The Irishman (2019)

Vanha kehäkettu ja Nykin amerikanitalialaisen yhteisön lahja Martin ”Mara” Scorsese pullautti kuluneena syksynä maailmaan jälleen uuden mafiaeepoksen - ja maailman kiitti. The Irishmania on jo ehditty kehumaan paitsi yhdeksi lajityyppinsä valioista, myös Scorsesen itsensä uran huikeimmista luomuksista, joka todellisuudessa oli vähällä jäädä sinne kuuluisaan työpöydän laatikkoon ajasta ikuisuuteen rahoitusongelmien vuoksi. Onneksi viime aikoina viimein erilaisten laatuprojektienkin parissa kunnostautunut Netflix meni ja ojensi Maralle auttavan kätensä, sillä näin jälkikäteen tällaisen elämyksen suhmuroituminen silkan rahan vuoksi olisi ainakin omasta mielestäni ollut pahemman luokan rikos, joka onneksi jäi toteutumatta.

Sanomattakin selvää, että The Irishman lukeutuu jo näin kättelyssä jokaisen leffafanin pakolliselle katselulistalle herran vuonna 2019. Kun Martin Scorsesen kaltainen mafiaelokuvien Wagner päättää tuottaa aiheesta melkein nelituntisen oopperan Robert De Niron, Joe Pescin ja Al Pacinon kaltaisella vuosikausia joko eläkkeellä tai uransa pohjamudissa rypeneellä kovaksi keitetyllä triolla, ovat ennakko-odotukset syystäkin huipussaan jokaisella vähänkään gangsterisinfoniansa ja rikosfuugansa tuntevalla, eikä lopputuloksesta saisi heikkoa tai keskinkertaista tekemälläkään. Ainut merkitsevä kysymys tässä vaiheessa onkin, miten lähelle mestariteosta The Irisman loppujen lopuksi oikeasti onnistuu kiipimään?

Juonellisesti The Irishman on enemmän tai vähemmän kollaasi kaikkia viime vuosikymmenten klassisia gangsterileffoja, kuten Mafiaveljiä, Kummisetiä ja Suurta gangsterisotaa. Tälläkin kertaa kerronta hoidetaan erilaisten takaumien kautta, loikitaan erilaisilla aikatasoilla ja sujautetaan erilaisten flashbackien sisään vielä muutama ylimääräinen sisäkkäinenkin flashback. Kehyskertomuksessa De Niron tulkitsema ikäloppu gangsteri Frank Sheeran muistelee elämäänsä vanhainkodissa, päätymisestään rupuisen kuorma-autopuljun ratista ”firman” leipiin, suhdettaan Pescin tulkitsemaan pitkän linjan alan mieheen sekä itseensä ammattiyhdistysjohtaja Jimmy Hoffaan (Al Pacino), jonka suuri yleisö tuntee lähinnä tämän mystisestä katoamisesta vuonna 1975. Siis Hoffan, ei Pacinon.

Olen pelkästään viimeisen kuukauden kuluessa tullut ahmineeksi silmilläni ja korvillani jos jonkinlaista tunnista kahteen kestävää audiovisuaalista viihdettä ja ”viihdettä”, mutten muista yhdenkään kohdalla ajan kuluneen yhtä sutjakkaasti ja vaivattomasti kuin melkein nelituntisen The Irishmanin. Scorsese on ohjannut teoksensa niin sujuvalla mestarin otteellaan, ettei miehen luomusta katsoessa tulisi mieleenkään katsoa kelloa, vaikka äärimmäisen monitasoisen älyllisen rikoseepoksen luulisi hajoavan nopeasti omaan mahdottomuuteensa kuin korttitalon myrskyn silmässä. Harva ohjaaja pääsee ikinä tekemään urallaan mitään näin tasokasta ja huikeaa.

Scorsesen maailma onkin lähinnä miesten - vai pitäisikö tässä vaiheessa puhua aikuisten poikien - kansoittama urbaani leikkikenttä, josta naiset ja lapset on suosiolla jätetty ulkopuolelle. Kaikkea määrittelee miesten uskollisuus toisilleen, valta ja raha sanelee jopa musiikkivalinnat automatkalla. Jokaisella vähäisemmälläkin tekijällä on henki höllässä, mutta rikollisorganisaation puikoissa pätee puhtaan kaaoksen sijaan vain oma lakinsa, jota myös kunnioitetaan - tai sitten vain otetaan luotisade rintaan ja sillä hyvä. Työn ulkopuolella kovempikin jätkä kunnioittaa ja rakastaa vilpittömästi omaa perhettään, kuten vanhan kansan tapoihin kuuluu.

Kunnia kokonaisuuden loksahtamisesta paikalleen kuuluu mielestäni yhtä paljon Scorseselle itselleen kuin tämän osaavalle kuvausryhmälle, erityisesti leikkaaja Thelma Schoonmakerille ja kuvaaja Rodrigo Prietolle, jotka tuntuvat osanneen valita jokaiseen kohtaukseen ja otokseen täsmälleen oikeat kuvakulmat ja sommitelmat sekä leikata niistä täysin vaivaton ja rennosti täysin omalla painollaan etenevä tarina ilman turhia selittelyjä. Lähes virheettömästi lavastettu ja puvustettu elokuva tuntuu vanhan liiton elokuvataiteelle kumartavine pienine tyylivalintoineen niin valloittavalta, ettei katsojan periaatteessa tarvitse missään vaiheessa erikseen edes huomioida, missä ajassa tai aikatasossa milloinkin liikutaan, sillä kokonaisuus saa narratiivin tuntumaan lievästi fragmentoituneenakin täysin yhtenäiseltä ja johdonmukaisesti etenevältä kertomukselta kaikkine käänteineen ja yllätyksineenkin.

En ole juurikaan seurannut tulevia Oscar-spekulaatioita, mutta ihmettelen suuresti, ellei toveruuden, syyllisyyden, rakkauden ja omaelämänkerrallisia ikääntymiseen liittyviä teemoja syvällisesti käsittelevä The Irishman nouse voittajasuosikiksi vähintään parhaan elokuvan, pää- ja sivuosanäyttelijän, kuvauksen, leikkauksen, käsikirjoituksen ja ohjauksen kategorioissa. Pelkästään päätrio vetää vähän hassulla nuorennustekniikallakin silattuna helposti yhdet uransa komeimmista ja hienostuneimmista rooleista, joille ei omasta mielestäni vertaista löydykään viimeisen vuoden prameammistakaan Hollywood-uutuuksista. Viihdebisneksen logiikan tuntien en pidättele yhtään hengitystäni, mutta olen ainakin toiveikas ja ristin käteni korkeampien voimien väliintulon toivossa – barokkimaisten mafiaelämysten Mozart on tiimeineen sen ansainnut.

Mutta mitä lopulta tapahtuikaan Jimmy Hoffalle? Frank Sheeranin omaelämänkerralliseen kirjaan perustuvaa versiota tapahtumista ei todellisuudessa pidetä kovinkaan uskottavana, joten sitä voinee pitää lähinnä fiktiivisenä kertomuksena miehen omista tunnoista ja rikollisen mielen sopukoiden kummasta kumahtelusta. Sheeran itse kuoli ennen omaelämänkertansa ilmestymistä, joten totuutta tarinan päähenkilön väitteiden takaa tuskin koskaan saadaan selvitettyä. Erään toisen vahvistamattoman tarinan mukaan Hoffan ruumis poltettiin ja haudattiin tynnyrissä jonnekin katoamispaikan lähistölle. Myöhemmin jäänteet kaivettiin ylös ja lähetettiin käytetyn auton takakontissa Japaniin romutettavaksi. Ehkä saamme nähdä aiheesta myöhemmin toisen samanlaisen mestariteoksen?


Arvio: 5/5


THE IRISHMAN, 2019 USA
Ohjaus: Martin Scorsese
Käsikirjoitus: Charles Brandt, Steven Zaillian
Näyttelijät: Al Pacino, Anna Paquin, Bobby Cannavale, Harvey Keitel, Joe Pesci, Ray Romano, Robert De Niro

Angry Birds -elokuva 2 (2019)

Henkilökohtaisesti lienee ollut viime aikoina siinä määrin perijouluista stressiä ja muuta kiirettä, että pakostikin nämä arvostelut ovat tainneet vääntyillä keskivertoa nenäkkäämpään ja kierompaan suuntaan silloinkin, kun itse arvosana teoksen kohdalla olisi parempaan päin. Angry Birdsin paluun kohdalla luulisi ehkä löytävän vihdoin ihan oikeaakin nipotettavaa, onhan kyseessä sen vuoden parin takaisen, yksinkertaiseen kännykkäpeliin perustuvan keskinkertaisen pelielokuvan jatko-osa, jolta kukaan täysjärkinen tuskin oikeasti halusi tai odottikaan yhtään mitään hyvää. Pieni sulkasato silloin tällöin tietää aina suurta huvia ja iloa tarpeeksi kyyniselle ja synkkämieliselle kirjoittajalle. Iloitkaamme siis, iloitkaamme!

