Kurjat (1934)

Jos maailmasta löytyisi ainuttakaan likimain originaalia ylisanaa tai superlatiivia kuvaamaan Victor Hugon ikivihreää Les Misérablesia, olisin taatusti sellaisen jo ilmoille kajauttanut ennen ensimmäisenkään virkkeen kirjoittamista. Mestari Hugon spektaakkelimainen romaani lukeutuu ainakin omasta mielestäni kevyesti kautta aikain hienoimpien historiallisten eeposten joukkoon, mutta jo valmiiksi elokuvamainen tarina on vuosien varrella ymmärrettävästi innoittanut valtavat määrät taiteilijoita myös teatterin sekä elokuvan saralla, onhan sen klassisen musikaalin ohella tuotettu ainakin tusinan verran tavalla tai toisella klassista filmatisointiakin Atlantin molemmin puolin jo mykän elokuvan kultaisilta vuosilta asti. Ranskan siirryttyä nopealla hujauksella äänielokuvain pariin, tulikin Puuristeistä tutun Raymond Bernardin vuoro ohjata oma asiaan kuuluvan suuruudenhullu viisituntinen näkemyksensä aiheesta katsojan kärsivällisyyttä ja istumalihaksia säästämättä ja säälimättä...

Hullujen gallialaisten ikiomasta jättispektaakkelista voi ainakin sanoa, että kyseessä on kerrankin Hugon näkemykselle niin sanassa kuin hengessäkin kirjaimellisuuteen asti äärimmäisen uskollinen kuvaus yhden miehen pyrkimyksistä muuttaa maailmaa ainakin himpun verran oikeudenmukaisemmaksi paikaksi. Les Misérablesin sankarihahmo, pahamaineinen voimamies Jean Valjean vapautuu alussa vankilasta vain luikahtaakseen ensitöikseen tiehensä kohdalleen osuneen hyväntahtoisen kirkonmiehen pöytähopeat taskuissaan. Jalo rikoksen uhri kuitenkin kertoo poliisiviranomaiselle lahjoittaneensa hopeansa resuiselle maankiertäjälle auttaakseen tätä pääsemään rehellisen elämän alkuun, eikä Valjean siten joudu tilille tekosestaan. Auringon ensisäteiden kajastaessa seuraavana aamuna horisontissa hyväntekijänsä ryövännyt Valjean on jo kaukana arvokaluineen.

Vuosia myöhemmin poliisitarkastaja Javert tulee kiinnittäneeksi huomiota arvostettuun tehtaanomistajaan ja pormestariin, jonka epäitsekkään urotyön onnistuu pelastaa hevosvaunujen alle jääneen miehen hengen. Javertin mieleen palaavat tarinat rikollisesta voimamies Jean Valjeanista, vuosikausia teillä tietämättömillä lymyilleestä kuuluisasta lainsuojattomasta, jonka värikkäät edesottamukset ovat jo osa kapakoita kiertävän kansan suullista tarinaperinnettä. Myöhemmin Javertin tultua pidättäneeksi ainutta lastaan prostituutiolla elättävän naisen hyväsydäminen muukalainen puuttuu jälleen peliin selvittäen tilanteen yksinkertaisesti puhumalla pidätetyn puolesta. Köyhän äidin tehdessä pian kuolemaa sairasvuoteella elämässään uuden luvun kääntänyt Jean Valjean paljastaa naiselle todellisen henkilöllisyytensä luvaten samalla huolehtia tämän sukulaisilleen luovuttamasta tyttärestä.

Kaikki edellinen on vasta kevyttä lämmittelyä koko lopulle monumentaaliselle draamalle, mutta jo tämänkin alkusoiton perusteella voidaan Bernardin ohjaustyöstä tehdä muutamia olennaisia havaintoja. Ehkäpä ensimmäisenä katsojan silmiin pistävät Les Misérablesin elämääkin suuremmat tuotantoarvot, jotka kykenevät kilpailemaan tasaväkisesti lähes minkä tahansa aikansa amerikkalaisen suurproduktionkin kanssa. Vuoden 1934 Les Misérables onkin pohjimmiltaan pidäkkeettömän komea teos katsella ja kuunnella – kahdesta ensimmäistä vielä erikseen korostaa Bernardin miellyttävä tapa keskittyä pelkästään olennaisuuksiin päästämättä kerrontaa löystymään käsistään missään kohtaa. Puuristeistä tuttuun tapaan myös Kurjat sisältää tekijälleen ominaista kevyttä ekspressionistista tyylittelyä vinoon asetetuista kameroista ja korostetun dramaattisten varjojen kaltaisista tehokeinosta lähtien. Varhaiselle äänielokuvalle tyypillisestä tönköstä teatterista ei Kurjissa ole jäljellä kuin muisto.

Raymond Bernardin magnum opus seuraa Hugon alkuperäistekstiä tapahtumiensa kannalta lähes sanasta sanaan säästäen aikaa lähinnä turhasta dialogista ja muutamista ylimääräisiksi koetuista käänteistä, viidestä osasta tarina tiivistettiinkin kolmeen lyhyen ajan sisällä julkaistuun elokuvaan, joita on toisinaan esitetty myös yhteen leikattuna sekä kolmiosaisena televisiosarjana. Bernardin filmatisointi pureutuukin kaikessa ylitsetursuavassa gallialaisessa megalomaniassaan ehkä kaikista kaltaisistaan perusteellisimmin Hugon klassikkoromaanin keskeisimpiin teemoihin, kuten anteeksiantoon, ansaitsemattomaan rakkauteen, uhrautumiseen, velvollisuudentuntoon, yhteiskunnalliseen epätasa-arvoon sekä vallankumoukselliseen hurmokseen – viimeinen on jopa visualisoitu rakentamalla kokonainen näyttävä Pariisin pienoismalli, josta sulavan kamera-ajon voimin liu'utaan väkivaltaiseen kapinaan nousseiden vallankumouksellisten barrikadeille. Itse kapina lienee räjähtävämpiin Hollywood-versioihin tottuneelle pienoinen pettymys, mutta kaikkea ei voi saada.

