rääkäisen ja nyökkään hyväksyvästi.

Vaikka Jäniksen vuosi paperilla varsin vaatimattomalta tarinalta saattaa tuntuakin, on sillä myös aivan olennainen selkeä sanomansa, joka lienee digitalisoitumisen huumaa elävällä 2000-luvulla vielä tekoaikaansakin ajankohtaisempi, vaikkemme sitä välttämättä aina ymmärrä: Jäniksen vuoden keskeinen teema on nimittäin ihmisen ja luonnon suhde. Jo 70-luvulla kansa tuntui selvästi pitävän kaikkea modernin maailman keinotekoista byrokratiaa ja melskettä niin itsestäänselvänä osana elämäänsä, etteivät nämä aina edes huomanneet, miten olivat jääneet omien himojensa vangeiksi sekä vieraantuneet itsestään ja ympäristöstään. Internetin, sumeilemattoman egoismin ja hedonistisen massaviihteen aikakaudella Jäniksen vuoden kuvaaman maailman hulluus lienee jo edennyt terminaalivaiheeseensa asti.

Keskustelin asiasta lemmikkikorppini kanssa, ja Teuvo oli sitä mieltä, että Jäniksen vuosi on vähän turhankin halvahkon ja nuhjuisen oloinen, mutta itse pidin nimenomaan sen kotikutoisesta realismista, vaikka tietty ohjaajavetoisuuden tuntu ja toisinaan poukkoileva rytmitys söivät ensiklikkauksella sellaiset puoli tähteä viidestä. Taannoisen fillarinraatoni isän aaveen ilmestyttyä minulle päätin kuitenkin antaa sille täydet pisteet ja muistaa kuka olen. Risto Jarvan Jäniksen vuosi onkin pienine vikoineen päivineen harvinaisen komea ja hauska, parhaimmillaan suorastaan kaunis lämminhenkinen suomalainen seikkailukomedia, joka sai ainakin itseni pelkästään toivomaan lisää vastaavia mieltä ja kieltä avartavia elämyksiä myös tulevaisuudessa. Oma odysseiani kotimaisen elokuvatarjonnan parissa on kuitenkin vasta alussa…


Arvio: 5/5


JÄNIKSEN VUOSI, 1977 Suomi
Ohjaus: Risto Jarva
Käsikirjoitus: Arto Paasilinna, Kullervo Kukkasjärvi, Risto Jarva
Näyttelijät: Antti Litja, Juha Kandolin, Kauko Helovirta, Kosti Klemelä, Markku Huhtamo, Paavo Hukkinen