Todella mielikuvituksellisesti nimetty Angry Birds -elokuva 2 jatkuu määrittelemättömän pitkän ajan sen ensimmäisen jälkeen. Siat ja vihaiset linnut ovat edelleen peleistä tutussa sodassa, vihaisesta punaisesta linnusta on tullut kansansa ihailema suuri sankari ja elämä jatkuu muutenkin omaan sotaisan rauhalliseen tahtiinsa päivästä päivään. Sitten sikojen saarelta ilmestyy viesti, jossa nämä tarjoavat linnuille tulitaukoa. Joku tai jokin on nimittäin päättänyt ottaa sekä lintujen että sikojen saaret haltuunsa, ja edellisestä osasta tuttujen sankareiden on uusien ystäviensä avustama tämä salajuoni estettävä.

Täytyy myöntää, että ennen alkutekstienkään katsomista olin jo ladattuine kakkalinkoineni valmis luopumaan kaikesta toivosta tämän teoksen suhteen, mutta sitten tapahtuikin jotain todella yllättävää, ja huomasinkin nopeasti, että silkan apinoinnin ja ideavarkauden sijaan Angry Birdsin tekijät ovat selvästi ottaneet riskin ja yrittäneet luoda oikeasti jotain todella uutta. Kun vielä miettii, miten olemattomasta lähdemateriaalista nyt puhutaan, voi lopullista saavutusta pitää vähintäänkin onnistuneena, vaikkei lopputulos joka saralla ehkä kirkkainta mahdollista elokuvataidetta olisikaan.

Jos nyt juonentapaiseen palataan hetkeksi, tuntuu kokonaisuus kuin valtavalta kokoelmalta irtonaisia ideoita, joilla katsojaa tykitetään vanhan hyvän ajan malliin vähintäänkin sellaiseen tahtiin, ettei epäonnistuneiden vitsien rumpu- ja sarjatulessa meinaa edes huomata suurimman osan totaalista epäonnistumista, sillä jostain aina singahtaa niiden vastineeksi vähintäänkin toimiva, toisinaan jopa ääneen naurattava oivallus, joka yksinään riittää oikeuttamaan kaiken säheltämisen ja puolihallitsemattoman kaaoksen.

Otetaan nyt esimerkiksi vaikkapa loppuvaiheilla tuleva vessakohtaus, jossa sankarimme ovat naamioituneet dodolinnuksi kotkien pyörittämässä linnakkeessa ja yrittävät saada avainkorttia pisuaarilla olevalta vartijalta. En muista koko kuluneena vuonna nauraneeni yhtä paljon yksittäiselle kohtaukselle; jos ensimmäinen Angry Birds oli vielä varovaista mainosta sille pelisarjalle, on tässä komedian ajoitus hiottu parhaimmillaan niin pitkälle, että jopa yksittäiset väliin upotetut pakolliset pissa- ja kakkavitsit saivat kerrankin lapsellisen viattoman hymyn leviämään kasvoille myös allekirjoittaneen stoalaisen kivettyneillä kasvolihaksilla.

Mitään parhaan käsikirjoituksen Oscaria on tosin turha tällekään lähteä povaamaan, sillä meno on parhaimmillaankin melko sekavaa, lyhyestä kestosta huolimatta pikku tipujen seikkailuista koostuvaa filleriä on eksynyt sekaan liikaan, eikä yhdestäkään hahmosta – uudesta tahi vanhasta – ole muutenkaan kovin syvälliseksi tuttavuudeksi. Laihahkon käsiksen puutteita on onneksi kuitenkin kyetty paikkaamaan poikkeuksellisen hauskalla ja kerrankin poikkeuksellisen osuvalla (alkuperäiskielisellä) dubbauksella sekä mielekkään värikkäällä animaatiolla, jollaista näkisi mieluummin useamminkin silkan tylsän harmaan sijaan, jota elokuvaväki tuntuu nykyisin yksisilmäisesti glorifioivan.

Mikä on tämä mystinen, sisälmyksiäni salakavalasti kalvava tunne? Olo on raukea, iloinen, inspiroitunut… kuin olisi herännyt aamukasteeseen jumalten ja sankareiden asuttamassa Avalonissa, nauttinut juovuttavaa hunajakastetta, tuota paratiisin maitoa Kublai Kaanin hovissa Xanadussa… tai vain nähnyt ennakko-odotukseni pettäneen hyvän, viihdyttävän elokuvan. Nautinko minä oikeasti näin paljon Angry Birdsin katsomisesta?


Arvio: 4/5


THE ANGRY BIRDS MOVIE 2, 2019 Suomi, USA
Ohjaus: Thurop Van Orman
Käsikirjoitus: Eyal Podell, Jonathon E. Stewart, Peter Ackerman
Näyttelijät: Awkwafina, Bill Hader, Danny McBride, Eugenio Derbez, Jason Sudeikis, Josh Gad, Leslie Jones, Nicki Minaj, Peter Dinklage, Rachel Bloom, Sterling K. Brown

The Ballad of Narayama (1958)

Nykyään tuntuu olevan vallalla tapa myydä ja markkinoida elokuvia silkalla tympeällä nostalgialla. Ikävimmillään tämä näkyy meidänkin aikanamme vanhojen kasariklassikoiden luokattoman huonojen jatko-osien sekä remakejen pulpahtelemisena pinnalle eri muodoissaan, ammoin kulahtaneiden pop-kappaleiden suoranaisena ryöstöviljelynä sekä harvoin onnistuessaan aikansa estetiitasta ja hengestä ammentavaa, mutta siitä uusiakin näkökulmia löytävää viihdettä. Keisuke Kinoshitan The Ballad of Narayama edustaa omalla tavallaan viimeistä, mutta tietenkin kasarin sijasta katseet onkin suunnattu nostalgisesti mykän elokuvan ja kabuki-teatterin kulta-ajan suuntaan.

Vanhoille muinaisille ajoille sijoittuu myös The Ballad of Narayaman myyttinen tarina luopumisesta, kuoleman kohtaamisesta sekä itsensä uhraamisesta yhteisen hyvinvoinnin puolesta. Köyhän vuoristokylän perinteiden mukaisesti muun yhteisön taakkana elävät vanhat ja sairaat hylätään kuolemaansa läheiselle Narayaman vuorelle. Osa uhrattavista vastaanottaa kohtalonsa stoalaisella tyyneydellä, toisten elämäänsä kiintyneiden yrittäessä taistella vääjäämätöntä kohtaloaan vastaan. Ihmisuhrien perinne on julma, mutta rutiköyhille ihmisille kyseessä on elinehto ja perinteitä uhmaavat koetaan siksi äärimmäisen itsekeskeisiksi ja heimolleen vaarallisiksi yksilöiksi.

Tällaiseen välikäteen jääkin tarinan päähenkilö perheineen. Vanhan ja kunnioitetun äidin lähestyessä 71 ikävuotta alkaa heimon viha ja katkeruus itsekeskeiseksi katsottua perhettä kohtaan nostaa päätään. Vanhalla naisella on vieläpä hyvin säilyneet hampaat, mikä tulkitaan merkiksi niukkojen ruokavarojen ahnehtimisesta. Luonnollisesti henkisesti heikko päähenkilö ei vain halua kantaa vanhaa äitiään vuorille kuolemaan, mutta yhteisön ja suvun paineen edessä vaihtoehdot ovat kovin vähissä.

Sanottakoon vaikka jo näin aluksi, ettei Keisuke Kinoshita ole ollut koskaan kovinkaan tunnettu taitavana tarinaniskijänä eikä The Ballad of Narayamakaan periaatteessa ole kovinkaan syvällinen tai kertomuksena erityisen moniulotteinen, ihmisuhrien perinteitä ei kritisoida laisinkaan eikä sellaisen sallivaa maailmaa juuri turhia selitellä. Itse asiassa tämä taitaakin erityisesti länsimaiseen tyyliin tottuneelle olla muutenkin klassisena japanilaisena teoksena melkoisen puisevahkoa ja monessa suhteessa aiheeltaan sekä teemoiltaan täysin vierasta maaperää, joten meikäläiset negatiiviset reaktiot pystyy toki helposti ymmärtämään.

Jos Kinoshitan nostalgiatrippi kuitenkin kannattaa jostain syystä katsoa vähintään kertaalleen, niin sen audiovisuaalisen tyylittelyn vuoksi. Tätä tehdessä Kinoshita otti mallikseen klassisen japanilaisen teatterin ja koko raina on käytännössä rakennettu tarkoituksella studioon realismin hylkääviin teatterimaisiin tyyliteltyihin ja näyttäviin lavasteisiin, jotka hienostuneempiin elokuvatekniikoihin yhdistämällä on saatu vaikuttamaan täysin elävältä ja äärimmäisen tunnelmalliselta kabuki-maailmalta, jossa kuvankaunis feikkiys on enemmän kuin pelkkä normi, näyttelijät huitovat ja lausuvat repliikkinsä korostetun teatraalisesti, vanhuksinakin nähdään vain maskeerattuja nuoria näyttelijöitä ja tapahtumia kommentoi erillinen trubaduurinsa.

