Sana (1955)

Lyhyessä ajassa hujahtikin koko Carl Theodor Dreyerin varsin niukkateoksinen, mutta sitäkin ikimuistoisempi ura kuin vettä vain. Tässä vaiheessa mestari ei ollutkaan tuottanut ainuttakaan taloudellisesti menestynyttä äänielokuvaa, joten uusien projektien aloittaminen oli jo lähtökohtaisesti täysin mahdotonta. Kaiken aikaa maestro oli kuitenkin jo 30-luvun alusta suunnitellut uransa huipennukseksi tarkoitettua suurteosta Kaj Munkin hengellisiä teemoja käsittelevästä näytelmästä, johon Munk itse suostui muokkaamaan käsikirjoituksenkin. Monien vastoinkäymisten, Munkin itsensä kuoleman sekä taloudellisten ja tekijänoikeudellisten ongelmien kautta syntyikin tulosta niinkin myöhään kuin vuonna 1954, lähes täydet kymmenen vuotta mestarin edellisen ohjaustyön jälkeen.

Sana on vanhalle tanskalaiselle maaseudulle sijoittuva kertomus Borgenin suvun talon asukkaista. Vanha isäntä ja sukunsa patriarkka Morten on paikallisen luterilaisen seurakunnan vaikutusvaltainen ja kunnioitettu jäsen. Vanhan ukon kolmesta aikuisesta pojasta Mikkel on maallistunut käytännön kristitty, yhteisönsä uskon puutetta manaava mielenterveytensä menettänyt Johannes uskoo olevansa uudestisyntynyt Jeesus Kristus ja nuorimmainen Anders on rakastunut skandaalinkäryisesti kilpailevan kristillisen lahkon jäsenen tyttäreen.

Dreyerin elokuvan sekä Munkin alkuperäisen näyttämöversion huomattavin käännekohta on keskivaiheilla nähtävä Mikkelin vaimon kuolema lapsivuoteelle. Tiettävästi pappina toiminut Munk saikin inspiraation teokselleen juuri vastaavasta tapahtumasta kotiseurakunnassaan. Toisin kuin todellisessa elämässä, on fiktion kuolemassa kyseessä vasta alkusoitto paljon suuremmille ja järisyttävämmille tapahtumille. Mikäli Sana on tullut nähtyä, todennäköisesti ymmärtääkin miksi se vetosi niin paljon juuri Carl Theodor Dreyerin kaltaiseen uskon ja kuoleman ajattoman suurten teemojen läpi uransa innoittamaan taiteilijaan. Tiettävästi raskaana ollutta vaimoa esittänyt näyttelijä oli siunatussa tilassa ihan oikeassa elämässä ja tämän kohtauksessa kuultavat tuskanhuudot ovat peräisin tämän aidosta synnytystilanteesta.

Maailmankirjallisuuden klassikkoon perustuvaksi teokseksi saattaa tuntua omituiselta, että Dreyer meni jo ennen kuvauksia saksimaan käsikirjoituksen dialogista kaksi kolmasosaa sikseen, mutta tekstin puute on onnistuttu korvaamaan täydellisesti silkan mestarillisen visuaalisen kerronnan avuin. Koko elokuvan otosten keskimääräinen kesto lähentelee kymmentä minuuttia ja kamera elää jatkuvasti tapahtumissa mukana siirtyen kubrickmaisella neuroottisuudella täydellisyyteen asti valaistusta ja suunnitellusta kuvasta toiseen sellaisella sulavuudella ettei koko tyylikeinoon enää edes kiinnitä huomiota. Itse en oikeasti tullut edes ajatelleeksi koko asiaa ennen kuin luin siitä jostain muualta. Koko rainassakin taitaa olla enintään puolet keskiverto nykyelokuvan otoksista ja niistäkin yli puolet nähdään viimeisen parinkymmenen minuutin aikana.

Juutinmaan suvereenin suurmestarin mestariteos onkin minimalismissaan jo siinä määrin pitkälle viety elämys, että koko teoksen luulisi helposti romahtavan kuin Hunnien valtakunnan omaan mahdottomuutensa. Todellisuudessa vaikeasti lähestyttävä teos tuntuu vain vahvistuvan sitä mukaa, mitä useammin sen vain uskaltautuu katsomaan. Itselleni tämä oli toinen kerta ja pidin Sanasta vieläkin enemmän kuin ensimmäisellä, joka jo yksinään riitti nostamaan tämän yhdeksi suosikkielokuvistani koskaan. Sanan hillitty ja rauhallinen tyyli vei tällä kertaa voiton jopa Jeanne d'Arcin kärsimyksen kaltaisesta lennokkaan yltiödramaattisesta mestariteoksesta, joka jo yksistään kuulunee kaikkien aikojen huikeimpiin saavutuksiin alallaan.

Olenkin sitä mieltä, että Sana on Carl Theodor Dreyerin uran paras yksittäinen ohjaustyö sekä mestariteos numero uno ja samalla yksi parhaista koskaan tehdyistä uskonnollisia aiheita tutkiskelevista seitsemännen taiteen luomuksista. Maailmassa ei taida tähän päivään mennessä ole jälkeenpäin tainnut syntyä ainuttakaan likimain samanlaista ja samalle täydellisyyden asteelle viilattua draamaa kuin Sana. Uskonkin kokevani Dreyerin uran kristallisimman kruununjalokiven elämäni aikana vielä monen monituista kertaa ja rakastavani sitä jokaisella katselulla vain enemmän ja enemmän kunnes pääni varmaan räjähtääkin silkasta puhtaasta rakkaudesta tätä teosta kohtaan. Resonoi meinaan henkilökohtaisella tasolla niin vahvasti.



Arvio: 5/5



ORDET, 1955 Tanska
Ohjaus: Carl Theodor Dreyer
Käsikirjoitus: Kaj Munk
Näyttelijät: Birgitte Federspiel, Einer Federspiel, Emil Hass Christensen, Gay Kristiansen, Henrik Malberg