Okei, tiedetään. Naurakaa pois vaan. Väitän, että kuka tahansa itsesuojeluvaiston omaava laatutietoinen elokuvien ystävä kiertää tällaiset venäläiset animaatiot kaukaa. Eihän sieltä suunnalta voi oikeasti tulla mitään hyvää. Eihän? Oikeasti venäläisellä ja neuvostoliittolaisella animaatiolla on erittäin pitkät ja kunniakkaat perinteet; käytännössä sikäläinen skene syntyi muusta maailmasta riippumatta jo 1910-luvun alussa samoihin aikoihin Winsor McCayn ja nykyisen länsianimaation standardin synnyn aikoihin. Maa on tuottanut pelkästään viimeisen vuosisadan aikana valtavan määrän maailmanluokan animaattoreita alkaen vaikka Wladyslaw Starewiczista, Aleksandr Petrovista ja Juri Noršteinista, joista viimeisen tuottama Hedgehog in the Fog on mm. Hayao Miyazakin suosikkilyhäreitä. Näillä klassisilla itäanimaatioilla on aivan oma erityinen paikkansa myös omassa lapsuudessani.
Sheep & Wolves on ainakin itselleni täysin enigmaattinen elokuva, josta ei tunnu löytyvän sitten minkäänlaista tietoa edes internetistä. Sen on tuottanut venäläinen Wizart-studio, jonka muihin tuotantoihin kuuluu… öööhh… jotain muita elokuvia, joista en ole koskaan kuullutkaan. Sen varsinaisten tekijöiden nimet eivät sano yhtään mitään, mutta sen ääninäyttelijöinä häärää mm. elävä legenda nimeltä Jim Cummings, joka on varmaan tavalla tai toisella tuttu jokaiselle piirrettyjä koskaan katsoneelle. Tiettävästi tämä on kiertänyt viime vuonna teattereitakin, mutten onnistunut löytämään ainuttakaan arvostelua tai edes kunnollista juonireferaattia koko elokuvasta. Väittäisin, että tämän tuntemattomammaksi ei varmaankaan voi teatterilevitykseen päätynyt elokuva enää paljoa päästä. Kysymys kuuluu: Miten huono se oikeasti on?
Sheep & Wolvesin tarina sijoittuu värikkääseen, lampaiden asuttamaan satumaailmaan, johon elokuvan alussa saapuu lauma susia. Elokuvan päähenkilö on susi nimeltä Grey, susilauman pelle, joka on rakastunut kuumaan susibeibeen nimeltä Bianca. Susilauman johtaja aikoo luopua päällikkyydestään ja seuraajaksi olisi tarkoitus valita laumasta kovin yksilö, joka onnistuu kukistamaan muut halukkaat. Ainoat päälliköksi mielivät ovat Grey ja elokuvan pahis, jonka nimeä en enää edes muista. Jossain vaiheessa Bianca loukkaantuu, kun Grey ei sitten vieläkään halunnut naimisiin ja emäntä alkaa vaatimaan muutosta. Sitten Grey muuttuu lampaaksi ja päätyy lammaslauman sekaan ja… no, tiedätte varmaan sanonnan ”susi lammasten vaatteissa”.
Aloitetaan elokuvan positiivisista puolista. Sheep & Wolves on mukavan värikylläinen elokuva, jossa etenkin jokaisen kuvan taustat ovat huisin hienoa katseltavaa ja animaatio ainakin keskeisimpien hahmojen ja erilaisten pölypilviefektien osalta parhaimmillaan vähintään mukiinmenevää. Henkilökohtaisesti pidin paljon hahmojen furry-designistä, etenkin niistä pahuksen lampaista ja siitä yhdestä änkyttävästä sudesta. Huumoriakin elokuvassa on, mutta harva vitsi sai itseäni oikeastaan syttymään - niitäkin tosin oli muutama. Olen varmaan kyllästymiseen asti valittanut, miten paljon oikeasti vihaan tällaisten elokuvien tapaa luukuttaa kulahtaneimpia pop-hittejä, joita maa päällään kantaa. Tässä elokuvassa kuullaan myös yksi listahittikammotus, joka on musiikkivalintana niin uskomattoman tyhmä ja sattumanvarainen, että se sai kaikessa nerokkuudessaan jo nauramaan ääneen, mikä kai oli tekijöiden tarkoituskin.
