Maa on syntinen laulu (1973)

Minulla on nyt ja tässä hetimmiten oikein hyviä ja erittäin huonoja uutisia. Huonot uutiset kuuluvat siten, että mikäli nyt lukija sattuu etsimään tavalla tai toisella viihdyttävää ja hauskaa elokuvallista elämystä, kannattaa katseet mieluusti suunnata jonnekin muualle, sillä Maa on syntinen laulu on muodossa kuin muodossa melkoisen kaukana helposta ja kevyestä viihteestä. Kolikon kääntöpuolena kyseessä on aitoudessaan niin repäisevä, iskevän rujo ja ainakin ulkoisesti kamala draama suomalaisen ihmisen pakkasen ja silkan ketutuksen kyllästämästä sielunelämästä, että viinan, tervan, veren, napanöyhdän ja pallihien käryn pystyy tuntemaan nenässään ja kitalaessaan jopa ruudun paremmalla puolella.

Timo K. Mukka oli suomalaisen kaunokirjallisuuden traaginen oman tiensä kulkija, joka aloitti taiteellisesti monipuolisen uransa vasta teini-ikänsä viimeisinä vuosina, eli ja loi köyhissä oloissa vailla mainetta tai kunniaa, ja poistuikin tästä maisesta maasta sydänkohtauksen seurauksena vain 28-vuotiaana. Matkan varrelle mahtui satakunta kuvataiteellista teosta, läjäpäin runoja ja novelleja sekä kuutisen romaania, joista Mukan henkilökohtaisesti rakkaudenosoitukseksikin kuvaillun, pohjoisen ihmisen ja tätä ympäröivän luonnon vuorovaikutteista elämänmenoa omalla balladimaisen karun kauniilla ristiriitaisella tavallaan kuvannut Maa on syntinen laulu oli ensimmäinen ja ehkäpä se kaikkein tunnetuin miehen luomuksista.

Menin ja luin omaksi ilokseni Mukan magnum opuksen edellisviikolla, enkä voi häpeäkseni sanoa pitäneeni siitä kovinkaan paljoa. Syy antipatioilleni on niinkin nolostuttava kuin tällaiselle kahvikupilleni, lemmikkikorpilleni ja fillarinraatojeni aaveille (lue: Arvottomat, Jäniksen vuosi) höpöttävälle länsisuomalaiselle korrenpureskelijalle vieras ja vaikeaselkoinen puheenparsi, jota oli erittäin vaivaannuttava ja ikävystyttävää lukea, vaikka itse opuksen varsinainen asiasisältö olikin täyttä Mukkaa. Onneksi kinematografisen näytelmän kaltaisen visuaalisen median kohdalla tällaiset detaljit eivät kaiken järjen mukaan pitäisi päästä nautintoa häiritsemään – eivätkä päässeetkään.

Rauni Mollbergin käsittelyssä Mukan klassikkoromaani taittuu puhtaaksi sodanjälkeiseksi inhorealistiseksi draamaksi, jossa ei ammattinäyttelijöitä nähdä eikä erotiikan, ryyppäämisen tai eläimiin kohdistetun väkivallan suhteen juuri ujostella. Viimeisen saa kokea jo ensimmäisten kohtausten aikana emänsä kohtuun paloiteltu vasikka, joka teurastettiin siis ihan oikeasti. Navettakin kuuluu tarinan lappilaisen pääperheen vanhoilliseen tilaan, jonka asukeista ehkäpä lähimmäksi päähenkilöä pääsee tamperelaisen Maritta Viitamäen esittämä Mäkelän Martta, joka tarinan puitteissa sattuu rakastumaan väärään poromieheen ja synnyttämään tälle pojan.