Tuotantoarvoiltaan ja tyylitajultaan pistämätön Kurjat olisi hyvinkin voinut romahtaa viimeistään Jean Valjeanina koko audiovisuaalista järkälettä leveillä hartioillaan kantavan, aikansa eturivin ranskalaisnäyttelijöihin lukeutuneen Harry Baurin alla, mutta tuulenpieksemä ja graniitista veistetty mies suorastaan säteilee roolin vaatimaa likaisempaa karismaa vähän samaan tapaan kuin joku Humphrey Bogart vähän myöhemmin rapakon toisella puolella. Baurin roolisuoritus Jean Valjeanina lukeutuu mielestäni helposti kautta aikain hienoimpien ja aliarvostetuimpien kaltaistensa joukkoon sekä helposti Hugon teoksen filmatisointienkin ehdottomaan kärkipäähän. Harmittavasti eläessään suosittu Baur muistetaan nykyisin lähinnä tylystä ja onnettomasta tavasta, jolla tämä lopulta kuoli: juutalaisen naisen kanssa naimisissa ollut Baur joutui sotavuosina työmatkallaan Gestapon kidnappaamaksi ja löydettiin myöhemmin kuolleena täynnä kidutuksen ja silmittömän väkivallan jälkiä.

Nykyisin on vaikea yhyttää kovinkaan montaa elokuvaharrastajaakaan, jolta löytyisi suoralta kädeltä ja koska tahansa aikaa tai energiaa katsoa viisituntista mustavalkoista historiallista draamaa ilman sähäkkää erikoistehostemättöä ja muita moderneja mukavuuksia, mutta vanhan ajan klassista elokuvataidetta arvostavalle Raymond Bernardin filmatisointi on ehdottomasti näkemisen arvoinen herkkupala, jolla riittää vannoutuneita ihailijoita vaikka muille jakaa vielä Herran vuonna 2022. Jos ei mikään muu puhu klassisen ranskalaisen näkemyksen ansioiden puolesta, niin tämä elokuva on antanut paljon virikkeitä myös varhaisille Disney-leffoille – Lumikki ja seitsemän kääpiötä jopa sisältää Les Misérablesista sellaisenaan lainatun kohtauksen, jossa nuori nainen kulkee yksin metsässä nähden jokaisessa puussa uhkaavan hirviön kasvot vihasta loimuavine silmineen. Wanhalle kunnolle Walt Disneylle kelpasivat esikuviksi vain kaikkein valovoimaisimmat lajityyppinsä edustajat.


Arvio: 5/5


LES MISERABLES, 1934 Ranska
Ohjaus: Raymond Bernard
Käsikirjoitus: André Lang, Raymond Bernard, Victor Hugo
Näyttelijät: Charles Vanel, Harry Baur, Paul Azaïs

Kunnian polut (1957)

Omintakeisesta vaativasta persoonallisuudestaan kuuluisa Stanley Kubrick luetaan nykyisin kuuluvaksi kautta aikain suurten ohjaajanerojen harvalukuiseen joukkoon. Vielä Kunnian polkujen aikaan mies oli kuitenkin vielä nuori tekijä miljoonan monen kaltaisensa joukossa, takanaan hädin tuskin yhtä onnistunutta sekä muutamaa varhaisvuosien puolivillaisempaa yritystä mainittavampaa meriittiä alallaan. Kunnian poluista tuskin kukaan juuri povasikaan ilmestyessään mitään sen kaksisempaa genreklassikkoa, olihan ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva kertomus periaatteessa jo yleisön näkökulmasta jurakautista antiikkia ja juurikin niin kaukana yli äyräidensä kuohuvan kylmän sodan muotiaiheista kuin suinkin mahdollista. Hollywoodin mittapuulla mitätön satojen tuhansien pikkubudjettikaan ei varsinaisesti kertonut tuotantoportaan luottamuksesta Kubrickin elokuvan menestykseen – mitä ei myöskään tullut kuin vasta kauan myöhemmin ohjaajaneron lyötyä itsensä läpi, sekä yleisön löydettyä maestro Kubrickin varhaisvuosien työt uudelleen.

Kunnian polut sijoittuu suuren sodan viimeisiin vuosiin ja ranskanpuoliselle rintamalle, jossa maahan kaivetut asemat ovat jo pitkään vaihtaneet omistajaansa kummankaan osapuolen kykenemättä tekemään lopullista läpimurtoa. Miehisistä miehisimmän Kirk Douglasin leuka väpättäen tulkitsema eversti Dax saa ylemmiltään käskyn vallata keskellä saksalaisten keskeisiä asemia sijaitseva Muurahaiskukkula äärettömät määrät ihmisverta maksavalla massahyökkäyksellä. Sodan vaiheissa kovia kokeneiden miesten moraali on kuitenkin jo kauan aikaa sitten alkanut rakoilla, eikä "ratkaisevaksi" iskuksi tarkoitettua sankarillista rynnäkköä koskaan tehdä sotilaiden yksinkertaisesti kieltäydyttyä nousemasta juoksuhaudoistaan. Mitättömän rahvaan pullikoinnista raivostunut ja ylennystä haikaileva kenraali Mireau antaa tykistölle käskyn ampua omiaan rangaistuksena niskuroinnista sekä savustaakseen nämä koloistaan. Sanomattakin selvää, ettei Muurahaiskukkulaa valloitettu Ranskan kolmannen tasavallan kunniaksi tälläkään kertaa, mutta ehkä seuraava hyökkäys...