Viisi tähteä ei ehkä tällä kertaa tulekaan kokonaisuuden täydellisestä virheettömyydestä, vaan Kinoshitan erityisestä taidosta luoda johdonmukaisilta tuntuvia illuusioita, joihin ainakin itse kykenin uppoamaan täydellisesti ja unohtamaan ainakin hetkeksi koko ympäröivän maailman, jäipä mieleeni jopa muutamia sen käsittelemiä teemojakin. Tästähän elokuvissa ja teatterissa periaatteessa onkin pohjimmiltaan kyse. The Ballad of Narayama yhdistää kaksi eri taiteenmuotoa onnistuen samalla herkullisesti jalostamaan käyttöönsä parhaat puolet kummastakin.


Arvio: 5/5


NARAYAMA BUSHIKO, 1958 Japani
Ohjaus: Keisuke Kinoshita
Käsikirjoitus: Keisuke Kinoshita, Shichirô Fukazawa
Näyttelijät: Danko Ichikawa, Eijirô Tôno, Keiko Ogasawara, Ken Mitsuda, Kinuyo Tanaka, Seiji Miyaguchi, Teiji Takahashi, Yûko Mochizuki, Yûnosuke Itô

Tange Sazen and the Pot Worth a Million Ryo (1935)

Ei taida olla kauhean hyvä tapa aloittaa arvostelua selittämällä miten itse leffa ei välttämättä sovi kaikille, mutta olen tämän kerran valmis ottamaan riskin ja tekemään juuri niin. Tange Sazen and the Pot Worth a Million Ryo ei nimittäin välttämättä sovi kaikille, sillä kyseessä on valtavirran länsimaiseen makuun täysin vierasta lajiketta edustava huumorin kukka, joka vaatii jonkin verran kontekstin sekä kulttuurin tuntemusta auetakseen kunnolla. Näin ollen toisin kuin monen muun teoksen kohdalla, tämän katsomista kannattaa valmistella tutustumalla ainakin kursorisesti sisältöä kuvaaviin arvosteluihin ja muihin lyhyempiin kommentteihin välttääkseen vääriä ennakko-odotuksia. Siksihän tämäkin sepustus on olemassa.

Sadao Yamanaka oli yksi 30-luvun lahjakkaimmista japanilaisista elokuvaohjaajista ja nykyään myös yksi tunnustetuista varhaisista mestareista ja Akira Kurosawan kaltaisten myöhempien taitureiden edelläkävijoistä, jonka elämä päättyi aivan liian varhain 28-vuotiaana punatautiin keisarillisen armeijan kenttäsairaalassa Mantšuriassa vuonna 1938. Siihen mennessä Yamanaka oli ehtinyt ohjata 27 pitkää elokuvaa, joista vain kolme on säilynyt meidän päiviimme. Näistä tunnetuin ja arvostetuin yksilö lienee tämä kyseinen suositun yksisilmäisen ja -kätisen samuraihahmo Tange Sazenin omaan elokuvasarjaan lukeutuva klassikko, joka poikkesi tyyliltään muista osista niin radikaalisti että tästä tulikin virallisesti itsenäinen vaihtoehtoinen jatko-osa erotukseksi muusta kaanonista. Kohtalon ironisena twistinä nykyisin tätä huomattavia taiteellisia vapauksia ottanutta näkemystä pidetään definitiivisenä kuvauksena aiheestaan.

Yamanakan kekseliäässä tavassa rikkoa kiveen hakattuja perinteitä onkin miehen elokuvan suurin yksittäinen ansio. Ohjaajahan ansaitsi jo omana aikanaan suitsutusta erilaisten historiallisten draamojen ja samuraileffojen erikoismiehenä ja kehittäjänä, joka tunnettiin erityisesti tavastaan kääntää perinteisiä kliseitä ja trooppeja täysin nurinkurin yhdistäen samalla sujuvasti erilaisia genrekonventioita kuin vettä vain. Tästä Tange Sazen and the Pot Worth a Million Ryossakin pohjimmiltaan on kyse, sillä tässä Yamanaka tulee yhdistäneeksi perinteisesti varsin ryppyotsaisen samuraigenren farssimaiseen komediaan sekä inhimilliselle ahneudelle ja saamattomuudelle irvailevaan moderniin ironiseen satiiriin sekä koko joukkoon eri genrejen kerronnallisia keinoja ja tekniikoita. Tätä voineekin verrata hengessä suoraan Akira Kurosawan myöhempiin samuraikomedioihin, olihan maestro Yamanakan ihailijoita itsekin.

Tarinamielessä Tange Sazen and the Pot Worth a Million Ryon lähin sukulainen on kuitenkin hienostuneisuudessaan Maltan haukka, tällä kertaa tapahtumat vain keskittyvät vanhan savimaljakon ympärille. Erään legendan mukaan tuossa kyseisessä arvottomassa pytyssä piilee kartta kokonaisen legendaarisen kulta-aarteen luokse. Laiska ja tylsämielinen lääninherra tulee epähuomiossa lahjoittaneeksi tuon kyseisen pytyn kiusallaan kateelliselle veljelleen, tämän käly myy sen edelleen köyhälle romukauppiaalle, joka myy sen puoli-ilmaiseksi paikalliselle pikkupojalle kalamaljaksi. Kyseisen pikkupojan isä sattuu vielä kuolemaan, jolloin kalamaljan omistaja päätyy yksisilmäisen ja yksikätisen samurain sekä tämän viehkeän vaimon adoptoitavaksi.

Joillekin todennäköisesti tuottaa pettymyksen, ettei tässä käytännössä poistuta kaupungista ollenkaan, vaan tapahtumat keskittyvät pitkälti muutamien tiettyjen talojen ja näitä ympäröivien katujen ympärille. Yamanakan teoksen ydinvitsinä onkin irvailla ahneiden ja laiskojen ihmisten pyrkimyksille rikastua erilaisilla sukkelilla kikoilla pitkäjänteisen työnteon sijaan ja myyttinen rahakätkö toimii lähinnä katalyyttinä vinksahtaneiden ihmissuhteiden ja rahanhimon kyllästämän moraalin paljastumiseen johtavassa ketjussa. Monesti nuo ahneet sattuvat vielä kuulumaan yhteiskunnan parempiosaisempaan väestönosaan, joka on aina surutta valmis käyttämään hyväkseen heikompiaan rikastuakseen jos minkälaisella silmänkääntötempulla.

Omassa suosikkivitsissäni nähdään ensin ylimys lähtemässä metsästämään päättäväisesti kallisarvoista savipyttyä sankarillisen musiikin soidessa taustalla, mistä leikataankin saman tien lähimpään kapakkaan, jossa samainen upporikas herrasmies tappaa aikaansa juopottelemalla ja ammuskelemalla jousipyssyllä.

Kaikkein kauaskantoisin keksintö Yamanakan komediassa on ollut klassisen samuraiarkkityypin murtaminen silkasta yksipuolisesta nihilistisestä miekkasankarista huomattavasti moniulotteisemmaksi ja inhimillisemmäksi hahmoksi. Tämän tekoaikaanhan vanha mykän ajan ihanne oli jo mennyt muodista ja kansa kaipasi äänielokuvan myötä uudenlaista realistisempaa soturihahmoa, ja sellaisen Yamanaka myös tarjosi. Hurjasta ulkonäöstään ja perinteisestä uhoamisestaan huolimatta Tange Sazenin saamattomaksi ja laiskaksi muutettu kyynistä ja häijyä esittävä hahmo esimerkiksi epäröi todellisuudessa loukata muiden ihmisten tunteita ja päätyy lopulta ironisesti kerta toisensa jälkeen tekemään täysin päinvastaista mitä alunperin puhelee. Todellisuudessa ulkoisesti hurja ja uhkaavasti murahteleva mies onkin ihan hyvä tyyppi.

Voisin oikeasti jatkaa tätä saivartelua vaikka kuinka kauan, mutta rajansa oikeasti kaikella. Riittänee kai sanoa, että Tange Sazen and the Pot Worth a Million Ryo on huipputyötä ja ilmestymisajan kotimaansa edistyneintä ja vallankumouksellisinta elokuvataidetta, niitä itämaisen historiallisen fiktion sympaattisuudessaan ja rakastettavuudessaan ajattomia suurteoksia, joiden järisyttävä uudistava vaikutus ja perintö elävät vahvana nousevan auringon maan viihdeteollisuudessa yhä tänäkin päivänä.


