Tumma kristalli (1982)

Kai se on tämänkin menninkäisen ainakin kertaalleen nähtävä myös tämä nukketeatterin ja elokuvataiteen ajaton taidonnäyte, jolle hiljattain mentiin tekemään jopa täysin yllättäen ja pyytämättä myös varsin mojovaa ison rahan jatkoa kokonaisen kymmenomaisen sarjan edestä. Luonnollisesti tämänkertaiseen leffavalintaani vaikuttikin nimenomaan halu päästä kokemaan myös tuo kyseinen kuumottava uutukainen vielä lähiaikoina, mutta toisaalta hyvää kelpaakin välillä nauttia tekosyyllä tai toisella.

Vaikka Tummaa kristallia monilla ulkolaissivustoilla tituleerataankin animaation jaloon kastiin, ei se todellisuudessa sisällä sekunninkaan vertaa kyseistä taidemuotoa. Frank Oz ja Jim Henson nimittäin ovat tunnetusti nukketeatterin ja aikansa hienostuneimpien erikoistehosteiden nikkareita, ja Tummassa kristallissa näiden perinteitä kunnioittava käsityö on venytetty niin pitkälle ja komeasti kuin taiteenlajin puitteissa vain on ollut mahdollista: hahmot ovat kohtauksesta ja otoksesta riippuen selvästi yhdistelmä perinteisiä nukkeja, robotteja ja omaan silmääni välistä sekunnin murto-osan verran jopa eläviä näyttelijöitä. Sekoitus on juuri tarpeeksi hyvällä maulla ja tarkalla silmällä tehty, ettei näiden pääasiallinen nukkemaisuus pääse turhaan paistamaan saumoista läpi.

Valitettavasti tässä on oikea juonikin… todella kliseinen ja unohdettava sellainen. Kauan sitten kaukaisessa galaksissa oli mahtava kristalli, joka särkyessään synnytti maailmaan vanhojen viisaiden rodun sekä korppikotkamaiset Skeksikset, jotka elävät tuon mystisen jalokiven antamasta voimasta ja energiasta. Tarina alkaa, kun nuori sankari saa tehtäväkseen etsiä käsiinsä koko maailman fantasiakirjallisuudesta tutun erityisen tärkeän maagisen McGuffinin, jolla aiemmin mainittu kristalli pitäisi taas saada kokoon ja pelastaa siinä sivussa myös maailma sekä matkan varrella mukaan lyöttäytynyt hemaiseva tyttöystävä. Hohhoijaa.

Tumman kristallin ulkoisista puitteista näkee, että vaivaa ja rahaa on selvästi palanut enemmän kuin laki sallii – eikä siinä mitään, sillä itse mieluusti katselisin näiden mestareiden uskomattoman komeaa ja käsinkosketeltavan elävää visuaalista nukkemaailmaa vaikka tuntikausia ilman juonta tai erillisiä merkityksellisiä ukkeleitakaan. Harmittavasti vain tätä tapittaessa joutuu seuraamaan äärimmäisyyksiin asti mitäänsanomattomien heppuleiden vähintään yhtä yllätyksetöntä taivalta sellaiset puolisentoista tuntia. Melkein voisi sanoa, että mikäli Oz ja Henson olisivat malttaneet panna käsikirjoitukseen likimainkaan yhtä paljon itseään kuin silmäkarkkiinsa, olisi Tumma kristalli todennäköisesti löytänyt tiensä myös minun sydämeeni.

Jos tässä jotain kuitenkin todella itseäni kutitti juuri oikeasta paikasta, niin kerrankin ihastuttavan synkeä, julma ja jopa pelottava tunnelma, jonka kaltaista aivan liian harvoin lapsille suunnatuissa leffoissa näkeekään - poikkeuksena tietysti Disneyn (!) Oz - ihmeiden maailma. Skeksiksit yksinään on jo suunniteltu petolintujen ja kristillisten kuolemansyntien ympärille, ja kyseessä onkin oltava joukko ihanalla tavalla groteskeimpia ja häijyimpiä nukke- ja pahispersoonallisuuksia, joita olen vuosikausiin nähnyt. Keskeisenä teemana tarinassa onkin selvästi luontosuhde, joka roistoilla on luonnollisesti vähintään yhtä perversioitunut, läpimätä ja ilkeä kuin mitä nämä itse ovat ulkoisesti.

Tummassa kristallissa riittää roppakaupalla aitoa käsityöläistä persoonallisuutta ja intohimoa, mutta kokonaisuudessa olisi ollut ainesta huomattavasti parempaankin. En jaksanut millään kiinnostua yksiulotteisen hahmokatraan puuhasteluista, enkä leffan loputtua muistanut edes näiden nimiä kuin vaivoin. Harmittaa tällainen.


Arvio: 3.5/5


THE DARK CRYSTAL, 1982 USA, Iso-Britannia
Ohjaus: Frank Oz, Jim Henson
Käsikirjoitus: David Odell, Jim Henson
Näyttelijät: Barry Dennen, Billie Whitelaw, Dave Goelz, Frank Oz, Jim Henson, Kathryn Mullen, Kiran Shah, Lisa Maxwell, Percy Edwards, Stephen Garlick