Hell's Hinges (1916)

Ikilegendaarisen yrmynäyttelijän ja miehisen miehen William S. Hartin komea filmografia lienee silkassa elokuvaeuforisessa mielessä ehkäpä mielenkiintoisinta ja parasta viihdemateriaalia, mihin viime aikoina olen törmännyt. Harthan oli aikoinaan yksi maailman johtavista elokuvatähdistä, ja pelkästään länkkärin saralla yksi suurimmista nimistä koskaan. Tästä saavutuksesta kuuluu suuri kiitos Hartin itsensä pettämättömän karisman ohella tämän taustalla hääränneelle tuotantokoneistolle, joka tuntuisi venyneen huikeimmillaan silkan mykän toiminta- ja westernviihteen saralla sellaisiin ulottuvuuksiin, että vastaavaan intensiivisempään menoon yllettiin vasta hurmeisissa neuvostoliittolaisissa vallankumousleffoissa.

Hell’s Hinges edustaa likimain vuosikymmenen parasta elokuvaosaamista maailmassa ja Amerikassa erityisesti, kyseessä on yksi William S. Hartin uran kuuluisimmista leffoista ja nykyaikaisen testosteronia tursuavan toimintamätön suoria esi-isiä. Tälläkin kertaa William S. Hart esittää viinaa ja sikareita imuttelevaa antisankaria ja lainsuojatonta läntisen rannikon likaisimmassa ja vaarallisimmassa rottaluolassa, jossa vahvimman oikeus on ainut laki ja uskonto. Pahaksi onnekseen muuan naiivi pappi perheineen päättää saapua saarnaamaan Herran sanaa lännen pyssymiehille, mistä ei tietenkään hyvä heru…

Kaksi vuotta on kulunut The Bargainin varsin simppelistä kertomuksesta, mutta teknisesti ja tuotantoarvojensa puolesta on edistys sitten sitäkin huomattavampaa laatua: Hell’s Hinges suorastaan herkuttelee alusta asti jättimäisillä massakohtauksilla ja tarkoitusta varten rakennetulla kulissikaupungilla, joita molempia kuvataan tarkoituksella mahdollisimman etäältä jättimäisen vaikuttavuuden maksimoimiseksi. Aina välillä tietysti ymmärrettävästi hyödynnetään myöhempiä hienostuneempia otteita ennakoiden myös erilaisten lähikuvien suomia mahdollisuuksia, mutta vielä varsin maltillisesti. Noin yleisesti voinee Hartin leffaa jälleen kehaista sen mukavan karusta ja mukaansa imaisevasta realismista, mikä on tietysti aina vain plussaa ainakin omalla kohdallani.

The Bargainiin verrattuna toimintakohtauksia on tähän teokseen eksynyt lukumääräisesti niukemmalti, ja etenkin ensimmäisen puolikkaan ajan keskitytään tarkoituksella pohjustamaan niitäkin vähiä oikein olan takaa. Odotus kuitenkin palkitaan, kun Hell’s Hingesin legendaarinen kliimaksi viimein pärähtää käyntiin rosvojoukon hyökätessä paikallisen seurakunnan kimppuun ja William S. Hartin näyttelemän yrmyn pyssymiehen päättäessä tehdä klassiseen äijäilytyyliin selvää jälkeä koko roskajoukosta vaikka sitten yksin. Lopulta kokonainen tulisen pätsin nielaisema kaupunki hajoaa täydelliseksi upeaksi kaaokseksi yksinäisen pyssymiehen hoidellessa roistoja lakoon Arskan ja kumppaneiden hengessä.

Äijämestari Hartin magnum opuksessa on toki omat tylsemmätkin hetkensä etenkin alkupäässä, mutta viimeistään jälkimmäisen puolikkaan räjähtäessä täydellä voimalla ei silmiään meinaa Hell’s Hingesistä saada irti väkivalloinkaan. Lopussa verilöylyn ja helvetillisen hävityksen todistanut ilmeetön ja murahteleva toimintasankarikin taipuu vielä ensimmäistä kertaa eläessään rukoilemaan onnea ja menestystä, muttei tietenkään itselleen, vaan rakastamalleen naiselle. Vanhan pyssymiehen ura tappajana on ohi, mutta oma seikkailuni Hartin huikean tuotannon parissa on vasta alussa…

Ihan hauskana triviatietona mykkäleffoihin erikoistunut William S. Hart kuulosti oikeassa elämässä aivan Robert Mitchumilta erilaisia painotuksia myöten.


Arvio: 4.5/5


HELL'S HINGES, 1916 USA
Ohjaus: Charles Swickard, Clifford Smith, William S. Hart
Käsikirjoitus: C. Gardner Sullivan
Näyttelijät: Alfred Hollingsworth, Clara Williams, Jack Standing, J. Frank Burke, Robert McKim, William S. Hart