Arvio: 5/5


TANGE SAZEN YOWA: HYOKUMAN RYO NO TSUBO, 1935 Japani
Ohjaus: Sadao Yamanaka
Käsikirjoitus: Shintarô Mimura
Näyttelijät: Denjirô Ôkôchi, Kiyozo, Kunitaro Sawamura, Minoru Takase, Ranko Hanai, Reisaburo Yamamoto, Shôji Kiyokawa

Mr. Thank You (1936)

Mr. Thank You on varsin eriskummallinen pikku elokuva. Sen ohjaaja Hiroshi Shimizu tunnettiin ammoisina aikoina yhtenä vanhan ajan suurista japanilaisista mestareista, joka vasta viime vuosina on löytänyt tiensä myös länsimaiseen tietoisuuteen. Yasujiro Ozulle Shimizu oli tärkeä tiennäyttäjä, Kenji Mizoguchille Shimizu oli nero ja arvostettu taitelijakollega; pelkästään kahden edellisen kautta Mr. Thank Youssakin kypsytellyistä ideoista on tullut osa meidänkin aikamme peruskielioppia, vaikka niiden alkuperäinen isä harmittavasti olikin kukkeimmillaan vuosikausia ennen kotimaansa alan kansainvälistä läpimurtoa.

Mitä tulee itse elokuvaan, on kyseessä varsin arkkityyppinen tekijänsä tuotos: kirjaimellisesti hämäävän yksinkertainen, lähes juoneton tarina 30-luvun kuvankaunista japanilaista maaseutua pienellä bussilla matkaavista ihmisistä ja näiden keskinäisistä puuhasteluista. Ainuttakaan henkilöhahmoa ei opita tuntemaan henkilökohtaisesti, humoristista nuorta kuskiakin kutsutaan vain lempinimellä "Herra Kiitos" johtuen tämän kohteliaasta tavasta kiittää väistäviä jalankulkijoita. Yleistunnelma onkin päällisin puolin erittäin huoleton ja positiivinen, maaseudun ihmiset ovat kohteliaita ja iloisia, välillä naukataan jo vähän kirkastakin ja laulu raikaa.

Selatessa suomalaisten katsojien kommentteja Shimizun maaseutumatkaa on tunnuttu verratun vanhoihin lämminhenkisiin kotimaisiin maalaiskomedioihin, mutta todellisuudessa moinen vertaus ontuu todella pahasti, sillä Shimizun automatkalla on myös oma neorealistisen synkkä ja pessimistinen sanomansa, Mr. Thank You kun on oikeasti tarkoitettu kantaa ottavaksi läpileikkaukseksi lama-ajan japanilaisesta yhteiskunnasta. Hiroshi Shimizuhan tunnettiin erityisen empaattisena ihmisenä, jonka sydäntä lähellä olivat vauraasta perhetaustastaan huolimatta aina yhteiskunnan syrjityt ja osattomat, erityisesti köyhät ja orvot lapset.

Tästä sympatiasta yhteiskunnan heikoimpia kohtaan Mr. Thank Youssakin pohjimmiltaan on kyse. Bussimatkalla Japanin takapajuisempien seutujen läpi matkalaisten tiet kohtaavat koko sikäläisen kansankerrosten, kuten yksinkertaisten työläisten ja maalaisten, köyhien ja työttömien, uusrikkaiden autoilijoiden, yksin kulkevan sokean vanhuksen, shintopapin ja pakkotyöhön joutuneiden korealaisten naisten läpi. Tiettävästi tätä osuutta ei oltu käsikirjoitettu laisinkaan vaan kaikki vastaantulijat sellaisinaan ovat olleet puhtaan realismin nimissä aitoja. Vähä bussissa nähtävä draama kertoo länsimaisittain pukeutuneesta miehestä, joka menetti hiljattain perheensä sekä koko omaisuutensa. Yksi matkustajista on vähävaraisesta perheestä tuleva nainen matkalla saattamaan tytärtään myytäväksi vanhan tavan mukaisesti suurkaupungin porttoloihin. Kuvallinen kauneus yhdistettynä pinnalliseen iloisuuteen korostaa alla muhivaa surumielisyyttä ja tragediaa.

Mr. Thank You oli jo valmiiksi yksi omista japanilaisista suosikeistani, ennen arvostin sitä silkan hyväntuulisuutensa sekä nätin realistisen toteutuksensa vuoksi, mutta vasta Shimizun varsinaisen sanoman selkiytymisen myötä opin jo vähän itsekin ymmärtämään, miksi ohjaaja on kotimaassaan perinteisesti ollut niin arvostettu. Kyseessä on silti vain yksi työnäyte nerokkaan tekijänsä satoihin nimikkeisiin yltävästä filmografiasta eikä siksi anna kuin häviävän mitättömän välähdyksen Shimizun äärettömän rikkaasta ja monipuolisesta persoonasta. Lisää on siis nähtävä.


Arvio: 4.5/5


ARIGATO-SAN, 1936 Japani
Ohjaus: Hiroshi Shimizu
Käsikirjoitus: Hiroshi Shimizu, Yasunari Kawabata
Näyttelijät: Kaoru Futaba, Kiyoshi Aono, Shôsuke Agata, Shôtarô Fujimatsu

24 silmää (1954)

Valistunut lukija lieneekin jo kuullut sellaisista elokuvahistorian suurteoksista kuin Seitsemän samuraita ja Lääninherra Sansho, jotka tyypillisesti nousevat nopeasti puheenaiheeksi pantaessa kaikkien aikojen parhaita alan teoksia järjestykseen. Samana vuonna ilmestyneistä klassikoista Keisuke Kinoshitan 24 silmää on todellisuudessa kotimaassaan ehkäpä kahta edellistäkin arvostetumpi tapaus, jonka suosiota idässä voinee verrata vähän johonkin Casablancaan ja Chaplinin Kultakuumeeseen lännessä. Kuin kirsikkana kakun päällä 24 silmää nappasi aikoinaan vielä Kinema Junpon himoitun vuoden parhaan elokuvan tittelin sekä Golden Globenkin Kurosawan ja Mizoguchin klassikoiden nokan edestä.

Aikansa japanilaiset vientileffat tuntien varsin yllätyksellisenä käänteenä saattaa tulla fakta, ettei kyseessä suinkaan ole historiallinen tai samurairaina vaan sikäläiseen omaelämänkerralliseen romaaniin perustuva melodraama, jonka pääosassa on erään pienen saaristolaiskylän koululuokka. Näiden opettajaksi saapuu polkupyörällä kulkeva ja länsimaisesti pukeutuva moderni nuori nainen, jonka pasifistiset ja elämänmyönteiset opetukset jättävät pieneen saaristolaisyhteisöön nopeasti lähtemättömän jälkensä.

Elämä lama- ja sota-ajan Japanissa ei kuitenkaan ole silkkaa leikkiä ja laulua. Pikku hiljaa sodan lähetessä köyhän kansan sanan- ja mielipiteenvapaus alkavat vähä vähältä kaventua, vanhat lastenlaulut vaihtuvat ääripatrioottiseen marssimusiikkiin ja vanha opettaja päätyy hyvästelemään sotaan lähteviä lapsiaan ja vanhoja oppilaitaan samoin kuin nämä aiemmin opettajaansa. Lopulta köyhien perheiden lapset eivät koskaan pääsekään jatkamaan opintojaan, sotaan sankareina lähteneet nuoret eivät välttämättä koskaan enää palaa kotiseuduilleen eivätkä kaikki taakse jätetyt perheenjäsenetkään elä näkemään tulevia rauhanpäiviä.

Keisuke Kinoshitan uran kuuluisimman yksittäisen teoksen tarina on pohjimmiltaan varsin perinteikäs ja selvästi kotimaassaan koskettava sekä nostalginen, mutta oikeasti koko muu elokuva on teknisesti vähintään yhtä yksinkertaista tekoa. Kinoshita ei periaatteessa käytä juurikaan Yasujiro Ozun ja muiden aikansa draaman mestareiden töitä monimutkaisempia tekniikoita; monessa kohtauksessa kamera pysyy pitkiä aikoja lähes täysin paikallaan tai pienessä liikkeessä, välillä nähdään kauniita kuvia aallokosta, saariston maisemista sekä lapsista kirsikkapuiden alla, mutta suurimman osan ajasta kaikenlainen tekniikka lutviutuu osaksi kokonaisuutta niin luonnollisesti ettei sitä edes huomaa tai tule ajatelleeksi missään kohtaa.

Mitä taas tulee näyttelijöihin, on kyseessä hyvin pitkälti aikansa supertähti Hideko Takaminen henkilökohtainen show, mutta eivät muutkaan esittäjät mitenkään erityisen huonoja ole. Useammalle vuosikymmenelle sijoittuva tarina esimerkiksi tekee taajaan pieniä loikkauksia useita vuosia eteenpäin, eikä lennosta vaihtuvia eri-ikäisiä lapsinäyttelijöitä tule monessa kohtaa huomanneeksi laisinkaan. Chishû Ryûn sympaattisen pappamaisen persoonan tosin tunnistaa melkein roolissa kuin roolissa silkasta paksusta aksentistaan vaikka mies lausuisi vain yhden tai kaksi lyhyttä repliikkiä. Tässä ukko nähdäänkin pienessä sivuosassa vanhana opettajana etenkin alussa.

