The Fantastic Four (1994)

Vuoden 2015 pahamaineisen pimeisiin huoneisiin keskittyneen floppifilmatisointi Fantastic Fourin tuomitsemisen jälkeen tekee hyvää katsoa vaihteeksi jotain hyvää. Tai no ei, ei hyvää, mutta viihdyttävää. Sitä tämä samaisesta aiheesta kengännauhabudjetilla tuotettu kielletty camp-hedelmä on vähintään yhtä paljon kuin ne uudemmatkin näkemykset, ehkä enemmänkin katsojasta riippuen.

Tarina elokuvan takaa kuuluu siten, että saksalainen tuotantoyhtiö oli mennyt hankkimaan ihmenelosten oikeudet ammoin 80-luvun alkuvuosina, mutta kaikenlaisten rahoitusongelmien vuoksi tämä ei kuitenkaan johtanut mihinkään ennen 90-luvun alkua, kun nuo samaiset oikeudet olivat jo raukeamassa. Tällöin sakemannit päättivät lyödä hynttyyt yhteen schlockmeister Roger Cormanin, tuon b-elokuvien kruunaamattoman kuninkaan kanssa saadakseen oikeuksistaan edes jotain irti sekä täyttääkseen siinä sivussa jotain vanhoja sopimusteknisiä juttuja. Lopputulosta pidettiin aikoinaan niin nolostuttavana, että Marvel hankki itselleen kaikki elokuvan negatiivit hävitettäväksi. Joku noheva oli kuitenkin ehtinyt teettää salaa alkuperäisistä itselleen kopion, minkä vuoksi tämä on nykyäänkin katsottavissa vhs-tasoisina bootleg-julkaisuina.

Varsinainen tarinallinen anti pyörii tässäkin sen ikuisen peruskysymyksen ympärillä eli kuinka aivan täysin tavanomaisista mattimeikäläisistä tuli trikoopukeisia supersankareista, paitsi tietysti siitä yhdestä, josta tulikin maailman ja ihmiskunnan tuhoa suunnitteleva lepakkolinnassa asusteleva superilkiö.

Elokuva alkaa yliopiston penkiltä, jossa parhaat ystävykset Viktor von Doom ja Reed Richards ovat kuuntelemassa maailman teatraalisimman professorin pitämää tiedeluentoa lähestyvästä komeetasta. Kaksikko päättää testata uutta tiedehärveliään, mutta jokin menee vikaan ja Viktor von Doom ottaa vähän osumaa tiedesäteistä. Reed uskoo ystävänsä kuolleen, mutta yleisö tietää paremmin...

Sitten tarina loikkaakin kymmenen vuotta tulevaisuuteen. Reedistä on nyt tullut ihan oikea tiedemies ja miestä haluttaisi päästä avaruusalukseen testaamaan avaruussäteitä jättiläistimangilla kolmen ystävänsä kanssa. Nämä ystävät käydään luonnollisesti sitten hakemassa kotoaan kuin oltaisiin lähdössä piknikille:

- Moi! Haluaisitko lentää kanssani avaruuteen testaamaan avaruussäteitä jättiläistimantillani?
- Kuulostaa kivalta. Mennään.

Jokin kuitenkin menee vikaan. Nelikon tietämättä koditonta menninkäistä ulkoisesti muistuttava timanttivaras on vaihtanut jättiläistimantin lasiseen väärennökseen ja kokeilu epäonnistuu avaruusaluksen sinkoutuessa radaltaan ja rysähtäen maan kamaralle sen matkustajien kuitenkin selviytyessä kuin ihmeen kaupalla ilman naarmuakaan. Ohi lehahtaneen komeetan mystinen tiedesäteily on nimittäin tehnyt näistä supersankareita, kuinkas muutenkaan.

Jo tähän mennessä näyttely on ollut lähes kauttaaltaan huvittavan yliampuvaa kamaa, osittain paikan päällä improvisoitu dialogi puisevaa kuin mikä ja jokainen kohtaus noin yleensä kuin amatöörivoimin tuotettu, mutta oikeasti todellinen viihde vasta alkaa näiltä main.