Mollen pitkälti käsikameravoimin kuvattu, syntisen aidolla tavalla nuhjuinen elokuva on kauniisti sanoen ruma ja ankea kuin mikä, mutta lähinnä hyvällä ja elämänmakuisella tavalla, joka tarraa katsojaa välittömästi leukaperistä, imaisee sisäänsä ja hyökkää jokaisen kuviteltavissa olevan aistin kimppuun sellaisella raivolla ja intensiteetillä, että vastaavien illuusioiden luomiseen kykenee harva kovempien tuotantoarvojenkaan tuotos tässä maailmassa. Pelkästään katsomalla ja kuulemalla Mollen ja kumppaneiden työn jälkeä voi tuntea sontaisen navetan kärpäset pörräämässä päänsä ympärillä, kusiaiset kiipimässä käsiään ja jalkojaan pitkin sekä humalaisen puukon törröttämässä kylkiluidensa välissä. Tervetuloa Suomeen, ota poika ryyppy. Perkele!

Olen joskus kuullut valitettavan, ettei Molle ole kaiken väkivaltaisen pikkutarkan naturalisminsa lomassa malttanut kiinnittää tarpeeksi huomiota alkuperäisteoksen runollisempaan puoleen, mutta omasta mielestäni tästä filmatisoinnista pystyy toki löytämään syvempääkin sisältöä ja teemoja silkan suoran ja kaunistelemattoman suomalaiskansallisen synkistelynkin lomassa, kuten toistuva syntymän, elämän, kuoleman luoma omanlaisensa toistuva temaattinen rytmitys, jota keskivaiheilla tulevan saarnakohtauksen kaltaiset elämääkin suuremmat kansanomaiset hengelliset tuokiot yhdessä silkan kolean koruttoman romantiikan sekä shokeeraavuuteen ja rapeaan kauneuteen asti elävän ja hengittävän, väkivaltaisen ja mystisen välillä vuorottelevan luontosuhdekuvauksen ohella mukavasti rytmittävät.

Oikeastaan Mollen ote toi mieleen jonkun Eric von Stroheimin ja muuan klassisen tarinan tämän suhtautumisesta omaan pikkutarkkaan realismiinsa. Muuassa miekkosen teoksessa oli tunkkaiseen wieniläiseen ilotaloon sijoittuva kohtaus, joka kuvattiin hämyisestä satamasta vuokratussa likaisessa kämpässä, jonne oli tarkoituksella koottu kaikki kulmakunnan rappioituneimmat mies- ja naisprostituoidut, joille vielä luonnollisesti varattiin janojuomaksi kieltolain hengessä tynnyrikaupalla pirtutrokareilta hankittua laitonta viinaa. Jos elokuvan on tarkoitus kuvata kiusallisia tai arveluttavia ihmiselämän puolia, miksi lähteä turhia silottelemaan tai kaunistelemaan? Tätä on elokuvarealismi antoisimmillaan.

Palatakseni kuitenkin Mollbergiin...

Maa on syntinen laulu on supisuomalainen klassikko niin elokuvana kuin kirjanakin – melkein jo menisin sanomaan sitä jonkinasteiseen kotimaiseen yleissivistykseenkin kuuluvaksi teokseksi. En kuitenkaan uskalla kovin hyvällä omallatunnolla mennä tällaista hyperrealistisuuteen asti kuivaa ja karua draamaa ihan kenelle tahansa mennä suosittelemaan ainakaan kevyenä viihteenä, joten jos Mukan lappilaiskertomus nyt pitää muodossa tai toisessa päästä kokemaan, kannattaa ainakin henkisesti varautua enemmän poromiehen puukon terävyydellä suoneen iskevään likaisen ehtaan runoelämykseen kuin mihinkään Turhapuro-leffojen sielunmaisemiin.


Arvio: 5/5


MAA ON SYNTINEN LAULU, 1973 Suomi
Ohjaus: Rauni Mollberg
Käsikirjoitus: Panu Rajala, Pirjo Honkasalo, Rauni Mollberg, Timo K. Mukka
Näyttelijät: Aimo Saukko, Maritta Viitamäki, Milja Hiltunen, Niiles-Jouni Aikio, Pauli Jauhojärvi, Sirkka Saarnio