Harmittavasti kaikenlaisten etäisempien sivuhahmojen sekä taustalla pörräävien lintujen ja hyönteisten animaatio onkin sitten kamalaa katseltavaa. Ilmeisesti tekijöillä oli rahasta puutetta ja kaikki liikenevät voimavarat päätettiin panna elokuvan oleellisimpien osien animaatioon. Pökkelö animaatio alkaa osua silmään viimeistään lopun taistelukohtauksessa, jossa ne paremmin animoidut hahmot heiluvat samaan aikaan ruudulla niiden huonommin animoitujen kanssa.
Elokuvan suurin ongelma on omasta mielestäni sen kliseinen käsikirjoitus, joka vielä lainaa todella paljon juttuja Leijonakuninkaasta. Oikeastaan Sheep & Wolvesin tarina itsessään ei ole varsinaisesti huono ja se pysyy kuin pysyykin kasassa loppuun asti. Todellinen ongelma piilee sen hahmoissa. Oikeasti jouduin katsomaan elokuvan kahdesti ennen kuin pääsin kunnolla kärryille hahmojen motiiveista ja joistain käänteistä. Elokuva ei missään vaiheessa anna minkäänlaista taustaa yhdellekään sen hahmoista vaan kunkin persoonallisuus perustuu käytännössä yhdelle ainoalle luonteenpiirteelle: Grey on pelle, Moz on hyperaktiivinen pelle, sitten on se lihava lammas ja sitten on se änkyttävä susi; sen enempää luonnetta ei anneta käytännössä yhdellekään hahmolle ja se vaikeutti huomattavasti elokuvan seuraamista.
Sitten on muutama juonenkäänne, jossa ei tunnu olevan mitään järkeä. Yhdessä kohtauksessa aiemmin sympaattinen Grey alkaa yhtäkkiä soittamaan suutaan lampaille ja käytännössä loukkaa törkeästi kaikkia lammasystäviään, mutta seuraavassa kohtauksessa kaikki noteerataan käytännössä olankohautuksella ja homma jatkuu heti entiseen tapaan. Miksi? Kaikkein suurimmat juonelliset ongelmat liittyvät mustalaiskaniini Mamiin, joka muuttaa Greyn tarinan alussa lampaaksi. Ensin Mami haluaa livistää mahdollisimman nopeasti ennen kuin Grey huomaa mitä tulikaan tehtyä. Kun Grey alkaa myöhemmin etsiä Mamia, toinen mustalaiskaniini kertoo Mamin ”kuolleen”, mutta kun Grey sitten myöhemmin törmää Mamiin, tämä haluaakin auttaa Greytä, joka ei näytä olevan moksiskaan kuolleen hengissä näkemisestä. Elokuvan viimeisessä kohtauksessa nähdään vielä Mami ja hahmoon liittyvä lopputwisti, joka sekoittaa pakkaa vielä entisestään ja käytännössä vetää vielä maton alta koko tarinalta. Loppujen lopuksi itselleni jäi elokuvan jälkeen lähinnä hölmistynyt olo.
Aivan oma lukunsa Sheep & Wolvesissa on dialogi, joka on kuin ala-asteikäisen kirjoittamaa muutaman sanan pituisista lauseista koostuvaa perusenglantia. Ei näiltä itäeurooppalaisilta pikkufirmoilta mitään kaksista Shakespearea sovi odottaakaan, mutta tällä kertaa olivat saaneet tosi kovan luokan ääninäyttelijöitä mukaan. Näillä ei vain tuntunut olevan missään kohtaa paljoa järkevää sanottavaa.
Katsoin tämän elokuvan kaikkiaan kahdesti pelkästään pysyäkseni juonesta perillä. Jotain todella omituista tapahtui näin kahden katsomiskerran välillä: Tähtimäärä nousi puolestatoista kahteen ja puoleen, ehkä vielä kolmeen. Ei tämä kyllä ole hyvä elokuva oikeastaan millään mittapuulla, mutta… varmaan jokaisella on joku sellainen guilty pleasure -elämys, joka jostain syystä resonoi voimakkaasti vaikka kaiken järjen mukaan se on täyttä kuraa. En tiedä mikä tässä elokuvassa itseeni edes vetoaa, mutta pidin siitä joka tapauksessa. Norm of the Northin tarjoaman kauhuelämyksen jälkeen melkein mikä tahansa kai tuntuu jälleen hyvältä.
Arvio: 3/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.