Mune: Guardian of the Moon (2014)

Niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin,

kun menninkäinen yössä tallustaa,

hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on

ja toinen yötä rakastaa.

Olen tainnut jo aiemmin moneen kertaan tämän sanoa, mutta itse koen, että oikeasti todella persoonallisilla ja kiinnostavilla elokuvilla on lähes säännönmukaisesti tapana hautautua kaikenlaisen tusinahötön sekaan ja ne löydetään tyypillisesti vasta kauan niiden ilmestymisen jälkeen – jos löydetään. Mune: Guardian of the Moon vahvistaa uskoani tähän entisestään. Tätä elokuvaa ei ole ikinä taidettu edes julkaista Suomessa, yhdenkään sen tekijän nimi ei sano ainakaan itselleni yhtään mitään eikä siitä oikeastaan löydy netistäkään paljoa materiaalia. Elokuvan kansikuvakin tuo mieleen lähinnä suoraan DVD:llä julkaistut halvat animaatiot. Vaikka olen fanittanut ranskalaista animaatiota jo vuosikausia, kuulin itsekin tästä elokuvasta vasta muutama päivä sitten muutaman ranskalaisen kanssaharrastajan suositeltua sitä. Näkemieni lyhyiden pätkien perusteella tämä oli aivan pakko nähdä, enkä todellakaan pettynyt.

Mune: Guardian of the Moonin tarina sijoittuu kuvitteelliseen fantasiamaailmaan, jossa kuu ja aurinko kiertävät Maata. Taivaankappaleita liikkeessä ja radallaan pitää kaksi Maan pinnalla loputtomasti kiertävää jättiläismäistä kolossia, joiden selästä kumpaiseenkin lähtee ohut naru tai järeä ketju. Kummallakin kolossilla ja taivaankappaleella on oma kaitsijansa, jonka tehtävänä on huolehtia elintärkeästä kiertokulusta sekä yön ja päivän tasapainosta.

Varsinainen tarina alkaa, kun taivaankappaleille valitaan uudet kaitsijat. Aurinko saa kaitsijakseen raakaan voimaan luottavan Sohonen ja kuu heikon faunin nimeltä Mune. Kaksikko ei ensi alkuun tule laisinkaan toimeen keskenään, mutta luonnon tasapainon järkyttyä ja maailman syöksyttyä tuhon partaalle näiden on opittava puhaltamaan yhteen hiileen.

Kaikkein kriittisin kohtaus koko elokuvassa on mielestäni sen avaus, jossa selitetään lyhyesti maailman synty ja koko jutun perusidea. Itse skippasin ensimmäisen pari minuuttia ja se kostautui hyvin nopeasti. Munen maailma on sen verran mielikuvituksellinen, että aivan alussa koko juttu tuntuu lähinnä hämmentävän omituiselta, mutta mitä pitemmälle se etenee, sen paremmin siihen pääsee sisälle. Alun skippaaminen alkaa tuntua todenteolla vasta viimeisen parinkymmenen minuutin kohdalla, jossa alun luomismyytillä on aika olennainen osuus.

Munea katsoessa tuli väkisin mieleen, että tekijät ovat selvästi katsoneet kaikki mahdolliset Disneyn, Dreamworksin ja Studio Ghiblin elokuvat ja valikoineet tarkkaan kaikenlaisia mielestään toimivia pikkujuttuja. Tarinasta itsestään löysin aineksia ainakin Toy Storysta, Herkuleksesta, Lumikista ja Kung Fu Pandasta. Koko maailma hahmoineen on vastaavasti saanut selvästi valtavasti vaikutteita Prinsessa Mononokesta. Pieni lainailu ja vaikutteiden imeminen ei mielestäni elokuvaa oikeastaan huononna juurikaan, sen verran tuoreelta ja omaperäiseltä kokonaisuus tuntuu. Olkoonkin, että hienosti koottu ja kerrottu tarina välillä vähän turhankin perinteiseltä tuntuikin. Omasta puolestani olen valmis antamaan paljon anteeksi pelkästään lopun unimaailmakohtausten, elokuvan hienon pahiksen tai pahisten sekä hienon loppuratkaisun vuoksi. Vihdoinkin fantasiasatu, jossa pahaa ei voi voittaa tylsästi väkivallalla.

Elokuvan animaatio ei luonnollisesti pienehkön ranskalaisfirman tuotantona ole mitään Disneyn tai Pixarin tasoista megamättöä, mutta Munen tekijät ovat viisaasti panostaneet enemmän kiinnostavaan designiin, tunnelmaan ja hienoon väritykseen kuin suoranaiseen huippuanimaatioon. Parhaimmillaan Mune on luomavan kaunistavaa katseltavaa, erityisesti Ori and the Blind Forestin mieleen tuovissa sinertävissä öisissä kohtauksissaan, joiden tunnelmaa Song of the Seasta ja The Secret of Kellsistä tutun Bruno Coulaisin säveltämä hieno soundtrack vielä entisestään vahvistaa. Suurin osa elokuvasta on toteutettu tietokoneilla, mutta lopun unikohtauksissa nähdään myös nättiä käsinpiirrettyä animaatiota. Ne lyhyet pätkät, jotka itseni tämän elokuvan pariin alun perin houkuttelivat, olivat juurikin nuo kyseiset piirretyt kohtaukset.

Ainut itseäni isommin häirinnyt juttu koko elokuvassa oli, että se on selvästi suunnattu lapsille ja siihen on sisällytetty tarkoituksella lapsille tarkoitettua hömppähuumoria ja koomisia sivuhahmoja, joista osasta pidin ja osasta en. Pahiten huumori iski mielestäni alussa esitellyn pikkupahiksen kohdalla, josta ensin leivotaan jonkinlaista juonittelevaa lieroa, mutta joka myöhemmin sortuu pelkäksi koomiseksi läpsyttelijäksi. Vastaavasti varsinaisen pahiksen salaa herkkä ja hyvistelevä kätyri oli mielestäni oikeasti hauska hahmo. Harmittavasti koko elokuvan dialogi on sekin mielestäni liikaa yksinkertaistettu lapsia varten. Olisi ollut vähintäänkin mielenkiintoista kuulla runollisen mielikuvituksellisessa elokuvassa oikeasti runollista ja kiinnostavaa tekstiä tylsän simppelin sanailun sijaan.

Mune: Guardian of the Moon on mielestäni kaikkea muuta kuin täydellinen elokuva, mutta missä se onnistuu, se onnistuu omaan makuuni erityisen hyvin ja etenkin söpö lopetus jätti itselleni todella hyvän mielen. Se on jo yksinään enemmän kuin useimpien näkemieni elokuvien kohdalla koskaan. Miksiköhän tämä on niin aliarvostettu?

MUNE, LE GARDIEN DE LA LUNE, 2014 Ranska
Tuotanto: Dimitri Rassam, Aton Soumache, Alexis Vonarb
Ohjaus: Benoît Philippon, Alexandre Heboyan
Käsikirjoitus: Benoît Philippon, Jérome Fansten
Näyttelijät: Izïa Higelin, Michaël Grégorio, Omar Sy