Kukkulan tyttö, sataman poika (2011)

Studio Ghibli tunnettiin joskus yhtenä maailman johtavista animaatiostudioista, mutta nykyään vanha ja kunniakas studio hoitaa lähinnä museon virkaa joitain pienproduktioita lukuun ottamatta. Vuosikymmenten kovasta yrityksestä huolimatta Ghibli ei pystynyt nostamaan vanhojen mestareiden tilalle oikeastaan yhtään varteenotettavaa isoa ohjaajanimeä ja firma todennäköisesti tulee sulkemaan lopullisesti ovensa vanhojen kärkiohjaajien, Hayao Miyazakin ja Isao Takahatan siirryttyä ajasta ikuisuuteen. Myös Goro Miyazaki yritti yhteen aikaan astua kuuluisan isänsä saappaisiin kahdella omalla ohjauksella, mutta miehen debyytti Maameren tarinat ei vakuuttanut sitten ollenkaan ja se menestyi mielestäni ratsastamalla pelkällä Ghiblin nimellä. Kukkulan tyttö, sataman poika oli Goron toinen yritys ja mielestäni miehen kahdesta ohjaustyöstä se parempi.

Maameren tarinoista ja vanhemman Miyazakin elokuvista poiketen Kukkulan tyttö, sataman poika ei kerro minkäänlaisesta suuresta seikkailusta tai jumalten sodasta, vaan se on pohjimmiltaan hyvin yksinkertainen draamaelokuva. Kukkulan tytön tarina sijoittuu sodan jälkeiseen aikaan Japanin saaristoon. Umi on äitinsä sekä sisarustensa kanssa asuva erilaisten arjen kiireiden parissa puuhaava tyttö, joka tarinan kuluessa liittyy koulun muiden nuorten tavoin joukkoon, joka pyrkii suojelemaan poikien kerhotaloa purkutuomiolta. Näissä toimissaan Umi ystävystyy Shun-nimisen pojan kanssa, jonka kanssa tällä on tietämättään enemmän yhteistä kuin ensisilmäyksellä voisi luulla.

Kukkulan tyttö, sataman poika on sikälikin raikas tuulahdus uutta ja erilaista Ghibliä, ettei siinä ole ollenkaan pahista eikä se kerro laisinkaan hyvän ja pahan mittelöstä, vaan tarina on ennemminkin nostalginen kuvaus nuoruudesta ja ystävyydestä uuden, optimistisemman ajan kynnyksellä. Aihepiirinsä puolesta teosta voisi luulla melkoiseksi lasten elokuvaksi, mutta omasta mielestäni se on kaikessa vähäeleisyydessään nimenomaan aikuisille suunnattu. Itse pidin erityisesti elokuvan rennosta ja kiireettömästä tunnelmasta; taustalla toisinaan kuultava kevyt ja nostalginen haitarimusiikki sopii sen tyyliin kuin nakutettu.

Positiivisimmillaan elokuva tuntui pelkästään mielekkäältä, muttei lainkaan imelältä tai turhan sentimentaaliselta monen muun vastaavan romanttisen draaman tapaan. Yllättäen pidin myös tarinan pää- ja sivuhahmoista erityisen paljon ja ne muutamat kiinnostavat juonenkäänteetkin olivat paitsi erittäin yllättäviä, myös omasta mielestäni todella uskottavia. Varsinaisten jännittävämpien kohtausten puute nyppi itseäni ainoastaan vasta lopussa, joka tuntui kunnollisen kontrastin puutteen vuoksi ehkä hieman laimeahkolta.

Perinteiseen Ghibli-tyyliin elokuvan ulkoasu on erittäin nättiä katseltavaa. Kuitenkin, joissain kohdin ihmisten liikkeet näyttivät omaan silmääni vähän turhankin tönköltä ja töksähtelevältä. Katsoin tätä samoihin aikoihin The Thief and the Cobblerin kanssa, jossa animaatioon on käytetty kaksinkertainen määrä kuvia sekuntia kohti ja liike on siinä sen vuoksi huomattavasti sulavampaa ja luonnollisempaa. Tuskin olisin koko juttuun kiinnittänyt mitään huomiota, ellen olisi tuota kyseistä elokuvaa tullut juuri katselleeksi.

Omasta mielestäni Kukkulan tyttö, sataman poika on erinomainen elokuva, yksi Ghiblin paremmista töistä ja mielestäni niistä kaikista aliarvostetuin. Mitä olen asiasta lukenut, Goro Miyazaki ei välttämättä aio hienosta onnistumisestaan huolimatta jatkaa animaation parissa, sillä mies on omien sanojensa mukaan lopen kyllästynyt töidensä jatkuvasta vertailemisesta legendaarisen isänsä vastaaviin. Sääli jos pitää paikkansa, miehessä olisi selvästi elokuvantekijän vikaa.

Arvio: 4/5

Coquelicot-zaka kara, 2011 Japani
Tuotanto: Toshio Suzuki
Ohjaus: Goro Miyazaki
Käsikirjoitus: Hayao Miyazaki, Keiko Niwa
Näyttelijät: Jun Fubuki, Junichi Okada, Keiko Takeshita, Masami Nagasawa, Nao Ohmori, Rumi Hiiragi, Shunsuke Kazama, Takashi Naitô, Teruyuki Kagawa, Yuriko Ishida.