Gertrud (1964)

Niinpä siinä sitten kävikin yllättäen, että Sanasta muodostui pitkästä aikaa Carl Theodor Dreyerin uralla kansainvälinen menestys niin kriitikoiden kuin yleisönkin keskuudessa, joten olisi luullut mestarin seuraavan elokuvan julkaisun olevan lähempänä kuin jälleen kymmenen vuoden päässä. Toisin kuitenkin kävi tälläkin kertaa, sillä Dreyer ei monista erilaisista luonnostelmistaan ja ainakin osittain valmiista käsikirjoituksistaan huolimatta tuntunut vuosikausiin saavan vietyä eteenpäin suunnitelmiaan seuraavaksi teoksekseen. Sitten Dreyer tuli lukeneeksi erään analyysin Hjalmar Söderbergin Gertrudista ja inspiroitui siinä määrin, että valmis adaptaatio aiheesta putkahtikin maailmaan vain paria vuotta myöhemmin ohjaajalleen tyypillisesti mielipiteitä rajusti jakaen.

Nolostuttaa tällaista näppäimiltään päästääkään, mutta tällä kertaa Dreyerin ohjaustyön saama kritiikki on periaatteessa helppo ymmärtää. Aiemmin mainitusta ohjaajaa inspiroineesta analyysistä Dreyer nimittäin sai ajatuksen koettaa vaihteeksi tehdä aikaisemmista teoksistaan poiketen teatterimaisen dialogipainotteisen draaman sovitettuna omaan riisutumpaan tyyliinsä. Lopputulos ei ole likimainkaan yhtä helposti lähestyttävissä kuin mestarin aiemmat työnäytteet, etenkään kun jo Vihan päivässä ja Sanassa äärimmilleen viety liikkuva kameratyöskentely on tässä vedetty vieläkin pitemmälle ja yksittäiset otokset on venytetty parhaimmillaan jopa kymmenen minuutin paremmalle puolelle. Jo siis ei ole valmiiksi jo tottunut kyseiseen metodiin, tällaisen teoksen katseleminen voi olla kokemuksena mitä täydellisintä tuskaa.

Suurin osa Gertrudin sisällöstä on siis jo lähtökohtaisesti puhdasta dialogia ylellisissä kamareissa ja puistoissa nimihenkilön sekä tämän elämän seurapiirien taiteilijamiesten välillä. Ohjaajalleen tässä vaiheessa tuttuun tapaan jokainen valaisuratkaisu ja yksityiskohta on niin äärimmäisiin tarkkuuksiin asti suunniteltu kuin ihmismieli nerokkaimmillaankaan kykenee kuvittelemaan. Juonellisessa mielessä kyseessä on varsin yleisinhimillinen kertomus idealistisen päähenkilön pyrkimyksestä löytää elämäänsä aitoa ja puhdasta rakkautta epätäydellisessä maailmassa. Kuten varmasti jo lähtökohdista arvaakin, ei tarinan katkeransuloinen päätöskään ole laisinkaan niin ruusuinen tai sokerikuorrutettu kuin voisi monen muun teoksen kohdalla kuvitella. Matka onkin lopullista päätepistettä tärkeämpi.

Yhtenä erikoisuutena on pakko mainita henkilöiden tapa katsoa toisaalle keskustellessaan toistensa kanssa. Tiettävästi tämä oli ohjaajalta tarkoituksellinen päätös, jolla näyttelijät saatiin ilmaisemaan rennommin tunteitaan ja korostaa jäykän ja hitaan kerronnan ohella henkilöhahmojen välistä etäisyyttä vaativissa kymmenien minuuttien pituisten ottojen dialogeissa. Omalla kohdallani ensimulkaisulla eriskummalliselta tuntuva ratkaisu myös toimii erinomaisesti, samoin kuin koko muukin elokuva. Tähän mielipiteeseen on kuitenkin johtanut useiden osittaisten ja täysien katselukertojen summa sekä koko ohjaajan muun tuotannon kuoliaaksi asti analysoiminen. Gertrud kun sattuu olemaan jopa Dreyerin omassa filmografiassa siinä määrin valikoivaan makuun suunnattu, ettei kumpainenkaan edellisistä yhdessäkään välttämättä takaa sen kaltaiseen teokseen välitöntä rakastumista.

Tämä on muuten yksi Lars von Trierin suosikkileffoista. Dreyerin itsensä siirryttyä ajasta ikuisuuteen nuori herra päätti ottaa työstettäväkseen mestarin jälkeensä jättämät suunnitelmat ja käsikirjoitusluonnokset Medean tarinasta.



Arvio: 5/5



GERTRUD, 1964 Tanska
Ohjaus: Carl Theodor Dreyer
Käsikirjoitus: Carl Theodor Dreyer
Näyttelijät: Baard Owe, Bendt Rothe, Ebbe Rode, Nina Pens Rode