Ghost in the Shell (1995)

Olin suunnitellut seuraaville viikoille käyväni koko Mamoru Oshiin tuotannon elokuva kerrallaan läpi ja säästää tämän elokuvan viimeiseksi klimaattiseksi loppuarvosteluksi, mutta tulinkin toisiin aatoksiin; tämä on pakko arvostella nimenomaan nyt. Syynä on juuri teattereihin tullut puolivillainen remake, jonka mielestäni tuomitsin aika selväsanaisesti taannoisessa arvostelussani. Kuitenkin itselleni jäi päällimmäisenä mieleen, että koko roskan todellisen limboamisen ymmärtämiseksi on välttämätöntä ymmärtää, mikä tekee alkuperäisestä niin hienon kuin se on. Yritän tässä analyysissäni ja arvostelussani selittää mahdollisimman kattavasti koko jutun ytimen auki. Tämä luonnollisesti sisältää paljon spoileria, eli jos alkuperäistä Ghost in the Shelliä ei ole tullut vielä nähtyä, niin ei ehkä kannata lukea tätä arvosteluakaan.

Ghost in the Shellin tarina sijoittuu vuoteen 2029 ja New Port -nimiseen kuvitteelliseen aasialaiseen kaupunkiin. Elokuvan maailmassa ihmiskehoja sekä sen osia voidaan helposti rakentaa ja korvata kyberneettisillä teko-osilla sekä kytkeytyä tietoverkkoon kehoon liitetyillä implanteilla. Aaveella tarkoitetaan tässä yksilöllistä tietoisuutta tai sielua, johon elokuvan nimikin viittaa. Elokuvan päähenkilö on kyberturvallisuuspalvelu Osasto 9:n agentti Motoko Kusanagi, joka on biologisia aivojaan lukuun ottamatta kyberneettinen kone. Elokuvassa Osastu 9 jahtaa salaperäistä Nukkemestarina tunnettua hakkeria ja kyberterroristia, joka pystyy hakkeroimaan ihmisten tietoisuuteen ja muokkaamaan näiden persoonallisuutta sekä muistoja mielensä mukaan. Perinteisen kyberpunk-filosofoinnin lisäksi tässä on pohjimmiltaan kyse Motokon eksistentialistisesta kriisistä, eikä ihmissuhteilla ole varsinaisen tarinan suhteen merkitystä.

Näin tarina siis kuuluu pintapuolisesti, mutta koko rainan todellinen sisältö on perinteiseen Mamoru Oshii -tyyliin hitaassa filosofoinnissa ja symboliikassa; tässä ei Hollywoodin pullamössötyyliin pidellä kädestä eikä selitetä oikeastaan mitään auki, joten koko jutun pointti todennäköisesti menee ohi, ellei osaa tulkita hienovaraista kuvallista kerrontaa oikein. Itselleni tämä aukeni vasta useamman katselukerran jälkeen. Seuraavaksi käyn mahdollisimman tarkkaan läpi keskeisimmät kohtaukset alusta loppuun. Tässä elokuvassa ja analyysissä kannattaa kiinnittää huomiota muutamiin perussymboliikkakuvioihin, joita Oshii käyttää muissakin elokuvissaan. Ensinnäkin on vesi, joka symboloi feminiinisyyyttä. Toinen on peili ja peilikuva. Vanhan japanilaisen sanonnan mukaan naisen sielu tai tässä tapauksessa aave asuu peilissä.

Aivan ensimmäinen kohtaus koko elokuvassa on prologi, joka käytännössä esittelee keskeisimmät hahmot, Osasto 9:n sekä elokuvan maailman. Heti ensimmäisessä dialogissa paljastuu, että Motokolla on ”häikkää” aivoissaan, mikä viittaa hahmon kokemaan sisäiseen konfliktiin tai epäilykseen. Seuraavassa kohtauksessa näytetään Motokoa muistuttavan kyborgin luomisprosessi, jossa nähdään läjäpäin syntymään viittaavaa symboliikkaa vedestä aina synteettisestä materiaalista kuoriutumiseen. Tätä kohtausta katsoessa on hyvä muistaa, ettei missään kohtaa sanota, että syntyvä kyborgi nimenomaan Motoko, vaan kyse voi olla vain samasta mallista. Tässä kohtauksessa näytetään myös tarkkaan kyberneettisen ruumiin rakenne; nähdään, että tietoisuuden varastoiva kyberneettinen aivo on pohjimmiltaan erilainen kuin biologinen ihmisaivo. Tämä on olellisin yksityiskohta tässä kohtaa. Kohtaus loppuu, kun Motoko herää asunnostaan. Asunnossa on vain sänky ja yksi suuri ikkuna, joten kyseessä ei varsinaisesti ole ”koti” vaan asumiskone, jossa ollaan vain suojassa sateelta ja levätään. Ikkunasta näkyvät pilvenpiirtäjät ja tyhjä asunto ovat osa suurempaa talovertausta, johon palaan vielä myöhemmin.

