I, Frankenstein (2014)

Tiedän ja tunnustan, että suunnittelin näiden vähän puisevampien tuotosten pikamaratonista vain lyhyttä, muutaman arvostelun pituista välivaihetta ennen paluuta asian ytimeen, mutta tähän touhuun vain tuppaa monasti jäämään niin pahasti koukkuun, ettei lopettaminen käy ihan niin helposti kuin aluksi luulisi. Hyvää matskua kun tuppaa valitettavasti yleensä löytymään enemmän kuin yksi ihminen näitä pystyy koskaan maailmassa katsomaan.

I, Frankenstein on tässä surkuhupaisassa kategoriassa aivan omissa leveleissään. Tämän nimittäin on käsikirjoittanut ja ohjannut kaveri nimeltä Stuart Beattie, joka lienee useimmille tutumpi sellaisista aikamme klassikoista kuin Collateral - väärä aika, väärä paikka ja Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous. En tiedä mitä Beattien mielessä on tätä tehdessä mahtanut liikkua, mutta kyseessä on taatusti miehen kohtalaisen menestyksekkään uran rupuisimpia tuotoksia ihan tahattomaan komiikkaankin asti.

Aloitetaan I, Frankensteinin kuohitseminen vaikkapa sen nimestä: ensimmäinen ajatus nimestä "I, Frankenstein" taatusti on, että tässä seikkailee päähenkilö nimeltä Frankenstein vähän samaan tapaan kuin Claudius Minä, Claudiuksessa tai Lucifer Minä, Luciferissa, mutta todellisuudessa tohtori Frankensteinin luoman ja tässä pääosassa heiluvan keinoihmisen nimi on Adam. Tekijät ilmeisesti huomasivat virheensä vasta elokuvan viimeisillä minuuteilla, joiden aikana Adamia aletaan kuin tyhjästä kutsumaan Frankensteiniksi. Hupsista!

Varsinainen tarina alkaa tohtori Frankensteinin heittäessä luomuksensa sillalta alas kuolemaan. Aaron Eckhartin tulkitsema yrmy keinoihminen kuitenkin palaa kostamaan entiselle isännälleen. Haudatessaan tätä vanhalle hautausmaalle joukko demoneita sattuu hyökkäämään nimettömän arpiurpon kimppuun, mutta lopulta tämän pelastaa pinteestä joukko australialaisten hunksien ja uimapukumallien esittämiä gargoileja, näillä veijareilla kun sattuu olemaan oma demoneja vastaan taisteleva kiltansa vanhassa katedraalissa. Adamiksi nimetty rumilus ei kuitenkaan halua olla uimapukumallien kanssa missään tekemisissä vaan karkaa mieluummin omille teilleen.

200 vuotta myöhemmin farkkuja käyttävä ja hiuksensa lyhyeksi leikannut Adam on saapunut hämyilemään nykyaikaiseen suurkaupunkiin. Siinä sivussa miekkonen sattuu tappamaan demoonin, mutta taistelun tuoksinassa turpaansa saa myös sivullinen poliisi. Siitäkös hunksit hermostuvat ja raahaavat Adamin takaisin katedraaliinsa rangaistusta varten.

Viimeistään tässä vaiheessa käsikirjoituksen älyttömyydet alkavat jo pikkuhiljaa nostaa hassusti päätään. Katsojalle esimerkiksi selitetään jo elokuvan alussa, että playboygargoilit pystyvät tuhoamaan demoneja aseilla, joihin on kaiverrettu näiden pyhä symboli. Pyhät uimapukumallit eivät vain tulleet älynneeksi kaivertaa symboliaan esim. luoteihin ja yksinkertaisesti ampua vihollisiaan kuoliaaksi vaan kaikki taistelut käydään nykyajassakin nyrkein ja keskiaikaisin asein.

Mutta koko touhu muuttuu vain typerämmäksi, mitä pitemmälle tarina etenee. Seuraavaksi demonit hyökkäävät uimapukuhunksien katedraaliin ja kidnappaavat näiden johtajan vain vaihtaakseen tämän myöhemmin tohtori Frankensteinin muistiinpanoihin, joilla tarkoitus olisi herättää kokonainen superarmeija henkiin tuhoamaan tämä samainen johtaja joukkoineen. Toisaalta jos pahis kätyreineen olisi vain tappanut samaisen johtajan jo alussa, ei koko loppuelokuvan monimutkaista juonta olisi periaatteessa tarvittu ollenkaan!

Olen pahoillani, mikäli olen vahingossakaan antanut käsityksen jonkinlaisesta järjellisestä ja johdonmukaisesta juonellisesta annista, sillä ensimmäisen 1-2 minuutin jälkeen sellaisesta ei enää koko loppuelokuvan aikana ole tietoakaan. Yhdenkään I, Frankensteinin hahmon motivaatio ei ole selkeä eikä johdonmukainen, tarina poukkoilee kohtaus toisensa jälkeen miten sattuu, yli 90% tämän dialogista on pelkkää selittelyä ja näyttelijäsuorituksetkin ovat kautta linjan pelkästään tahattoman hupaisalla tavalla huonoja, erityisesti Bill Nighyn esittämän kömpelösti artikuloivan korporaatiodemonin osalta.

Erityisellä tavalla huvittamaan pisti I, Frankensteinin tapa toistaa kohtauksesta toiseen, miten Adamilla ei keinoihmisenä ole sielua, mutta jossain vaiheessa sielu yhtäkkiä löytyykin ja sitten taas ei. Samoin käy lopussa, jossa ensin kerrotaan päädemonin Adamin niskaan heittämän taikatempun epäonnistuneen, mikä heti seuraavassa kohtauksessa kätevästi unohdetaan. Vastaavia lapsuksia voisi listata vaikka kuinka.

Viimeinen kohtaus taitaa olla koomisin koko elokuvassa. Kuten jo mainitsin, viimeisillä minuuteilla tekijät huomasivat virheensä ja pistivät elokuvan hahmot yhtäkkiä ja täysin selittämättä kutsumaan päähenkilöä Frankensteiniksi. Aivan viimeisessä kohtauksessa tämä päähenkilö sitten pitää klassisen Batman-monologin pilvenpiirtäjän katolla, jonka päätteeksi heppuli päästää taattuun Deathstalker II -tyyliin vielä suustaan syystä toisesta elokuvan alunperin mokatun nimenkin.

Itse asiassa päätin vielä lopuksi tarkistaa erillisestä kirjallisesta referaatista, mistä tässä nyt oli oikein kysymys ja ilmeisesti elokuvan tarinan olisi kuulunut kertoa Adamin kasvusta itsekeskeisestä hahmosta todelliseksi sankariksi, joka lopussa löytää tarkoituksensa elämässä sekä ansaitsee itselleen sielun sekä nimen Frankenstein, mutta I, Frankenstein on niin kaoottisesti ohjattu ettei edes tästä yksinkertaisesta premissistä saa minkäänlaista tolkkua.

Olen sanaton. Eipä ole tullut naurettua höhlälle elokuvalle aikoihin näin makeasti. Jotain lienee siis kaikesta päätellen tehty myös oikein.



Arvio: 2/5



I, FRANKENSTEIN, 2014 USA, Australia
Tuotanto: Sidney Kimmel, Andrew Mason, Richard Wright, Gary Lucchesi, Tom Rosenberg
Ohjaus: Stuart Beattie
Käsikirjoitus: Stuart Beattie, Kevin Grevioux, Mary Shelley
Näyttelijät: Aaron Eckhart, Bill Nighy, Miranda Otto, Yvonne Strahovski