Maailmaan mahtuu jos jonkinlaista mielikuvituksellista näkemystä ensimmäisen maailmansodan mutaisesta ja sukupolvien edestä ihmissieluja yksittäisissä taisteluissa nielevästä rintamasta, mutta suppean budjetin asettamista rajoituksista huolimatta Kubrickin teos lukeutuu niistä realistisempien kastiin. Alussa esimerkiksi huomataan juoksuhautojen olevan asiallisesti tuettu ja laudoitettu, upseerit seuraavat kelloaan ajoittaakseen hyökkäyksen tukea antavan jatkuvan tykistötulen mukaisesti, eikä vihollistakaan päin vain juosta kuin hippaleikissä. Kubrickille tyypilliseen tapaan sodassa nähdään paljon Hohdosta ja Eyes Wide Shutistakin tuttuja pitkiä kamera-ajoja, sekä taistelukohtauksessa katsoja viedään näyttävästi keskelle toimintaa pillillään sotilaille merkkejä antavan Douglasin mukana sutjakkaasti puikkelehtivan (käsi-?) kameran kautta. Klassisiin 20- ja 30-luvun näkemyksiin verrattuna Kubrickin modernimpi tekninen toteutus tuntuu raikkaalta tuulahdukselta uutta ja saa moneen kertaan käsitellyn aiheenkin tuntumaan tuoreemmalta kuin mitä se tekoaikaan olikaan.

Kunnian poluissa Kubrick onnistuu kiertämään vähäiset resurssinsa näppärästi kääntämällä tarinan spektaakkelimaisesta Hollywood-sodasta yksinkertaisemmaksi henkilö- ja oikeussalidraamaksi. Tarinan tuoksinassa ranskalaiset kenraalit päättävät valita kapinoivista sotilaistaan kolme ja tuomita nämä näytösluontoisessa sotaoikeudenkäynnissä kuolemaan varoittavana esimerkkinä muille. Miesten valintaan luonnollisesti vaikuttavat henkilökemioiden sekä pärstäkertoimen kaltaiset toissijaiset tekijät, eivät niinkään syyllisiksi valittujen sodan uhrien tekemiset tai mitkään muutkaan järkisyyt. Oikeudenkäynti on sekin pohjimmiltaan täydellinen farssi, eikä miestensä merkityksetöntä uhrausta ennen välinpitämättömänä sivusta seurannut Daxkaan kykene tekemään mitään valittujen uhrilampaiden pelastamiseksi. Kubrickin näkökulmasta sota onkin silkkaa byrokratiaa sekä kasvottomiksi numeroiksi muuttuneiden ihmishenkien mekaaninen tuhoaminen omien sekä vihollisten osalta pelkkää korruptoituneen yhteiskunnan vähintään yhtä läpimädän sotakoneiston ihmisverellä rasvattujen rattaiden narskuttelua matkallaan kohti seuraavaa suurta verilöylyä.

Kunnian polkujen kuvaus ranskalaisesta sodankäynnistä on ehkä vähän liioiteltu, mutta verenhimoisten esimiesten täydellisessä piittaamattomuudessa alaistensa hyvinvoinnista tai elämästä on tiettyä ajatonta ja universaalia sanomaa, jonka resonointi yltää kauas sotien ja konfliktien ulkopuolellekin vaikkapa meidän aikamme röyhkeäksi oman edun tavoitteluksi degeneroituneeseen politiikkaan ja liike-elämään asti, joissa kaikissa tavallinen rahvas ollaan koska tahansa valmiita kylmästi uhraamaan jos "asian" etu, nahkakukkaro tai pankkitilin saldo niin vain vähääkään vaativat. Valitettavasti todellisessa elämässä luovan tuhovimman kohteiksi joutuneiden ihmisten puolta ei vain ole pitämässä Kirk Douglasin kaltaista rautakankeakin teräksisemmällä selkärangalla varustettua oikeamielistä machomiestä, vaan pieni ihminen joutuu useimmiten yksin kamppailemaan kiusaajaansa vastaan. Tosielämän ranskalaisia kapinallisia teloittaneista kenraaleista Philippe Pétain joutui sittemmin itse oikeuden eteen ja vangiksi Pirunsaarelle yhteistyöstään natsi-Saksan kanssa.

Mitä Kunnian poluista voidaan siis oppia? Mielestäni ainakin sen, ettei elokuvan välttämättä tarvitse edustaa katsojalle ennestään henkilökohtaisella tasolla tuttua tapahtumaa vedotakseen tähän sanomallaan sekä sisällöllään, Stanley Kubrickin kaltainen asiansa osaava tarinankertoja nimittäin kykenee parhaimmillaan muotoilemaan asiansa niin tehokkaan iskevästi, että kuka tahansa, milloin tahansa ja missä tahansa taatusti pystyy samaistumaan tarinan henkilöhahmojen ongelmien kanssa. Kunnian polut ei ehkä vielä suinkaan edusta tekijänsä terävintä kärkeä tälläkään saralla, mutta kenen tahansa muun vähäisemmän ohjaajan käsistä lähteneenä voisi hyvinkin edustaa – Kubrick itse vain edelleen jatkokehitteli jo tässä vaiheessa esittelemiään otteita ja teemoja aina uransa loppuun asti. Nykyisin mestarin näkemystä pidetäänkin ansaitusti amerikkalaisen sotaelokuvan klassikkona.