Takaa-ajokohtausta seuraavassa kohtauksessa roskakuski ymmärtää poliisikuulustelussa muistojensa olevan vääriä ja tekaistuja. Tämä kyseinen kohtaus on toteutettu siten, että katsojan näkökulmasta kuulustelua seuraava Motoko katselee omaa peilikuvaansa (!). Tämä otos siis viittaa Motokon epäilevän kohtauksessa omien muistojensa sekä persoonallisuutensa oikeellisuutta. Jos Motokon ruumis on vain yksi tehtaassa tuotettu kopio tietystä mallista, miksei samoin voisi olla myös tietoisuuden laita? Käsitys erityisestä yksilöllisyydestä ja identiteetistä joutuu epäilyksenalaiseksi, eikä Motoko enää varmasti tiedä kuka tai mikä oikeasti on. Batou käyttää tässä Rene Descartesin cogito-lausetta ja toteaa muistojen oikeellisuuden olevan toissijaista, koska muistot ja ajattelu itsessään ovat riittävä todiste olemassaolosta. Elokuva pyörittelee muutoinkin paljon Descartesin ajatuksia, mutta niistä ei tässä sen enempää.

Kuulustelukohtausta seuraava sukelluskohtaus on yksi koko elokuvan olennaisimmista. Motoko harrastaa työn ohella sukellusta ja katsojalle näytetään, miten hän nousee kohti pintaa ja omaa peilikuvaansa. Tämä on siis viittaus elokuvan alun syntymäkohtaukseen. Myöhemmin Motoko nousee Batoun luo veneeseen ja toteaa nauttivansa sukeltamisesta, koska silloin hän kokee sekalaisia pelonsekaisia tunteita ja kuolemanpelkoa, mutta samalla myös yhteyttä kadottamaansa ja kaipaamaansa ihmisyyteen. Tässä viitataan Martin Heideggerin eksistentialistiseen kuolemanfilosofiaan, jonka mukaan kuolevaisuuden ja kuoleman ymmärtäminen on avain ihmisyyden ymmärtämiseen. Tästä ideasta kohtauksessa on kyse.

Seuraava kohtaus, jossa Motoko ja Batou ovat valtavaa kaupunkia halkovassa veneessä on ehkä tärkein koko elokuvassa. Tässä kohtauksessa käytännössä kaikki mahdollinen heijastaa Motokon senhetkistä ajattelua ja tunteiden myllerrystä. Kaupunki itsessään koostuu valtavista rakennuksista, joiden rinnalla ihmiset ovat vain pieniä muurahaisia. Vaikka kyseessä on valtava metropoli, on tunnelma hyvin orpo ja yksinäinen. Motoko katsoo ympärilleen ja huomaa ikkunan takana istumassa oman kaksoisolentonsa ja tulee näin muistaneeksi hävinneen yksilöllisyytensä. Sitten Motokon katse kiinnittyy edessä olevaan rakennukseen ja sitten vedessä lilluvaan jätteeseen. Motoko kokee olevansa yhtä keinotekoinen kuin edessä siintävä ruosteinen teräskolossi ja kertakäyttöinen kuin vedessä lilluva jäte. Tässä kohtauksessa nähdään vielä mallinukkeja kuin vielä muistuttamaan, miten vaikeaa on erottaa tulevaisuuden ihmistä, kyborgia ja elotonta nukkea toisistaan. Samanlaisia nukke- ja talovertauksia nähdään myös Blade Runnerissa. Kaupunkia ja sen julkisivua peittävät loputtomat mainostaulut kuvaavat Motokon kokemusta pelkkänä tuotteena tai kopiona olosta; tähän viitataan myös myöhemmissä dialogeissa. Kohtauksen lopussa alkava vesisade kertoo Motokon kokemasta melankoliasta ja surusta.

Seuraavissa kahdessa kappaleessa spoilaan ja selitän auki elokuvan loppukliimaksin ja epilogin, joten jos ei halua tietää, mitä lopussa tapahtuu, kannattaa lukeminen lopettaa tähän.

