Tule ja katso (1985)

"Ja kun Karitsa avasi neljännen sinetin, kuulin minä neljännen olennon äänen sanovan: "Tule!" Ja minä näin, ja katso: hallava hevonen; ja sen selässä istuvan nimi oli Kuolema, ja Tuonela seurasi hänen mukanaan, ja heidän valtaansa annettiin neljäs osa maata, annettiin valta tappaa miekalla ja nälällä ja rutolla ja maan petojen kautta." (Ilm. 6:7-8)

Olin jo melkein viettämässä lämmintä ja jouluisaa maanantaipäivää perheeni ja sukulaisteni kanssa, katsomassa televisiosta Joulupukin kuumaa linjaa sekä perinteistä Lumiukkoa, kuulemassa presidentin joulurauhan julistusta ja syömässä kinkkua, mutta sitten heräsinkin Matrixista ja muistin että tässähän olisi vielä muutama neuvostoliittolaista kansanmurhaelokuvaa katsomatta ennen hetkellistä vaihtamista muuhun tulevan vuoden alkajaisiksi. Mikä voisi olla oikeasti jouluaamuna parempaa kuin etninen puhdistus Ilmestyskirjan mukaan nimetyssä sotaelokuvassa?

Elem Klimoville täytyy ainakin ennen itse elokuvan näkemistäkin antaa aplodit armottoman teoksensa upeaakin upeammasta ja osuvasta markkinoinnista, sillä Ilmestyskirja, ihmiskunnan massatuho ja maailmanloppu ovat juurikin täsmällisiä käsitteitä kuvaamaan tämän mestariteoksen tyyliä ja sanomaa. Samalla ne ovat nerokkaita vihjeitä herättämään länsimaisiin sotaleffoihin mieltyneidenkin mielenkiinnon silkalla synkkyydellään ja selvällä vihjailullaan ruumiskasoista sekä väkivallasta.

Mikään iskulause tai arvostelu maailmassa ei kuitenkaan riitä etukäteen kuvaamaan, miten äärimmäisen julma ja surrealistisen rankka Klimovin visio todellisuudessa on. Jos neuvostoliittolaista sotaelokuvaa Stalinin kuoleman jälkeen ajattelee aiemmin propagandakäyttöön idealisoidun suuren isänmaallisen sodan riisumisprosessina kaikesta kunniasta ja sankaruudesta, ensin Kurjet lentävät ja Balladi sotilaastan tyyliin kovin varovaisella otteella, sittemmin yltyen musertavan inhimillisyyden ja tuskan korkeimpiin sfääreihin Klimovin edesmenneen vaimon Larisa Šepitkon legendaarisessa Nousussa, edustaa Tule ja katso lajissaan korkeinta ja hienostuneinta sodan koruttomuuden ja nihilismin kuvausta, jonka veroista ei kapitalistinen järjestelmäkään liene ikipäivänä kyennyt tai kykene tuottamaan.

Matka helvettiin alkaa viattomalla kohtauksella lasten sotaleikeistä. Pahaenteisesti pikkupoikien yllä kiitävä sotilaslentokone antaa jo tässä vaiheessa vihiä lähestyvästä tuhosta ja kuolemasta. Kotiinpaluun jälkeen toinen pojista jatkaa matkaansa metsissä piileskelevien partisaanien joukkoon, vielä tässä vaiheessa sota on koreita kansalauluja ja muodollisia tervehdyksiä sankareineen ja roistoineen kuin lasten leikeissä.

Lapsuuden loppu kuitenkin koittaa jo seuraavassa kohtauksessa, jossa päähenkilö eksyy metsään samanikäisen tytön kanssa. Yhdessä mitättömän pienessä unenomaisessa hetkessä pommitusten nostattama valtava auringon pimentävä multa- ja pölypilvi pyyhkii kaksikon yli. Paluumatkalla kotikyläänsä näitä odottavat vain alastomien ja runneltujen ihmisruumiiden röykkiöt ja kuolemaa kaipaavien kitumaan jääneiden tuskainen huuto ja vaikerrus. Leikistä on tullut todellisuutta.

Edellinen on kuitenkin vasta alkua tulevalle, edetessään yhä raadollisemmaksi muuttuvalle sumuiselle sotanäyttämölle. Alun jälkeen ei käytännössä kuulla kertaakaan hilpeitä marssilauluja eikä parhaimmillaan juuri dialogiakaan. Itse asiassa suurin osa koko elokuvan äänimaailmasta taitaakin koostua aavemaisesta hiljaisuudesta, ihmisten itkusta ja huudahduksista tai pelkästä hulluuden ja koirien haukunnan vallitsemasta puhtaasta kaaoksesta. Näitä kaikuja vasten nähdään koko joukko ihmisiä ja eläimiä kohtaan suunnattua tarpeetonta ja julmaa väkivaltaa, joukkomurhia, kuolemaa tekeviä siviilejä, maasta summittaisesti löytyviä irtojäseniä ja muuta mukavaa. Äärettömän vahva unenomainen tunnelma yhdistettynä helvetillisen järkyttävään kuvamateriaaliin oli tiettävästi aikoinaan niin hurjaa kamaa, että pyörtyneitä katsojia kärrättiin teattereista ulos paareilla parhaimmillaan satapäin.

Yritin tätä arvosteluani varten valita yhden tai kaksi erityistä suosikkikohtaustani tarkempaa analyysiä varten, mutta totesin tehtävän nopeasti täysin mahdottomaksi. Ei siksi, etteikö Klimovin sotahelvetissä olisi ikimuistoisia kohtauksia vaan yksinkertaisesti siitä syystä että jokainen kohtaus koko elokuvassa on omalla tavallaan ikimuistoinen. Tule ja katso iskee jokaisella kuvallaan katsojan takaraivoon raivoisasti kuin poltinraudalla eikä päästä itseään häipymään alitajunnasta vielä vuosikymmenienkään jälkeen. Ilmeisesti muutaman vuoden takainen Son of Saul pyrki samaan, mutta osittain epäonnistuen.

Näin ollen puheet kaikkien aikojen sotaelokuvasta, koko neuvostoliittolaisen elokuvataiteen vaikuttavimmasta ja ravisuttavimmasta sotaelämyksestä sekä kautta aikain parhaan sodanvastaisen elokuvan tittelistä eivät ole laisinkaan liioiteltuja. Elem Klimov oli omien sanojensa mukaan niin tyhjentävästi onnistunut sanomaan kaiken liikenevän sanottavansa koko tähänastisella tuotannollaan että mies päättikin lopettaa uransa huipulla tähän kyseiseen mestariteokseen. Ratkaisu myös tuntuu jälkikäteen ymmärrettävältä, sillä tällaisen taidonnäytteen jälkeen varaa parantaa ei vain yksinkertaisesti enää ole olemassa.



Arvio: 5/5



IDI I SMOTRI, 1985 Neuvostoliitto
Ohjaus: Elem Klimov
Käsikirjoitus: Ales Adamovitš
Näyttelijät: Aleksei Kravtšenko, Jüri Lumiste, Liubomiras Laucevičius, Olga Mironova, Vladas Bagdonas