Lopussa Kinoshitan positiivinen sanomakin alkaa vihdoin muotoutua. Sodan jälkeen Japanissa alkoi kukoistaa uudenlainen länsimaisen humanismin sävyttämä henki, jonka inspiroima Keisuke Kinoshitakin on selvästi itsekin ollut suurtyötään tehdessään. Vaikeista vuosista ja tukahduttavasta militarismista huolimatta vanhan opettajan optimistiset ajatukset ovat selvästi juurtuneet, kantaneet hedelmää ja onnistuneet muovaamaan maailmasta vähän paremman paikan kaikille nykyisille ja tuleville sukupolville, mutta vielä on paljon tehtävää.

Kaunis sanoma kauniissa elokuvassa.


Arvio: 5/5


NIJU-SHI NO HITOMI, 1954 Japani
Ohjaus: Keisuke Kinoshita
Käsikirjoitus: Keisuke Kinoshita
Näyttelijät: Hideki Gôko, Itsuo Watanabe, Kunio Satô, Makoto Miyagawa, Takeo Terashita 

Scooby-Doo & Batman: The Brave and the Bold (2018)

Elomme vaelluksen keskitiessä, ma harhaelin synkkää metsämaata polulta oikealta poikenneena. Sitten runoilijain mestari Vergilius tarrautui käteeni ja ohjasi minut ystävällisesti pöhköjen leffaideoiden alimpaan helvettiin, jossa käteeni tarrautui tällainen hupeloinen hupileffa, jossa Scooby-Doo ja Nahkhiirmees lyövät hynttyyt yhteen selvittääkseen Gothamin mysteerejä ja taistellakseen sen rehottavaa rikollisuutta vastaan. ”Mitä helvettiä”, ma mietin.

Vähemmällä kikkailulla ilmaistuna silmäilin toissa viikolla huvikseni uudempaa animaatiota omaksi ilokseni, kun silmiini ilmestyi tällainen hassunhauska risteytys, joka silkassa pöhköydessään sai uteliaisuuden kihoamaan suupielilleni. Batman, tuo kaikkien noirmaisten synkkien ritarien ässä nyt tuskin esittelyjä kaipaakaan sen enempää kuin se toinen, Hanna-Barberan 60-luvulla korvamatotunnariaan myöten maailmaa villinnyt piirretty mysteerikomedia, joka monelle puristille symboloi kaikessa kankeudessaan ja pinnallisuudessaan jonkinlaista genrensä rappiotakin.

Pelkkä katsaus elokuvan ensimmäisiin kohtauksiin riittänee kertomaan valistuneelle katsojalle, minkälaisesta teoksesta tälläkin kertaa on kyse. Ymmärtääkseni Scooby-Doo & Batman ei perustu niinkään niihin sarjakuviin saati sitten klassiseen 90-luvun Batman-piirrettyyn vaan johonkin huomattavasti pienemmän profiilin köykäisempään ja iloisempaan luomukseen, johon henkilökohtaisesti olen päässyt tekemään tuttavuutta lähinnä kansikuvien välityksellä. Kuitenkin lienee syytä huomata, että tällä kertaa meno lähenteleekin hengessään enemmän tyypillistä koko perheelle suunnattua Hanna-Barberaa ja sitä alkuperäistä Scooby-Doota kuin ainuttakaan kovinkaan vakavasti otettavaa Batman-inkarnaatiota.

Jos taas varsinainen juoni kiinnostaa, niin kyseessä on juurikin niin geneerinen ja pinnallinen humoristinen mysteeriseikkailu kuin mitä nämä tällaiset tuppaavat keskimäärin olemaan: Gothamissa kuuluu kummia ja Scooby jengeineen saapuu sitä selvittämään. Koko kupletissa ei tässä mielessä ole oikeasti mitään kovin järkevää puimista – edes Batmanin mukanaololle ei ole keksitty kovinkaan kiinnostavaa selitystä. Käytännössä jokainen kuviteltavissa oleva Batman-roistokin onnistuu tekemään tässä pienen cameon, mutta sen pitemmälle ei tekijätiimi olekaan uskaltanut kokeiluissaan mennä.

Juonellisessa mielessä kasassa on siis melkoisen tylsähkö tekele, mikä ainakin itselleni oli silkka pettymys hömelön idean luomat mahdollisuudet huomioon ottaen – etenkin kun maailmasta löytyy myös oikeasti hyviä Scooby-Doo -leffoja, joista ammentaa. Entä jos tyylitelty ysäri-Batman ja Scooby-Doo olisivatkin esimerkiksi zombien tai vampyyrien saarella, sitten koko juttu paljastuukin Jokerin tai jonkun muun vähintään yhtä kieron emäkonnan juoneksi, mysteerille löydetään lopussa rationaalinen selitys ja sitä rataa. Kokonaisuus olisi taatusti ollut tarinana helposti toimivampi ja kiinnostavampi kuin mitä tässä sillisalaatissa saatiin nähdä.

Käsikirjoituksellisten mahdollisuuksien hukkaaminen on oikeasti jopa surullista kun miettii, että silkalta tekniseltä kantilta Scooby-Doo & Batman on oikeasti suhteellisen onnistunut animaatio. Nykyisin tekniikka ja osaaminen on jo siinä määrin kehittynyttä, että tällaisissa halvahkoissa suoraan videoilla julkaistavissa leffoissakin tuppaa olemaan kelpo silmäkarkkia ja letkeää toimintaa, jollaista harvoin parikymmentä vuotta sitten näki paremmissakaan elokuvissa. Asiansa osaava, Frank Welkerin ja Matthew Lillardin kaltaisista alan veteraaneista koostuva näyttelijäkaartikaan ei varsinaisesti kykene pelastamaan Scooby-Doo & Batmania täysin siltä itseltään, mutta riittää ainakin paikkaamaan hukattujen mahdollisuuksien jättämää ammottavaa aukkoa siinä määrin, että sikäli kuin ennakko-oletukseni liikkuivat katsomista edeltävänä aikana suhteellisen neutraaleina, säilyivät mielipiteeni sellaisina myös sen jälkeen.


Arvio: 2.5/5


SCOOBY-DOO & BATMAN: THE BRAVE AND THE BOLD, 2018 USA
Ohjaus: Jake Castorena
Käsikirjoitus: Bill Finger, Bob Kane, Bruce Timm, Dick Sprang, Fred Silverman, Iwao Takamoto, Jack Cole, James Tucker, Joe Certa, Joe Ruby, Joe Samachson, Joseph Barbera, Ken Spears, Paul Dini, Paul Giacoppo, Paul Norris, Steve Ditko, William Hanna
Näyttelijät: Diedrich Bader, Frank Welker, Grey Griffin, Jeff Bennett, Jeffrey Combs, Kate Micucci, Matthew Lillard

The Transformers: The Movie (1986)

"You know what I did this morning? I played the voice of a toy. I play a planet. I menace somebody called Something-or-other. Then I'm destroyed. My plan to destroy Whoever-it-is is thwarted and I tear myself apart on the screen."

Näin runoili elonsa päättymistä levollisena odotteleva Orson Welles huvittuneena kuolinvuoteellaan. Transformers: The Moviessa legendaarisen karismaattisena radioäänenä alunperin maineeseen noussut mestari esittää Kuolontähteä muistuttavaa puhuvaa jättiläisplaneettaa, joka voisi jonkun kieroutuneemman alitajunnassa tuoda mieleen suoranaisen peräreiänkin. Orson Wellesin äänellä puhuva anus... koettakaapa saada kuva mielestänne. Tässä robotit vieläpä astuvat sisään tuohon inhaan tuhon ja kuoleman kylväjään, joten oikealla asenteella katsottuna muuttuvien lelujen seikkailuista irtoaa monimieliselle ainakin parit tahattomat hymähdykset jos ei muuta.

Transformereiden redusoiminen silkaksi kokoelmaksi pikkutuhmia peppuvitsejä olisi kuitenkin melkoinen rikos itse elokuvaa kohtaan, joten ei nyt aleta. En ole henkilökohtaisesti tutustunut franchiseen niitä hassuja oheistuotteita syvemmälle, joten en osaa sanoa missä määrin leffa noudattaa sen alkuperäisen määrittelemiä suuntaviivoja tai mihin väliin tämä kaanonissa sijoittuu. Ainut asia mitä Transformersista oikeasti tarvitsee kenenkään tietää on, että kyseessä on puolitoistatuntinen lelumainos, joka on lähes täysin alusta loppuun leluvalmistajien tarpeiden sanelema ja siksi periaatteessa kenen tahansa katsottavissa vaikka alkuperäisen sarjan tuntemus vähäisen juonen kärryillä pysymiseen roimasti auttaakin.