Seuraavaksi uunituoreet supersankarit tekevät tuttavuutta salaperäisen tohtori Doomin joukkojen kanssa. Doomipeikko itse on maskiin ja vihreään kaapuun pukeutuva Buzz Lightyear - Avaruusranger: Seikkailu Alkaain Zurgia muistuttava häiskä, joka yleensä huitoo puhuessaan menemään kuin veistelisi sanomansa vielä varmuuden vuoksi viittomakielellä. Ehkä näyttelijät ajattelivat maskin takaa ilman jälkiäänityksiä puhisevan ja mumisevan viittaveijarin sanoman kaipaavan vähän terästystä kehonkielestä ja ukko heiluu siksi kuin jossain vanhassa mykkäelokuvassa.

- Mmmmpphh kggghhhff gghhaaa!! Hahaha!!
- Emme ikinä, tohtori Doom!
- Khggglll glaa hhooo! Hahaa!
- Aaargghhh!!

Sanokaa mitä sanotte, omasta mielestäni tässä elokuvassa on ylivoimaisesti paras tohtori Doom kaikista maailman Marvel-leffoista. Tässä leffassa hahmolla on ainakin miljoona kertaa enemmän persoonallisuutta kuin esimerkiksi siinä vuoden 2015 laimeassa uusversiossa, olipa kyseessä miten juustoinen esitys tahansa. Tätä elokuvaa tai alkuperäistä sarjakuvaa ei varsinaisesti ole tarkoitettukaan kauhean ryppyotsaiseksi, joten missä vika?

"Doctor, I have the weirdest boner ever."

Ainut harmittava seikka Cormanin tohtori Doomissa on, että hahmon motiivit ja salajuonet ovat itsessään yhtä suurta klisettä kaupunkeja tuhoavasta supersäteestä ja siihen tarvittavasta MacGuffin-taikakivestä, jota supersankaritkin sitten janoavat. Toisaalta näitä samoja kuvioita toistellaan valtavirran sarjakuvaelokuvissa uskollisesti vielä tänäkin päivänä, joten hällä väliä.

Oikeastaan samaa voi sanoa koko muustakin elokuvasta. Tähän on oikeasti käytetty alle sadasosa keskiverto supersankarileffan budjetista ja siitäkin suuri osa on mennyt Otuksen kumipuvun suunnitteluun, joten kaikki mahdollinen dramatisointeihin ja erikoistehosteisiin liittyvä on juurikin niin kotikutoisen pölhöä jälkeä kuin olla ja voi. Campilla tavalla viihdyttävän pölhöä ja kornia jälkeä, omalla tavallaan jopa pahuksen onnistunutta sellaista. Viihdyttävää.

Nothing beats good old man-in-a-rubber-suit type of creature.

Joku herkempi varmaan ottaa tästäkin nokkiinsa, mutta itse diggaan juuri tällaisista hölmömmistä ja campimmista supersankarileffoista kuin niistä iänikuisista ison rahan itseään toistavista cgi-tykityksistä, joita nykyään on jo kolmetoista tusinassa. Vuoden 1994 Fantastic Four on varmaan objektiivisessa mielessä roppakaupalla kädettömämpiäkin nykyteoksia hävettävämpi töräys, mutta itselleni tämä tuotti viattoman vilpittömässä höpsöydessään huomattavasti enemmän iloa kuin yksikään viime vuosien sliipatummista ja steriilimmistä trikooseikkailuista.



Arvio: 3.5/5



THE FANTASTIC FOUR, 1994 USA
Tuotanto: Steven Rabiner
Ohjaus: Oley Sassone
Käsikirjoitus: Kevin Rock, Craig J. Nevius
Näyttelijät: Alex Hyde-White, George Gaynes, Ian Trigger, Jay Underwood, Joseph Culp, Kat Green, Michael Bailey Smith, Rebecca Staab