Arvio: 5/5


PATHS OF GLORY, 1957 USA
Ohjaus: Stanley Kubrick
Käsikirjoitus: Stanley Kubrick, Calder Willingham, Humphrey Cobb, Jim Thompson
Näyttelijät: Kirk Douglas,Adolphe Menjou, George MacReady, Ralph Meeker, Richard Anderson, Wayne Morris

Mielipide: Miksi en välitä tulevasta Indiana Jonesista

Jokin vuosi sitten ilmoille kajahti tieto Disneyn omistukseen siirtyneen Lucasartsin ikioman arkeologisankarin seikkailujen jatkosta kauan "odotetussa" viidennessä Indiana Jones -leffassa. Pitkiksi venyneiden kuvausten ja niiden välisten ongelmien jälkeen eetteriin kajahti viimeisen vuorokauden kuluessa myös uutuuttaan kiiltelevä traileri, joka sai katsojasta riippuen joko ilopissan valumaan lahjetta pitkin tai tuskanhien selkää - täysin kylmäksi vanhaksi mieheksi varttuneen Harrison Fordin oman ilmoituksensa mukaan viimeiseksi jäävän Indyn mainoskampanjan avaus tuskin on jättänyt ketään. Valitettavasti itsessäni kyseinen traileri herätti negatiivisa tuntoja siinä määrin, etten aio vaivautua Dial of Destinyksi ristittyä viidettä osaa katsomaankaan kuin enintään lainakasetilta vuosien päästä kaiken pölyn ja ennakkoluulojen jo hälvettyä takaraivostani.

Mistä ennakkoluuloista nyt puhutaankaan? Selitänpä seuraavassa asiaa tarkemmin.

Disneyn hankittua Lucasfilmsin omistukseensa lapsuusvuosina kavereideni kanssa palvomamme Star Wars on mielestäni ryvetetty häpeällisesti mudassa, eikä vuosien saatossa aiheesta ole onnistuttu tuottamaan juuri minkäänlaista näkemisen arvoista originaalia sisältöä jotain Mandaloriania ja Andoria lukuun ottamatta. Disneyn ja Lucasfilmsin tavoitteena vaikuttaisi olleen kaiken aikaa vain lypsää yleisöltä helpot nostalgiarahat pois viittaamalla jatkuvasti alkuperäisen trilogian yksittäisiin kohtauksiin ja repliikkeihinkin piittaamatta lainkaan elokuvien varsinaisesta laadusta. Kun päälle vielä heitetään yleisön tarkoituksellinen provosointi ja jopa ennen niin monimuotoisen ja säyseän fandomin myrkyttäminen riidanhaluisella politikoimisella, en yhtään ihmettele monen entisen fanin jättäytymistä likaiseksi käyneen leikin ulkopuolelle. Niinhän sitä vanha kansa tietääkin sanoa, miten sikojen kanssa ei kannata painia, koska siinä likaantuvat molemmat, mutta siat vain pitävät siitä.

Star Warsin kohtalon tuntien en odotakaan mitään erityisen hyvää myöskään tulevalta Indiana Jonesilta, operoihan Indynkin takana samainen johtokunta, jonka kätten työtä mainittu katastrofikin pohjimmiltaan on. Olen kuullut luotettavasta lähteestä useita huhuja tulevan elokuvan juonikuvioista sekä tragikoomisesta lopusta, jonka pitäisi pohjustaa DisneyPlussan tulevaa Indiana Jones -sarjaa. Kuulemieni juttujen perusteella tulevassa Indiana Jonesissa Indylla on apunaan tarkoitusta varten räätälöity Mary Sue -hahmo ja tämän franchisen oma Rey, jonka kanssa pappautunut ja kyynistynyt sankariarkeologi matkustaa ajassa taaksepäin pieksemään natseja 40-luvulle - tietysti nostalgisia viittauksia aiempiin leffoihin mahdollisimman paljon samalla viljellen. Lopussa raihnainen Indy uhraa itsensä, ja "Rey" ottaa paikkansa uutena naispuolisena Indiana Jonesina. Tämän tiesin siis jo kauan ennen trailerin näkemistäkään, kuuleman mukaan testiyleisö ei pitänyt taas yhdestä "gender swapistä", joten loppua on voitu lopullisessa versiossa muuttaakin. Samainen lähde pystyi kertomaan aiemmin The Rise of Skywalkerin pilkuntarkkoja juonipaljastuksia kauan ennen ensi-iltaa tai pätkien vuotamista nettiin, joten pidän tätä hyvin luotettavana tietona.

Edellinen kannattaa kuitenkin kuitata vielä silkana huuhaana, sillä itse elokuvahan on vielä telakalla ja ns. vaiheessa. Itse kuitenkin sain edellisestä ja trailerista niin pahat Star Wars -vibat, etten aio tuhlata omaani enkä kenenkään muunkaan aikaa ja rahaa vaivautumalla erikseen katsomaan tai arvostelemaan enää ainuttakaan Lucasartsin uutta elokuvaa. Jos aiempi kokemus itseäni jotain on katsojana opettanut vihaamaan, niin nykyajan Hollywoodin tapaan heitellä provokatiivista poliittista höttöä ja katsojien tahallista kiusaamista vain saadakseen ilmaista näkyvyyttä ja pikavoittoja somessa kuohuvan "kulttuurisodan" vuoksi. Viidenneltä Indiana Jonesilta en odotakaan mitään sen parempaa tai viisaampaa kuin mitä tähänkään asti on Disneyn Lucasartsilta nähty, toivon kuitenkin tulevani yllätetyksi positiivisesti, ovathan elokuvan ohjaaja sekä käsikirjoittajat oikeasti lahjakkaita tekijänimiä. Mihinkään mainitun kaltaisiin provokatiiivisiin täkyihin en enää vapaaehtoisesti lähde mukaan.  