Mitä Hasbro ja kumppanit sitten mainokseltaan halusivat, oli esitellä mahdollisimman paljon uusia hahmoja sekä eliminoida siinä sivussa vanhoja vakiintuneita suosikkeja niiden tieltä silkan kapitalismin nimissä. Transformers: The Movie onkin siksi jo lähtökohtaisesti tunnelmaltaan yllättävänkin synkkä ja aikuismainen teos, vaikka siitä omat hupsut ja humoristiset hetkensäkin toki löytyy, kuten eräässä kohtauksessa nähtävä tanssiva robottiheimo sekä joukko puhuvia leludinosauruksia. Edellisten näkeminen vain muutamaa kohtausta suosikkihahmojensa kuoleman jälkeen on täytynyt olla aikonaan monelle lapsikatsojalle todella hämmentävää kamaa. Asiaa ei tietenkään auta, että alkuperäisessä versiossa kiroillaankin solkenaan.

Omasta mielestäni Transformers: The Movie ei kuitenkaan ole laisinkaan niin tylsä tai kömpelö markkinointikikka kuin voisi sen taustat tuntien helposti ajatella. Japanissa Toeilla tuotettu sikäläisistä perinteistä ammentava animaatio on esimerkiksi parhaimmillaan pahuksen näyttävää ja vauhdikasta robottiäksöniä etenkin tällaisen vanhan liiton animea rakastavan ikälopun otakun silmään, eikä ääninäyttelijöissäkään ole tippaakaan valittamista. Itse asiassa Leonard Nimoyn, Eric Idlen, Scatman Crothersin sekä Orson Wellesin läsnäolo nyt yksistään riittää tekemään tästä pahuksen mielekkään katsella ja kuunnella, mutta kun mukaan on eksynyt vielä ihanan vilpitön ja hömelö kasarisoundtrack Stan Bushin tulkitsemine tarttuvine tukkahevibiiseineenkin. Uskokaa tai älkää, mutta korni yhdistelmä toimii ihan aikuisten oikeasti.

Mikäli taas varsinainen juoni itsessään kiinnostaa, on kyseessä tarina tappelevista leluroboteista, jotka vain sattuvat kohtaamaan tällä kertaa sen yhden vieläkin isomman ja pahemman mörssärin. Koko juttu on pähkinänkuoressa juuri niin yksinkertainen kuin miltä se kuulostaa, suuri osa leffastakin kulutetaan silkkaan toimintaan ja räjähdyksiin. Star Warsin perinnöstä armottomasti ammentava kömpelöhkö käsikirjoitus taitaakin olla ainut Transformersin mainitsemisen arvoinen kompastuskivi, joka kuitenkin jää hyvin vahvasti niiden onnistuneempien aspektien varjoon ja jo siksi melko vähäpätöiseksi kritiikiksi. Oikeasti tämä höntti animeversio on helposti koska tahansa viihdyttävämpi ja elokuvana onnistuneempi kuin yksikään niistä Michael Bayn myöhemmistä tehostepieruista.


Arvio: 4/5


TRANSFORMERS: THE MOVIE, 1986 Japani, USA
Ohjaus: Nelson Shin
Käsikirjoitus: Ron Friedman
Näyttelijät: Arthur Burghardt, BJ Davis, Corey Burton, Eric Idlel, Frank Welker, Gregg Berger, Jack Angel, Judd Nelson, Leonard Nimoy, Lionel Stander, Michael Bell, Norman Alden, Orson Welles, Paul Eiding, Peter Cullen, Robert Stack, Roger C. Carmel, Scatman Crothers, Susan Blu

Ei paluuta (1962)

Lienee tässä vaiheessa jo melko moneen kertaan tullut todettua sotaelokuvan genren olleen Neuvostoliitossa huomattavasti isompi juttu kuin länsimaissa yleensä kuvitellaan. Oikeastaan paikallista sotarainaa voisi kuvailla kokonaan omanlaisekseen taidemuodoksi, joka tarpeen vaatiessa taipui käsittelemään lähes aihetta kuin aihetta vain hyvin pienen osan koskaan istuessa perinteisen seikkailullisen Hollywood-henkisen sotaviihteen lipun alle. Andrei Tarkovskin Ei paluuta onkin tyyliltään varsin ominainen aikansa ja paikkansa tuote, Kurjet lentävät ja Balladi sotilaastan jalanjäljissä kulkeva sodan sankarillisuudesta riisuva uuden ajan humanistisempi sotakuvaus, joka hengeltään ja tyyliltään eroaa tarkoituksellisesti silotellummista äijäilyistä sekä Stalinin ajan propagandatykityksistä kuin yö päivästä. Tarkovskille itselleen tästä debyytistä muodostuikin Venetsian elokuvajuhlilla sensaatiomaisesti voitetun Kultaisen leijonan myötä läpimurto kansainväliseen tietoisuuteen.

Keskeinen teema Ei paluuta -nimellä suomennetussa teoksessa on erityisesti sota ja lapsuus. Avauskohtauksessa nähdään ja kuullaan nuori päähenkilö kertomassa äidilleen kuulleensa käen kukkuneen. Sitten tämä herää unestaan ränsistyneeseen myllyyn mätänevien ruumiiden täyttävälle vainiolle maailmanlopun näyttämölle. Kohtaus tuo vahvasti mieleen Elem Klimovin Tule ja katso -klassikon, joka sekin alkoi lasten leikillä ja muuttui yhtäkkiä tunnelmaltaan suorastaan apokalyptiseksi sotahelvetiksi. Viittaukset Ilmestyskirjaan ja maailmanloppuun ovat nekin Tarkovskin itsensä vakiokalustoa jo tässä vaiheessa. Leffan nimi itse viitannee lapsuuden loppuun.

Maestron komean sotaelokuvan päähenkilö on puna-armeijan tiedustelutehtävissä palveleva Ivan. Pojan molemmat vanhemmat sekä sisko ovat kuolleet miehittäjien kynsissä ja 12-vuotias Ivan itse liittyi partisaaneihin kostaakseen näille perheensä kuoleman, jälleen lähes samaan tapaan kuin Klimovin teoksessa. Ei paluussa ei kuitenkaan näytetä ainuttakaan taistelukohtausta, vain linjojen takaista pojan ja tähän mieltyneiden sotilaiden välistä draamaa. Tärkeässä osassa kerrontaa ovat Ivanin lukuisat unet, joissa tämä tapaa siskoaan ja äitiään vain menettääkseen nämä lopulta herätessään aina uudelleen. Ei paluuta tuokin vahvasti mieleen paria vuotta myöhemmin ilmestyneen Yön timantit, jossa hyödynnettiin samanlaista ideaa keskushenkilöiden ajatusten, haaveiden ja pelkojen visualisoinnista.

Vaikka kyseessä ei periaatteessa olekaan aivan vielä täysin kypsä ohjaajansa teos eikä mies itsekään ollut tähän tyytyväinen, pystyy Ei paluusta silti löytämään Tarkovskin selvät sormenjäljet, jotka tulevat toistumaan maestron töissä tästä eteenpäin lukuisia kertoja aina tämän kuolemaan asti. Ivanin tarina esimerkiksi heijastaa osittain sodan lapsuudessaan kokeneen Tarkovskin omia muistoja evakkovuosiensa karusta Siperiasta, perheestään sekä kaukana rintamalla olevasta isästään. Vadim Jusovin hengästyttävän komea mustavalkoinen kuvaus pääsee tasossaan helposti lähelle aikansa parhaita neuvostoliittolaisia teoksia, mutta mestarin suosimista visuaalisista trikeistäkin pystyy vielä huomioimaan erityisen kiinnostuksen myöhemmin tehoviljeltyihin veteen sekä peileihin.

Henkilökohtaisesti koin mestarin teoksessa kaikkein kiehtovimmaksi ainekseksi juurikin sen sisältämät unikohtaukset, jotka voivat yhtä hyvin olla peräisin mystiikkaan taipuvaisen ohjaajansa omasta alitajunnasta kuin Vladimir Bogomolovin kuuluisasta alkuperäisteoksestakin. Näistä neljästä unesta erityisesti kaksi on jäänyt aivan erityisen vahvana tajuntaani leijailemaan vielä pitkään jokaisen katselukerran jälkeen: toisessa kuvataan tarkovskilaisen paradoksaalisesti Ivan samanaikaisesti kaivossa että sen suuaukolla, toisessa lainataan Aleksandr Dovženkon Maata kohtauksessa jossa kuvataan hevosia syömässä pahaenteisen vauhdilla etenevistä rattaista tielle tippuneita omenia. Mitä näiden kyseisten unikuvien pitäisi varsinaisesti kertoa Ivanin kulloisistakin sielunmaisemista, voi katsoja vain pohtia hiljaa mielessään.