Lopullinen välienselvittely käydään hylätyssä varastorakennuksessa, joka ainakin ulkoisesti muistuttaa jotain vanhaa luonnontieteellistä museota tai hautamonumenttia. Itse ajattelen edellistä talovertausta soveltaen, että kyseessä on vertauskuvallinen kamppailu konetta vastaan Motokon sielun viimeisessä inhimillisessä pesäkkeessä. Tässä kohtauksessa Motoko tavoittelee lopullista valaistumista ja vastauksia mieltään polttaviin kysymyksiin. Taiston tuoksinnassa rakennuksen ja vertauskuvallisen inhimillisyyden tukipylväät sekä Angel's Eggistä tutut seinillä olevat fossiilit ja elämänpuu vaurioituvat ikään kuin kertoen, että Motokon on päästettävä irti lopustakin ihmisyydestä ja lihallisuudesta saavuttaakseen lopullisen päämääränsä. Lopulta Motoko kiipeää hämähäkkitankin päälle ja yrittää avata sen kantta, mutta epäonnistuen. Epäonnistuminen kertoo hahmon lopullisesta inhimillisyydestä ja kuolevaisuudesta; Motokon piittaamattomuus kyberneettisen ruumiinsa tuhoutumisesta kertoo hahmon arvostavan sieluaan tai tietoisuuttaan ruumistaan enemmän. Lopulta Motokosta jää jäljelle pelkkä vedessä lilluva romuläjä ja irtonainen yläruumis. Ennen lopullista kuolemaansa Motokon tietoisuus fuusioituu Nukkemestarin kanssa synnyttäen uuden solun tai organismin; Nukkemestari ja Mokoto ovat näin täyttäneet syntymän, elämän ja kuoleman kierron samalla murtaen rajan elottoman keinotekoisen koneen ja elävän organismin välillä.

Epilogissa nähdään Motokon pää asennettuna lapsen kyberneettiseen ruumiiseen. Kyseessä ei kuitenkaan ole enää Motoko tai Nukkemestari vaan toisen sukupolven koneorganismi, jolle ei enää löydy edes tarkkaa määritelmää. Ennen elokuvan lopetusta nähdään uusi Motoko ja vaivihkaa myös tämän peilikuva; aiemmin Motoko epäili oman sielunsa ja tietoisuutensa olemassaoloa, mutta katsojalle vihjataan näin uuden Motokon sielun puolesta. Loppujen lopuksi Motoko siis sai kuin saikin vastauksen kysymyksiinsä, mutta katsojalla niitä vielä riittää.

Näin se käy.

Huomaattekos? Kirjoitin pelkästään Motokon eksistentiaalisesta kriisistä ja tekstiä sai helposti muutaman keskivertoarvostelun ja parin tusinan juonireferaatin verran, eikä tässä edes puhuta niistä syvemmistä filosofisista tasoista tai muista keskeisistä teemoista tai konflikteista yhtään mitään. Tällä elokuvalla on niin paljon syvyyttä ja älyllistä sisältöä ettei kama ihan muutamalla katselukerralla tule loppumaan. Vaan tiedättekös mitä? Mitään mitä minä tuossa yllä kirjoitin ei löydy uudesta Ghost in the Shellistä. Hollywoodin versioon kyllä otettiin juonesta joitain kohtauksia, mutta ilman tätä filosofista kontekstia niillä ei oikeasti ole mitään merkitystä. Uusi Ghost in the Shell on rikos ihmisyyttä ja kaikkea tämän maailman hyvää vastaan. Jos haluatte tietää tarkemmin, lukekaa vaikka sen arvostelu.

Takaisin tähän versioon. Mamoru Oshiin animaatio on harvinaisen kaunista katseltavaa, jopa vanha cgi on osattu yhdistää täysin mutkattomasti muuhun perinteisempään jälkeen. Tässä elokuvassa ei taida olla ainuttakaan tarpeetonta kuvaa tai dialoginpätkää, josta puuttuisi symboliikkaa tai syvempiä merkityksiä. Samoin Kenji Kawain upeasti tunnelmaa luova ambient-musiikki hipoo täydellisyyttä, etenkin lopun kliimaksissa. Sanoisin, että tässä elokuvassa on Patlabor 2: The Movie:n kanssa Kawain uran parhaat musiikit. Kun pituuttakin on passelisti alle puolitoista tuntia, ei hidas kerrontakaan pääse tylsistyttämään missään kohtaa.

Täytyy sanoa, etten kyllä keksi tästä mitään pahaa sanottavaa kirveelläkään. Mamoru Oshiin Ghost in the Shell on helposti yksi parhaista tieteis- ja anime-elokuvista, joita on koskaan tehty; samalla se on mahdollisesti lähihistorian älykkäimpiä ja syvällisimpiä elokuvia yleensä. Jos älykäs ja haastava scifi pelottaa tai muuten vain sattuu kaipaamaan pinnallista ja helppoa elokuvaa, niin tätä ei varmaan kannata katsoa. Ghost in the Shell on steroidia ajattelulihaksille.


Arvio: 5/5

KOKAKU KIDOTAI, 1995 Japani, Iso-Britannia
Tuotanto: Yoshimasa Mizuo, Ken Matsumoto, Ken Iyadomi, Mitsuhisa Ishikawa
Ohjaus: Mamoru Oshii
Käsikirjoitus: Kazunori Ito Masamune Shirow'n alkuperäisteoksen pohjalta.
Näyttelijät: Akio Otsuka, Atsuko Tanaka, Iemasa Kayumi, Koichi Yamadera, Tamio Oki, Tesshô Genda