maanantai 17. syyskuuta 2018

Valkoinen kyyhkynen (1960)


Aina silloin tällöin vastaan tulee uusia ja yllättäviä tuttavuuksia, joista ei oikein etukäteen osaa sanoa mitään, mutta jotka tuppaavat osoittautumaan pelkästään ensimmäisellä kertakatselulla henkilökohtaisella tasolla todella mullistaviksi, suorastaan käänteentekeviksi elämyksiksi joita on jälkikäteen vaikea pukea täysin sanoiksi. Vuoden 1978 Kaunotar ja hirviö näyttäisi muodostuneen itselleni juuri sellaiseksi, synnyttihän se kertaheitolla allekirjoittaneelle kokonaisen kiinnostuksen tsekkoslovakialaista elokuvaa kohtaan. Ja paljon iloa on seurannut - ja seuraa edelleen.
Ennen Valkoisen kyyhkysen katsomista en oikeastaan tiennyt Frantisek Vlácilista juuri tuon taivaallista. Mies on tullut ohjanneeksi ainakin Marketa Lazarovan, jota kaikkien aikojen parhaaksi tsekkiläiseksi elokuvaksikin monasti haukutaan, mutta muutoin miehen persoona ja teokset ovat olleet ainakin itselleni täysin tuntematonta aluetta. Nyt Vlácil lukeutuukin jo omiin suosikkiohjaajiini ja miehen tuotanto on ehdottomasti menossa katseluun niin pian kuin suinkin. Valkoinen kyyhkynen nimittäin on päräyttävimpiä debyyttiohjauksia sitten Citizen Kanen.
Luit oikein.

Kaikkein hämmästyttävintä Valkoisessa kyyhkysessä on, että sen tarina tuntuu kuin hyvin kirjoitetulta novellilta: juonellisesti hyvin yksinkertaiselta ja lyhyeltä yhteen tai kahteen virkkeeseen tiivistettävissä olevalta, mutta sisällöltään häkellyttävän rikkaalta ja sielukkaalta pikku kertomukselta. Oikeastaan elokuva sellaiseen perustuukin, mutta harvoin valmis kokopitkä filmtaisointi tuntuu ja maistuu juuri niin vahvasti alkuperäistekstiltään kuin Vlácilin debyytti.
Elokuvan alussa Susanne-niminen saksalainen tyttö päästää rakkaan valkoisen kirjekyyhkynsä matkaan vain todetakseen linnun myöhemmin eksyneen matkallaan ja todennäköisesti kuolleen. Todellisuudessa kyyhkynen päätyy Tsekkoslovakiaan, jossa rampa poika ja tämän naapurissa asuva taiteilija ottavat sen hoitaakseen. Lopussa terve lintu lentää jälleen vapauteen jättäen jälkeensä vain pikkukaupungin vilinään lumihiutaleen tavoin katoavan valkoisen sulan.

Mitäs ihmeellistä tässä nyt sitten on? Ensinnäkin, valkoisella kyyhkysellä on tässä useita erilaisia merkityksiä, kuten viestinviejä, onnentuoja ja pyhä henki. Yksinäinen rampa poika on vankina heikossa ruumiissaan ja erilaisten kaltereiden sekä verkkojen koristamassa ankean sosialistisessa kafkamaisessa maailmassa, joka yrittää tappaa tämän kyyhkystä tuon tuostakin. Kyyhkysen vapauttaminen merkitsee uuden alkua ja kyyhkysen matka yhteyden löytämistä; elokuva päättyykin kuvaan talojen katoilla komeilevasta antennimerestä. Yhtenä teemana tässä on taiteilijan pojasta elokuvan mittaan veistämä muotokuva, joka lopussa on valmis ja täydellinen.
Paperilla edellinen ei kuulosta miltään, mutta käytännössä se on taatusti hienointa symbolista elokuvakerrontaa jota olen aikoihin nähnyt. Kuvallisen kerronnan ja kuvauksen taso noin yleensäkin on Valkoisessa kyyhkysessä aivan ensimmäisistä kuvista lähtien täysin omaa luokkaansa, kiitos Valerie and Her Week of Wondersista tutun Jan Čuříkin, yhden aikansa lahjakkaimmista elokuvaajista. Tämän onkin pakko olla visuaalisesti iskevimpiä ja tyylikkäimpiä 60-luvulla tehtyjä mustavalkoisia elokuvia joita olen toistaiseksi koskaan nähnyt. Olen täysin tosissani.

Valkoinen kyyhkynen vei sanat suustani niin tehokkaasti, etten keksi edes tähän loppuun mitään kovin tyhjentävää ja ytimekästä. Jos saatte mahdollisuuden koskaan nähdä tätä elokuvaa, katsokaa.



Arvio: 4.5/5



HOLUBICE, 1960 Tsekkoslovakia
Ohjaus: 
Frantisek Vlácil
Käsikirjoitus: 
Frantisek Vlácil, Otakar Kirchner
Näyttelijät: 
Anna Pitasová, Frantisek Kovárík, Gustav Püttjer, Hans-Peter Reinecke, Karel Smyczek, Katerina Irmanovová, Vjaceslav Irmanov, Vladimir Erlebach

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.