Andrei Tarkovskin Ei paluuta päättyy sodan loppuun, mutta jäljelle jääkin enemmän ammottavia kysymyksiä kuin mihin lopussa saadaan vastauksia. Yllättävänä vetona viimeisten kohtauksien aikana väläytellään vanhaa uutiskuvaa Goebbelsin lasten runnelluista ruumiista ja epilogissakin Ivan nähdään leikkimässä hiekkarannalla muiden lasten mukana, juoksemassa siskonsa kanssa kilpaa lahon ja mädäntyneen puun luokse. On täysin selvää, että kyseessä on jälleen yksi uni, mutta samaan aikaan Tarkovski antaa selvän vihjeen, ettei uneksija olekaan tällä kertaa Ivan. Kuka uneksii, missä uneksii ja milloin uneksii jää lopulta täydelliseksi mysteeriksi.


Arvio: 5/5


IVANOVO DETSTVO, 1962 Neuvostoliitto
Ohjaus: Andrei Tarkovski, Eduard Abalov
Käsikirjoitus: Vladimir Bogomolov
Näyttelijät: Jevgeni Žarikov, Nikolai Burljajev, Nikolai Grinko, Stepan Krylov, Valentin Zubkov

Macross - maailman isoin taistelukone (1984)

En tiedä mikä kosminen säteily kevättalven kuukausina saa itseni aina katsomaan niin antaumuksella animea. Nyt tuntuu kuin tekisi enemmänkin mieli päästää käsistään näitä genren arvosteluja, mutta taidan tässä vaiheessa rajoittua vain oman mielenterveyteni vuoksi näihin pitempään jonossa olleisiin yksilöihin. Macross iski omiin silmiini vuosi sitten silmäillessäni avaruusaiheisia teoksia Star Warsin inspiroimaan pitkään arvostelusarjaani sen alkuperäisen trilogian innostamista japanilaisista elokuvista. Jostain syystä homma vain jäi muinoin pahasti puolitiehen, ehkä sitä alkuperäistä kohtaan käydyn somesodan vuoksi tuntemani syventyneen antipatian sekä kyllästymisen seurauksena.

Mikäli Macross: maailman isoin taistelukone ei suoralta kädeltä sano nimenä mitään, kyseessä on legendaarisen kasarilla tehdyn samaa nimeä kantavan mecha-sarjan vähintään yhtä legendaarinen parituntinen luovia vapauksia ottava tiivistelmä. Koska animen maailmaa tai tapahtumia ei pelkästään keston sekä alkuperäisten fanien vuoksi varsinaisesti turhia selitellä, tulee katsoja todennäköisesti olemaan jatkuvasti enemmän tai vähemmän pihalla tapahtumista ellei sitten omaa erityistä tietoa franchisesta jo vähän etukäteen. Vähintään kursorinen tutustuminen aiheeseen onkin siksi suositeltavaa ennen tämän harkitsemistakaan.

Tarina kuitenkin kertoo tulevaisuuden yhdistyneen ihmiskunnan sodasta ulkoavaruuden vihreitä miehiä kohtaan. Osana tätä sotaa ihmiskunta on rakentanut itselleen jättimäisiä kaupunkien kokoisia asuttuja avaruusaluksia, joita edelleen suojelee koko joukko avaruusmechoja ja pienempiä hävittäjiä. Ishiguron avaruusoopperan tapahtumat sijoittuvat enemmän tai vähemmän nimessäkin mainitun tarvittaessa kokonaiseksi jättiläisrobotiksi muuttuvan Macross-avaruusaluksen ja sen miehistön välisen draaman ympärille. Varsin persoonallisena twistinä kyseessä ei suinkaan ole silkkaa toimintaa ja räjähdystä vaan täysiverinen romanttinen avaruuseepos, jossa päähenkilön kiinnostuksen kohteen esittämä nätti pop-kappale on aivan erityisen keskeisessä asemassa. Kyseisestä kipaleesta tuli valtava jättihitti ihan oikeassakin elämässä.

Pelkästään teknisessä mielessä Macross on vielä tänäkin päivänä suorastaan leuat loksauttavaa jälkeä. Sekä sarjan että elokuvaversion on tuottanut Mushishista ja The Legend of the Galactic Heroes tuttu Studio Artland, joten jo kättelyssä on lupa odottaa tinkimätöntä laatua, mutta kun ohjaajaksikin on valikoitunut avaruusoopperoiden erikoismies Noboru Ishiguro, hahmosuunnittelijaksi Gunbusterissa ihastuttanut aikansa johtava spesialisti Haruhiko Mikimoto sekä käsikirjoitus- ja suunnittelupöydän ääreen Ghost in the Shellissä ja Patlabor: The Moviessa konedesigneillaan säväyttänyt kaikkien aikojen mecha- ja scifimestari Shōji Kawamori, ovat kaikki kuviteltavissa olevat palikat jo lähtökohtaisesti enemmän kuin oikeilla paikoillaan, ja lopputuloksesta sen myös huomaa.

Olen eläessäni nähnyt monenmoista ja tasoltaan vaihtelevaa mecha-leffaa laidasta laitaan, mutta Macross on silkassa visuaalisessa loistossaan sekä animaation tasossa mitattuna ehdotonta genrensä kärkipäätä. Tällä kertaa alkuperäisen sarjan heittelevä taso ja rahoitusongelmat eivät ole haitanneet tekijöitä tippaakaan, vaan tiimilleen taatun näyttävä avaruusryminä yhdistettynä äärimmäisiin tarkkuuksiin asti vietyyn tekniikkahifistelyyn sekä häkellyttävän komeisiin taustamaalauksiin mykistää alusta asti virtuoosimaisuudellaan. Mikäli mahdollista, omaan silmääni hahmotkin vaikuttivat ainakin ulkoisesti tällä kertaa hivenen alkuperäistäkin hiotummilta, mikä on tietysti vain plussaa.

Harmittavasti täysin samaa ei voi sanoa varsin hupsuhkosta käsikirjoituksesta. Tiivistelmänä toisinaan kiusallisenkin vauhdikkaasti etenevästä tarinasta on esimerkiksi leikattu kovalla kädellä kaikkia ylimääräisiä sivujuonia ja käytännössä jokainen päähenkilöä vähäisempi sivuhahmo jäi vaille minkäänlaista syvempää persoonallisuutta. Pelkästään tästä nimenomaisesta syystä alkuperäisen sarjan näkeminen onkin kaikesta huolimatta kannattavaa ennen tähän tarttumista jos vain haluaa kokemuksestaan suurimman mahdollisen ilon irti.

Eipä tähän loppuun varsinaisesti ihmeempää enää keksi. Macross on genrensä sympaattinen ja veitsenterävä klassikko, yksi lajinsa suurista. Kaiken maailman nirppanokkien ja vanhan liiton animea edes etäisesti tuntemattomien on kuitenkaan turha tällaista lähteä tuosta vain huvikseen katsastamaan, sanon ma.


Arvio: 4.5/5


CHOJIKU YOSAI MACROSS: AI OBOETEIMASUKA, 1984 Japani
Ohjaus: Noboru Ishiguro, Shôji Kawamori
Käsikirjoitus: Shôji Kawamori, Sukehiro Tomita
Näyttelijät: Akira Kamiya, Arihiro Hase, Eiji Kanie, Hiromi Tsuru, Hirotaka Suzuoki, Katsumi Suzuki, Mari Iijima, Michio Hazama, Mika Doi, Noriko Ohara, Osamu Ichikawa, Run Sasaki, Ryûnosuke Ôbayashi, Sanae Miyuki, Shô Hayami

The House That Jack Built (2018)

Lars von Trier. Tarvitseeko enempää sanoakaan? Vielä pari vuosikymmentä maestro von Trier muistettiin vain jonkinlaisena läpeensä ennalta arvaamattomana elokuvataiteellisena kauhukakarana, mutta nykyisin miehen hengentuotoksiin osaa jo suhtautua tietyllä varauksella ja omanlaisellaan kunnioituksella, onhan kyseessä kaikesta huolimatta äärimmäisen lahjakas ja omaperäinen tekijämies, joka ei epäröi shokeerata ja yllättää yleisöään kerta toisensa jälkeen mitä värikkäimmin kääntein ja sutkautuksin. The House That Jack Built on vieläpä joka suhteessa puhtainta mahdollista von Trieriä, joten tekijälleen nyt jo perinteikkäästi sille asetetut odotukset joko palkitaan tai vain petetään jälleen törkeästi, mutta täysin kylmäksi tämä tuskin jättää ketään.

