Kun kissa tulee (1963)

Viimeisten muutamien katsomieni tsekkoslovakialaisten elokuvien myötä olen vihdoin tainnut ymmärtää jotain todella olennaista elämästä ja elokuvataiteesta. Tai jotain sinnepäin. Kylmän sodan vuosina Neuvostoliitto taisi olla Itä-Saksan ohella sosialismin hehkuvimpia keskuksia ja kyseisten maiden aikakauden elokuvatuotanto keskittyykin enemmän tai vähemmän juuri tulipunaisen työväenaatteen julistamiseen niiden muutamien ajattomien klassikoiden ohella.

Kahden suuren välissä nökötti sitten sekalainen joukko tällaisia Puolan ja Tsekkoslovakian kaltaisia pyhään ideologiaan kyynisemmin suhtautuvia pikkumaita, joissa elokuvissakin ote oli parhaimmillaan huomattavasti vapaa- ja leikkimielisempää tietenkään laadusta yhtään tinkimättä. Siksi onkin niin kauhean harmi, ettei tuon ajan elokuville tunnu olevan yleisesti saatavilla kunnollisia julkaisuja edes niille tunnetummille yksilöille.

Jos tsekkoslovakialainen elokuva noin yleensä oli ainakin sosialismin kahleissa kärvistelevän itäblokin mittapuulla vapautuneempaa, fantasiakomedia Kun kissa tulee lienee omassa sarjassaankin niitä iloisimpia ja värikkäimpiä tuotoksia ihan kirjaimellisesti. Tämä olikin ilmestymisaikanaan kansainvälisestikin valtaisan suosittu ja kiitetty teos, mistä kertonee jotain saman vuoden Cannesista pokattu juryn erikoispalkinto. Pääpalkintohan meni tuona vuonna Tiikerikissalle ja toinen juryn myöntämä erikoispalkinto Harakirille.

Kun kissa tulee sijoittuu viime vuosisadan puoliväliin ja mitättömään tsekkoslovakialaiseen maalaiskyläseen, jonne tarinan alussa saapuu pieni tivoli taikureineen ja akrobaatteineen. Seurueen mukana kylään saapuu aurinkolaseja pitävä kissa, jolla on kyky nähdä ihmisen sieluun ja muuttaa nämä väriltään luontoaan vastaaviksi: rakastuneet muuttuvat punaisiksi, petolliset keltaisiksi, valehtelijat violeteiksi ja varkaat harmaiksi. Kylän vanhemmat eivät luonnolisesti katso moista hyvällä, paljastaahan katti taikavoimillaan vanhan kansan petollisuuden ja tekopyhyyden.

Mitään turhia spoilaamatta tästä pystyy löytämään rivien välistä selkeää piikikästä kommentaaria myös Tsekkoslovakian senaikaista tukahduttavaa kontrollipolitiiikkaa kohtaan. Prahan keväthän olikin tässä vaiheessa tunnetusti vain muutamien vuosien päässä.

En ole kuukausiin nähnyt yhtä sympaattista ja vaivattoman iloista elokuvaa kuin tämä. Kun katti tulee ei periaatteessa sisällä minkäänlaisia erikoistehosteita ja ihmisluonnon varjopuolille keljuileva satiirinen juonikin on niin yksinkertainen kuin olla voi, mutta tämä tuntuu rennossa ihmiskuvauksessaan ja lämpimässä huumorissaan valovuosia useimpia nykypäivän pakotettuja liukuhihnahupailuja aidommalta ja raikkaammalta tuttavuudelta. Sanoisin jopa, että tässä on jotain todella ajatonta ja universaalia, jonka uskoisi iskevän suomalaiseenkin yleisöön vielä tänä päivänäkin.

Tai ehkä taidan vain kuvitella lämpimikseni liikoja 2010-luvun keskivertoyleisöstä. Nykyajan ihminen on jo siinä määrin tottunut taukoamattomaan toimintaan ja erikoistehostevyöryyn, ettei tällainen lähes koomisen yksinkertaisen idean ympärille koottu rauhallisesti etenevä koko perheen komedia todennäköisesti jaksa kiinnostaa kuin todella uteliaita lapsia ja kaikkein vinksahtaneimpia elokuvahifistelijöitä. Sääli.



Arvio: 4/5



AZ PRIJDE KOCOUR, 1963 Tsekkoslovakia
Ohjaus: Vojtech Jasný
Käsikirjoitus: Jan Werich, Jirí Brdecka, Vojtech Jasný
Näyttelijät: Emília Vásáryová, Jan Werich, Jirina Bohdalová, Jirí Sovák, Karel Effa, Vladimír Mensík, Vlasta Chramostová, Vlastimil Brodský