Mieluummin katson vaikka jonkun vanhan vilpittömämmällä mielellä tehdyn neuvostoklassikon tai lastenpiirretyn kuin enempää tätä nykyajan pahantahtoista Hollywood-politiikkasyöpää.

Uusintakatselussa: Zootropolis (2016)

On kulunut aikaa jo reippaan kuuden vuoden verran Disneyn Zootropoliksen ilmestymisestä sekä pitkän arvostelurupeamani konkreettisesta lähtölaukauksesta. Moni asia on tällä välin ehtinyt maailmassa muuttumaan – osa dramaattisestikin: kuka olisi keväällä 2016 esimerkiksi osannut ennustaa koronapandemian seuraamuksineen, Ukrainan maaperällä käytävän sodan tai Herran voideltua Elon Muskia Twitterin johdossa? Oma matala tomumajanikin vaihtui opiskelujen päätökseen saamisen jälkeen kauas pois urealta haisevasta sekä sydänvikoihin ja hermostollisiin ongelmiin asti meluisasta asfalttiviidakosta, kohtaloani uhmaten löysin itselleni vakituisen työpaikankin. Zootropolis on kuitenkin säilyttänyt mielestäni paikkansa tekijöidensä kruununjalokivenä viime vuosien julkaisuista, harmittavasti "Iso D" nimittäin tuntuisi hiljan luhistuneen laadussa takaisin 2000-luvun alkupään laihempiin litkuihin ja keitoksiin, eikä Strange Worldin sekä Lightyearin kaltaisten floppien tai syöpäisten remakejen tulva ainakaan kirjoitushetkellä lupaa odottaa erityisen hyvää firman lähitulevaisuudeltakaan, paitsi että...

Zootropoliksen kuvaamassa antropomorfisten eläinten eli furryjen asuttamassa todellisuudessa elukat ravintoketjun huipusta hännänpäähän elävät rinta rinnan näennäisen sulassa sovussa, mutta tyynen pinnan alla kuplivat ennakkoluulojen ja suoranaisen rasismin kaltaiset synkemmät tuntemukset. Judy Hopps on maalta jättimäiseen metropoliin muuttava pikkuinen kaniini, joka päättää stereotypioita uhmaten luoda uraa bodattujen korstojen työksi leimautuneessa poliisikonstaapelin virassa. Sakkoja jakeleva kaniini saa tilaisuuden näyttää kyntensä, kun poliisipäällikkö antaa tälle tehtäväksi etsiä käsiinsä salamyhkäisesti kadonnut herra Otterton, jota etsimään tämä pestaa ovelan Nick Wilden, pahamaineisen kettuhuijarin, jonka onnistui höynäyttää toverinsa kanssa naiivia Judya jo kerran aiemmin. Mutta tässä vaiheessa tarinasta tuskin kannattaakaan kertoa tämän enempää.

Kaikki olennainen Zootropoliksen visuaalisista avuista lieneekin jo käsitelty niin perusteellisesti jokaisessa aihettä käsittelevässä sepustuksessa niin perusteellisesti, että riittänee tässä vaiheessa vain todeta Disneyn furryilyn näyttävän ja ainakin alkuperäiskielisenä myös kuulostavan erinomaisen hyvältä – Idris Elban ja J.K. Simmonsin kaltaiset nimet tuskin heikkoa jälkeä osaisivat tällä saralla tehdäkään edes niin halutessaan. Disneyn päätös hyödyntää eläimiä niiden ainaisten ja leffasta toiseen kierrätettävien ihmishahmojen sijaan saa Zootropoliksen koska tahansa tuntumaan miljoona kertaa mielekkäämmältä katsoa kuin vaikkapa Moanaa tai Encantoa, joiden hahmoissa ei ole visuaalisesti oikein mitään mielenkiintoista tai muistettavaa. Zootropoliksen eläinten kohdalla jokainen persoonallisuus tuntuu uniikilta ja jokaisen kohdalla pelkkä yksilöllinen design sekä eläinlajin valinta riittävät kertomaan valtavasti näiden ominaisuuksista sekä sielunelämästä ilman turhaa lätinää tai selittelyä kuten laadukkaassa animaatiossa kuuluukin.

En kuitenkaan ole vuosien varrella juuri muuttanut mielipidettäni Zootropoliksen käsikirjoituksen suhteen, joka jo ensimmäisellä katselukerralla kylvi mielestäni himpun verran liikaa muista Disney-leffoista tunnettuja kliseitä yllätysroistosta sekä Toy Storyn popularisoimasta kahden toisiaan vihaavan hahmon seikkailusta käänteineen. Herran vuonna 2022 heittäisin kaiken edellisen sekaan vielä läjäpäin poliisielokuvien trooppeja ja kliseitä, kuten tavan jolla roisto lopulta narahtaa, joka siis on oikeasti niin moneen kertaan nähty ja kuultu, että Zootropoliksen kohdalla moinen jo hiukan nolostuttaakin. Viimeksi itse törmäsin täsmälleen samaan kliseeseen pelatessani läpi Hideo Kojiman Policenautsia, jossa tarinan pääroisto genren perinteitä kunnioittaen tietysti lopussa kajauttaa totuuden ilmoille pitkässä monologissa, ja sankarin on vain huolehdittava koko komeus oikeiden henkilöiden saataville. Lähes täysin vastaava klisee nähdään mm. Robocopissa, Batman -paluussa, Mission Impossible II:ssa, Yksin kotona 2:ssa…

Mitäs se lammas siellä labrassa kokkaileekaan?