Kenellekään tuskin esimerkiksi tulee minään uutuutena, että von Trier tutkiskelee tälläkin kertaa ihmismielen pimeämpiä puolia omaan hirtehiseen tyyliinsä ketään tai mitään turhia säästämättä. 70-luvun Amerikkaan sijoittuvan tarinan päähenkilö on Matt Dillonin tulkitsema Jack-niminen mies, joka sattuu myös olemaan ihmiskuntaa halveksuva ja itsesäälissä rypevä sarjamurhaaja, oman vikaisen mielensä vanki, joka tarkastelee vimmaista tuhotyötään omanlaisenaan taiteena. Kuten tekijänsä tuotoksissa yleensä, ei tätäkään kannata lähteä tarkastelemaan minään kovin konkreettisena kuvauksena, vaan enintään jonkinlaisena ajassa ja paikassa loikkivana yleistettynä intuitiivisena abstraktiona synkästä aiheestaan, jossa kaikki voi olla yhtä paljon kirjaimellista totta kuin päähenkilönsä fantasiaakin.

Ennen varsinaiseen leipätekstiin tarttumista koen tarpeelliseksi mainita sanasen verran poikkeuksellisista katsomisolosuhteistani. Menin nimittäin katsastamaan von Trierin, yhden suosikkiohjaajistani, tuoreimman taideteoksen vanhalla kotiteatterijärjestelmälläni, johon oli huomaamattani tullut jonkinlainen tekninen vika, joka käytännössä sumensi itse leffasta kaikenlaisen dialogin joitain valikoituja ääniefektejä lukuun ottamatta täysin abstraktiksi suhinaksi, kun taas toisinaan se vain lisäsi niiden päälle sattumanvaraisia efektejä ja toisinaan vaimensi kokonaan. Luulin kyseessä olevan von Trierin tarkoituksellisen kikkailun, ja tulkitsin itse elokuvan sanomankin siksi juuri tällaisesta näkökulmasta.

Täysin dialogittomana katsomiskokemuksena The House That Jack Built voisi yhtä hyvin olla silkka kertomus sitsoidisen nimettömän ja kasvottoman miekkosen psyykeen kasvusta ja kypsymisestä vinksahtaneeseen rooliinsa ihmisten ja eläinten raakana murhaajana. Tällöin rikosten perimmäisiä motiiveja, ihmisten välisiä suhteita tai mitään muutakaan ei varsinaisesti selitellä tai avata pätkääkään, vaan katsoja saa vaikutelman omaan kylmään ja yksinäiseen kuoreensa kääntyneestä hahmosta, jolle ihmiskunta ei merkitse mitään silkkaa materiaa syvemmältä ja joka vaikuttaisi olevan täysin kyvytön ilmaisemaan todellisia tunteitaan silkka elehdintää lukuun ottamatta. Nimessäkin mainittu "talo" taas viittaa klassiseen freudilaiseen vertauskuvaan ihmismielestä, jota Jack "rakentaa" kasvaessaan yhä voimakkaammin sisään sarjamurhaajan arkkityyppiinsä.

Äänitekniset ongelmat saattoivat vaikuttaa ammentamaani sisältöön ja tehdä koko komeudesta muutoinkin kovin raskaan katsoa, mutta toisaalta se vain korosti von Trierin erinomaisia kertojantaitoja sekä keskeisimmissä osissa nähtävien näyttelijöiden työskentelyä, jota ihastellessa ei oikeasti tullut kertakaan mieleenikään kaivata jotain erityisiä lisäselityksiä silkan puhtaan fyysisen näyttelyn tueksi. Ohjaajan tiimeineen valitsemat kuvakulmat ja leikkaukset yhdistettynä Matt Dillonin, Uma Thurmanin, Bruno Ganzin ja kumppaneiden kaltaisten laatunäyttelijöiden erinomaiseen tulkintaan sai mieleni vähän jopa harmittelemaan, että kyseessä on niin pienen profiilin teos, sillä näin tasokas jälki ansaitsisi mielestäni huomattavasti saamaansa runsaammin huomiota ja suitsutusta.

Olen ihastellut von Trierin töitä avoimesti jo vuosikausia, eikä The House That Jack Built kykene pienestä ylipituudestaankaan huolimatta järkyttämään uskoani tuon miehen visioon ja kykyihin provokatiivisena tarinankertojana. Von Trier on kuitenkin niitä harvoja todella karismaattisia taiteilijapersoonallisuuksia, jotka pystyvät inspiroimaan ja voimauttamaan ainakin itseäni valtavasti silkalla olemassaolollaan - ehkä siksi näiden miehen teosten arvosteleminenkin tuntuu aina olevan mielenkiintoista ja hauskaa puuhaa, vaikka lukeva yleisö ei näistä niin piittaisikaan. Meillä on siis von Trierin kanssa ainakin sen verran yhteistä, vaikka vain toisella meistä on oikeasti jotain lahjojakin.


Arvio: 4/5


THE HOUSE THAT JACK BUILT, 2018 Tanska, Ranska, Saksa, Ruotsi
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier
Näyttelijät: Bruno Ganz, Jeremy Davies, Matt Dillon, Riley Keough, Siobhan Fallon Hogan, Sofie Gråbøl, Uma Thurman

Nymphomaniac: Vol. II (2013)

Katsottuani Lars von Trierin koko perheelle soveltuvan romanttisen komedian ensimmäisen osan, koin välittömästi tarvetta heittäytyä tämän jälkimmäisenkin kimppuun heti paljaaltaan. Yllätykseni olikin varsin suuri huomattuani ettei seuraajansa liikkunut laisinkaan edeltäjänsä viitoittamilla teillä. Ensi alkuun esimerkiksi todetaan Babylonin porttoon verratun nymfomaanisen päähenkilön menettäneen tavallisesta seksistä saamansa nautinnon ja siirryttyään siltä istumalta vahvempiin ja monietnisempiin kokeiluihin. Jossain toisessa elokuvassa tämä olisi ehkä johtanut vielä edellistäkin hilpeämpään menoon, mutta Lars von Trierpä päättää tässä kohtaa vetäistä parhaaseen Love Exposure -tyyliin maton yleisönsä jalkojen alta uittamalla tarinaansa astetta synkemmille ja vakavammille vesille tutkiskelemaan seksuaalisuuden pimeämpiä puolia.

Tässä kohtaa aloin jo katumaan etten katsonutkaan koko saagaa yhtenä kokonaisuutena vaan menin kirjoittamaan ensimmäisen arvostelunkin ennen aikojani. Leikitään nyt kuitenkin mukana. Joena tunnettu päähenkilö eksyy tällä kertaa mm. sadomasokismin kiehtovaan maailmaan, käväisee vetämässä melodraamaa Willem Dafriendin kanssa ja rakastuu teinityttöön, eli vähän kaikenlaiseen absurdiuteen asti hämärään ja kiellettyyn. Viimeisen kohdalla huomasinkin katsovani vain pilalle leikattua ja sensuroitua versiota kokonaisesta kolmituntisesta synnillisestä monumentaalisesta taideleffasta, joten eipä ihmekään että tästä tuntui puuttuvan niin valtavan paljon materiaalia ja tarina etenevän muutenkin pahimmillaan valtavin harppauksin kohtauksesta toiseen.

Haluttaisi alkaa hehkuttamaan tätä toistakin osaa ihan vain omaksi mielihyväkseen, mutta kun von Trierin suorituksesta jäi niin kauhean huono maku suuhun. Tuntuu kuin kaikki maestron parhaat paukut olisivat tällä kertaa rajoittuneet inhottavasti ensimmäiseen elokuvaan tai vain jääneet editointipöydän laatikon pohjalle odottamaan useampilevyistä erikoisjulkaisua. Näyttelijät toki ovat tässäkin vähintään yhtä ihailtavan omistautuneita työlleen kuin ensimmäisessäkin, alun viittaukset kirkkohistoriaan sekä teologiaan olivat mielenkiintoisia ja vähä huumori onnistui vielä parhaimmillaan hymyilyttämäänkin, mutta kun ei vain maistu enää, ilo on poissa.

Puhutaanpas kuitenkin lopuksi vielä Nymphomaniacin viimeisestä kohtauksesta. Lars von Trierillä on paha tapa sisällyttää teoksiinsa hämmentäviä tai muuten vain yllättäviä loppuratkaisuja, eikä Nymphomaniac ole tästä poikkeus. En luonnollisesti voi lähteä sitä spoilaamaan, mutta ohjaaja on selvästi halunnut sillä todeta jotain ihmisluonnon muuttumattomuudesta. Itse en pitänyt siitä alkuunkaan, vaan koin tämän lähinnä ohjaajan julmana käytännön pilana tuntikausia kestäneen eepoksensa katsomaan vaivautuneille. En nopealla haulla löytänyt tarkkaa selostusta eri versioiden eroista, mutta voisin kuvitella leikkaamattoman version olevan kahdesta se tyydyttävämpi.


Arvio: 3.5/5


NYMPHOMANIAC: VOL II, Tanska, Saksa, Ranska, Belgia, Iso-Britannia
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier
Näyttelijät: Ananya Berg, Charlotte Gainsbourg, Connie Nielsen, Jamie Bell, Jean-Marc Barr, Mia Goth, Michael Pas, Shia LaBeouf, Stacy Martin, Stellan Skarsgård, Uma Thurman, Willem Dafoe