Murskattuja kukkia (1919)

Viime vuosisadan alkupään Lontoon sisäkaupungin slummien likaisilla ja pimeillä kaduilla vaeltelee isänsä säännöllisesti henkihieveriin pieksemä teini-ikäinen Lucy, "murskattu kukkanen", joka erään väkivaltaisen kohtauksen jäljiltä löytää tiensä hyväntahtoisen nuoren kiinalaisen miehen luokse. Tuona ohikiitävänä yhteisenä hetkenä yhteiskunnan hylkimä kaksikko onnistuu kehittämään välilleen suhteen, mutta parin lyhyttä onnea kestää lopulta vain niin kauan kuin isä ei tiedä tyttärensä olinpaikkaa.

Taisinkin jo aiemmin julistaa omistavani tämän jouluisen lomakuukauden ensisijaisesti kaikille omissa loputtomissa arvostelujonoissani vuosikausia nököttäneille aasialaisille ja eurooppalaisille art house -leffoille, mutta löysin itsestäni sen verran ylimääräistä energiaa kaiken laatuajan lisäksi, että intoa riittää hoitamaan myös muutamia vanhempia amerikkalaisia klassikoita. Ja mikäpä muukaan elokuva sen klassisempi ja ajattomampi olisikaan kuin vanhan kunnon D.W. Griffithin legendaarinen Murskattuja kukkia, yksi lätäkön toispuolisen kullan ja hunajan maan mykän kauden hienoimmista romanttisista tragedioista.

Tuntuu melkein naurettavalta, miten yksinkertaisen tarinan ympärille kokonainen puolitoistatuntinen elokuva on saatukaan rakennettua ilman hetkenkään tyhjäkäyntiä. Suurimpana syynä tähän lienee aikansa huippua edustava tunnelmallinen lavastus yhdessä G.W. Bitzerin loisteliaan kuvaksen kanssa, mutta eipä parane mukavan tasaisella tempolla etenevää tarinaa ja erinomaisia näyttelijöitäkään unohtaman. Uskottekos jos sanon, että Lillian Gish oli tätä tehdessään niin kovassa kuumeessa, että tämän tilalle oltiin jo palkattu sijaisnäyttelijäkin?

Gishin sairastelua ei oikeastaan huomaakaan kuin yhdessä ainoassa kohtauksessa, ja siinäkin ainoastaan positiivisessa mielessä. Puhun nyt tietysti koko Griffithin teoksen kuuluisimmista yksittäisestä kohdasta, jossa Lucy piiloutuu kirveellä aseistetun isänsä raivonpuuskaa lähimpään vaatekomeroon. Murskattuja kukkia olikin tekoaikanaan niin hurja ja äärimmäisen väkivaltainen tapaus, että alkuperäinen levittäjäkin kieltäytyi päästämästä sitä teattereihin asti ja Griffith joutui lopulta turvautumaan vastaperustetun United Artistsin apuun saadakseen teoksensa julkaistua. Jälkiviisaasti voi vain todeta kaiken synkistelyn olevan tärkeä osa itse elokuvan taikaa, sillä se saa Lucy-paran lyhyen onnellisen hetken tuntumaan paljon suuremmalta ja kauniimmalta kuin mitä se periaatteessa onkaan.

Viimeiseksi on vielä pakko mainita se kaikkein isoin juttu, joka monia tuntuu näin vanhassa teoksessa häiritsevän: Murskattujen kukkien kiinalaista näyttelee selvästi länsimainen näyttelijä. Pitää kuitenkin muistaa, että Griffithin suuren tragedian tekoaikaan elettiin huomattavasti nykyistä rotutietoisempaa vuosikymmentä ja "keltainen vaara" oli vielä hyvässä muistissa, siten roturajat ylittävän rakkauden kuvaaminenkin oli sellaisenaan mahdotonta jo valmiiksi näin rankassa ja skandaalinkäryisessä elokuvassa.

Antoipa lukija näiden pienoisten aikansa kauneusvirheiden häiritä itseään tai ei, lukeutuu Murskattuja kukkia joka tapauksessa harvojen ja valittujen erityisen merkittävien ja rakastettujen klassikoiden joukkoon, jotka jokaisen taiteenlajin ystävän tulisi nähdä vähintään kerran elämässään, mieluiten useammin.



Arvio: 5/5



BROKEN BLOSSOMS, 1919 USA
Ohjaus: D.W. Griffith
Käsikirjoitus: D.W. Griffith
Näyttelijät: Donald Crisp, Lillian Gish, Richard Barthelmess