Aiemmasta sepustuksestani vedän kuitenkin sanani takaisin Zootropoliksen aikuisemman sisällön suhteen, sillä jälkikäteen asiaa tarkastellen en vain yksinkertaisesti ymmärtänyt käsillä olevan teoksen viittauksia, kuten todennäköisesti ei ymmärtänyt kukaan muukaan. Disneyn Zootropoliksen ydinjuoni esimerkiksi ammentaa suoraan 90-luvun suuresta huumeskandaalista, jossa paljastui amerikkalaisen poliisivoimain pyörittävän mustissa ghetoissa jättimäistä kokaiinibisnestä yhdessä Etelä-Amerikan huumelordien kanssa, vyyhdin paljastanut toimittaja löydettiin myöhemmin kotoaan kahdesti päähän ammuttuna, ja tapaus kuitattiin virallisesti itsemurhana. Edellisen lisäksi Zootropoliksessa nähdään ainakin pariin otteeseen viittaus Breaking Badiin ja metamfetamiinilabroihin, psykoaktiivisiin huumeisiin ym. Kerrankin siis löytyy oikeasti riskaabelia sanomaa vähän turhankin turvalliseksi ja älyllisesti laiskaksi moititun Disneyn hengentuotoksesta!

Zootropoliksessa on montakin puolta, josta en oikeasti pidä ollenkaan, lähtien vaikkapa sen naiivista ja yliyksinkertaistetusta sanomasta, kliseitä tursuavasta käsikirjoituksesta ja erityisesti suomalaisesta ääninäyttelystä, mutta oikeasti mainituilla vioilla ei loppupeleissä ole niinkään merkitystä muistettavien hahmojen ja yllättävänkin paljon syvyyttä huokuvan maailmansa rinnalla. Henkilökohtaisesti pidän paljon Zootropoliksen fiktiivisestä todellisuudesta, ja voisin mieluusti kuvitella itseni katsomassa aiheesta pilke silmäkulmassa tehtyjä spin-offeja vielä vuosikausien päästäkin – siis oletuksella, että käsikirjoituspuolesta vastaavat viitsivät kehittää kertaluokkaa originaalimpia tarinoita kansalle. Disneyllä on ilmeisesti vasta aivan viime aikoina tajuttu itsekin Zootropoliksen sympaattisen konseptin todelliset mahdollisuudet, sillä jonkinasteista oheistuotosta onkin jo löytänyt tiensä eetteriin, ja jälkikin on kuulemani mukaan ollut melkoisen mureaa.


Arvio: 4/5


ZOOTOPIA, 2016 USA
Ohjaus: Byron Howard, Jared Bush, Rich Moore
Käsikirjoitus: Byron Howard, Jared Bush, Phil Johnston, Rich Moore
Näyttelijät:Ginnifer Goodwin, Idris Elba, Jason Bateman, J. K. Simmons, Shakira

Uusintakatselussa: Länsirintamalla 1918 (1930)

Pelkästään vuonna 1930 maailmalla sai ensi-iltansa kaksi sotaelokuvan klassikkoa: kahdesta tunnetumpi lienee Lewis Milestonen Länsirintamalta ei mitään uutta, joka räjäytti kertaheitolla pankin ennennäkemättömän kunnianhimoisella ja karulla kuvauksellaan ensimmäisen maailmansodan helvetistä. Se toinen ja vähemmän tunnettu, Ernst Johansenin romaanin pohjalta autenttisesta saksalaisnäkökulmasta tuotettu pienemmän mittakaavan spektaakkeli jopa ilmestyi mm. Suomessa kuukausikaupalla ennen amerikkalaisen klassikon rantautumista vanhalle mantereelle. Näihin aikoihin elettiin Weimarin Saksan elokuvan viimeisiä suuruudenvuosia ennen Hitlerin nousua ja isänmaallisempienkin nimitekijöiden pakoa maasta. Milestonen klassikon tavoin myös veteraaniohjaaja G.W. Pabstin sotakuvaelma joutui kotimaassaan sensuurin hampaisiin ja kiellettiin pasifistisen sanomansa vuoksi.

Länsirintamalla 1918 muistuttaa monia vanhan ajan neuvostoliittolaisia teoksia sikäli, ettei siinä juurikaan nähdä voimakkaita yksilöllisiä tai edes nimettyjä hahmoja yhtä lukuun ottamatta – katsoja oppiikin tuntemaan univormupukuisten nuorten miesten katraan lähinnä näiden ulkoisten piirteiden sekä elehdinnän kautta: miesjoukkoon mahtuu aina vähintään yksi tukevampi, yksi vitsiniekka, yksi hullu, jne. Toisin kuin siviilissä, rintamalla miesten on kyettävä toimimaan yhtenä joukkona, jossa yksittäisen ihmisen haluilla tai ominaisuuksilla ei juuri ole merkitystä. Nimensä mukaisesti tarinan tapahtumat sijoittuvat aivan sodan viimeisiin aikoihin, jolloin kaikki suurkonfliktin raadollisimmat piirteet olivat jo kivunneet kliimaksiinsa, ja saksalaisten romahdus sekä nostalgisen vanhan valtakunnan tuho, Versaillesin kirottu rauhansopimus, Weimarin tasavalta ja siten kohtalokkaasti myös natsi-Saksan synty olivat enää vain ajan kysymys – viimeinen konkreettisesti myös elokuvan ulkopuolella.

Useita vanhoja sotaelokuvia lyhyessä ajassa nauttiessa tulee myös valitettavasti huomanneeksi niiden itseään toistavan luonteen iskevän nopeasti kiväärinperänsä katsojan palleaan kuin pyhän hengen voimasta konsanaan. Tietty äärimmäinen realismi oli ja on uskomattoman tehokas keino vaikuttaa katsojien mielipiteisiin väkivallasta ja sodasta, mutta samalla liika sitoutuminen kuiviin faktoihin rajoittaa valtavasti teoksen kuin teoksen kerrontaa, ja ohjaa mielen nopeasti vertailemaan teosta suoraan toisia samanlaisia vastaan. Länsirintamalla 1918 näyttää ja kuulostaa kuin pienemmältä ja vaatimattomammalta versiolta Milestonen vastaavasta, kaikki olennainen kotirintaman harhaisuudesta identtisiltä näyttävien ja kuulostavien rintamaolojen todellisuuteen voisivat yhtä hyvin olla täsmälleen samasta teoksesta, jossa näyttävämmät palat on vain varattu amerikkalaisille tekijöille.

Pabstin vähäisemmän sotaklassikon omat ja erityiset ansiot voineekin siis yhtä hyvin tiivistää muutamiin olennaisiin yksityiskohtiin. Eräänä huomiona Pabst tiimeineen ei päätynyt kikkailemaan mykän aineiston ja äänieditoinnin salatieteiden avulla, vaan saksalaiset olivat kehittäneet kannettavia soitinlaukkuja muistuttavia käytännöllisempiä äänieristysjärjestelmiä, joiden ansiosta jo mykällä ajalla pitkälle edistyneitä nostureita ja vaijerijärjestelmiä kyettiin käyttämään sellaisenaan, minkä lisäksi Pabstin ohjaksissa juoksuhautataisteluun sekä alkeellisiin panssarihyökkäysstrategioihin päästiin syventymään monia kaltaisiaan perusteellisemmin. Suuren sodan lopputulos on kuitenkin sama kuin aina ennekin: hyvät miehet kuolevat tai makaavat raajattomina sairaalassa yksinäisen hullun kailottaessa ilmoille käskyjään liejussa ja mudassa mätänevien ruumiiden keskellä.

Herran ja miksei frouvankin vuonna 2022 Länsirintamalla 1918 ei ehkä enää edusta genrensä terävintä kärkeä, ja jokainen Milestonen mestariteoksen nähnyt todennäköisesti kuittaakin Pabstin kilpailevan uusasiallisuuden merkkiteoksen silkalla olankohautuksella, mutta omasta mielestäni elokuvana itsenään kyseessä ei välttämättä ole mikään huono tai kelvoton tapaus. Itse muistan katsoneeni Pabstin teoksen kauan ennen Länsirintamalla ei mitään uutta, ja pitäneeni tästä paljonkin, onhan kyseessä tietystä ajan patinasta huolimatta silti valovuosia rehellisempi, aidompi ja vihaisempi kuvaus sodan helvetillisestä luonteesta kuin mitä useimmat nykyajankaan tekijät rohkenevat katsojilleen näyttää. Vai onko olemassa muitakin sotaleffoja, joissa rintamalta kotiinsa lomille palaava sotilas huomaa perheensä elävän köyhyyden rajalla ja löytää kihlattunsakin pelehtimästä vieraan miehen kanssa?


Arvio: 4/5


WESTFRONT 1918, Saksa 1930
Ohjaus: Georg Wilhelm Pabst
Käsikirjoitus: Ernst Johannsen, Ladislaus Vajda, Peter Martin Lampel
Näyttelijät: Claus Clausen, Else Heller, Fritz Kampers, Gustav Diessl, Gustav Püttjer, Hanna Hoessrich, Hans Joachim Moebis, Jackie Monnier

Länsirintamalta ei mitään uutta (1930)

Ensimmäisen maailmansodan taustoista ja juurisyistä on keskusteltu ja keskustellaan edelleen kuumeisesti, mutta hienommilla taloudellisilla ja poliittisilla käänteillä ei lopulta ole tavallisen ihmisen näkökulman kannalta juurikaan merkitystä. Valtavirralle riittää, että joku jossain päätti ajan yksinkertaisesti olleen kypsä uudelle suursodalle, ja isännälleen uskollisen koiran tavoin katastrofi tuli kutsuttaessa, nieli kokonaisen sukupolven kitaansa, ja pani liikkeelle tapahtumien ketjun, joka johti edelleen vieläkin suurempiin konflikteihin sekä satojen miljoonien viattomien maallisen vaelluksen päättymiseen valloilleen päässeiden kansanmurhien ja konfliktien seurauksena. Suuri sota loi mahdollisuuden uudelle maailmalle nousta vanhan tuhkasta, mutta ennen uuden syntymää oli vanhan ensin kuoltava...

Länsirintamalta ei mitään uutta viittaa sotavuosien sanomalehtien tapaan sivuuttaa kaikenlainen isänmaallista hurmosta nostattavan propagandan kannalta ikävämpi todellisuus muutamalla tyhjällä ja mitäänsanomattomalla virkkeellä. Erich Maria Remarquen väljästi omaelämänkerrallisen klassikkoromaanin sekä Lewis Milestonen filmatisoinnin sisällöstä vähän ironisiakin sävyjä saava nimi kertookin kaiken olennaisen, olihan kyseessä tuolloin poikkeuksellisen rehellinen katsaus aiheeseensa ilman amerikkalaiselle viihdeteollisuudelle niin tyypillistä kaunistelua tai silottelua. Remarquen itsensäkin sanoin sodan todellisuus oli ja on useimmille sitä kokemattomille täysin käsittämätöntä, eikä rintamakokemuksista voinut puhua kotiväelle edes lomillaan, sillä nämä eivät kuitenkaan olisi kuulemaansa uskoneet. Vasta vuosikausia taistelujen kaikottua heräsi yleinen kiinnostus suursodan uhrien kärsimyksiä kohtaan, pelkästään Remarquen kirjaa myytiin reilussa vuodessa miljoonia kappaleita, ja Suuri paraati – yksi mykän ajan menestyneimmistä elokuvista – kertoo sekin vastikään päättyneestä inhimillisestä katastrofista, joskin vielä hyvin varovaisesti.

Milestonen elokuva alkaa kansallismielisen hulinan keskeltä keisarillisen Saksan sydämestä. Paikallisen poikakoulun opettaja takoo viikset väpättäen innokkaiden oppilaidensa päähän tarinoita sankaruudesta ja seikkailusta, sodan romantiikasta ja muusta sen sellaisesta. Perheiden ja kylänmiesten hurratessa asialleen aivopestyt nuoret marssivatkin isänmaansa nimissä kohti suurta tuntematonta, innokkaimmat vetoavat historiankirjojen tarinoihin loistokkaista sodista sekä Ranskan nopeasta kukistumisesta preussilaisen jyrän alla. Poikien haaveet alkavat kuitenkin karista jo kauan aikaa ennen ensimmäistäkään konkreettista taistelua: jo koulutusvaiheessa upseerit pyrkivät järjestelmällisesti koulimaan naiiveista alaisistaan esiin ihmisluonnon pimeimpiä ja eläimellisempiä puolia. Kuin monia myöhempiä sotaelokuvan klassikoita enteillen myös Länsirintamalta ei mitään uutta sisältää kohtauksen, jossa moraalittomaksi ja empatiakyvyttömäksi örkkilaumaksi piestyt alokkaat kerääntyvät rääkkäämään ja mukiloimaan joukkueensa heikointa jäsentä.

Rintamalla varsinainen toiminta vasta alkaakin. Kaoottisen ja näennäisen päämäärättömästi loputtomiin jatkuvan sodan eri osapuolet taistelevat samoista asemista kerta toisensa jälkeen miehiä suruttomasti uhraten ja kappaleiksi räjäyttäen: välillä yksi osapuoli onnistuu valtaamaan toisen asemat, välillä toinen valtaa omansa takaisin. Rivisotilaan näkökulmasta sodalla ei pienen hetken jälkeen näytä olevan muuta tarkoitusta kuin kanssaihmisten silmitön silpominen ja teurastaminen rottien ja syöpäläisten riivaamissa juoksuhaudoissa. Onnekkaimmat kuolevat silmänräpäyksessä jälkeäkään jättämättä, toisilta jää jäljelle käsi tai jalka, epäonnisemmat saavat lapiosta, pistimestä tai puukosta ja kituvat hiljalleen kuoliaiksi kraaterin tai juoksuhaudan pohjalla. Sairaalaan asti päässeistä moni on henkijuuriaan myöten arpeutunut tai raajansa menettänyt, taistelukuntoisimmat lähetetään kuitenkin isänmaan ja keisarin kunnian nimissä takaisin rintamalle.

Lähes sata vuotta Milestonen teoksen ilmestymisestä voi olla hyvin vaikeaa ymmärtääkään, kuinka suuresta uhkapelistä olikaan tekijöilleen aikoinaan kysymys. Pelkästään alkeellisen äänitystekniikan vuoksi äärimmäisen vaativa ja suuruudenhullu Länsirintamalta ei mitään uutta tehtiin aikana, jolloin yleisö oli vasta vähitellen alkanut tottua kuulemaan puhuttua dialogia, ja Milestonen elokuvasta tehtiin siksi erillinen mykkäversiokin. Päätös filmatisoinnista sinetöitiin sekin vain vähän suuren pörssiromahduksen ja laman lähtölaukauksen jälkeen, Milestonen teoksen budjettikin kohosi aikansa mittapuulla jättimäisiin miljoonien dollareiden summiin. Kun ottaa huomioon itse teoksen rajoja rikkovan realismin, väkivaltaisuuden ja jopa myöhemmälle sensuurikoneistollekin aivan liian eroottisen ja paljastavan sisällön, alammekin olla jo asian ytimessä. Vuoden 1930 mittapuulla Länsirintamalta ei mitään uutta on todella rajoja rikkova, äärimmäinen ja "munakas" elokuva, enkä nyt viittaa edellisellä mihinkään syötävään.

Tiettävästi Milestone pyysi avustajiaan etsimään ennen kuvausten aloittamista käsiinsä mahdollisimman paljon Amerikkaan muuttaneita saksalaisia veteraaneja auttamaan germaanista näkökulmaa painottavan tarinan yksityiskohtien hiomisessa. Ohjaajan yllätykseksi sopivia kandidaatteja löytyi niin paljon, että näitä pestattiin paitsi kouluttamaan näyttelijöitä, myös esittämään käytännössä itseään pienissä sivuosissa. Ehkä koko teoksen kuuluisimmassa sotakohtauksessa nähdään groteski välähdys taivaan tuuliin räjähtävän ranskalaisen sotilaan piikkilanka-aitaan jäävistä irtokäsistä – kyseessä on tiettävästi yksi saksalaisten avustajien oikeista sotamuistoista. Samaisessa kohtauksessa nähdään myös varhaiselle äänielokuvalle epätyypillisesti mykältä ajalta tuttuja nostureita ja kiskoilla dramaattisesti liikkuvia kameroita, joita ei tavallisesti kyetty näihin aikoihin käyttämään kankean ja epäkäytännöllisen äänieristystekniikan vuoksi. Lukemani perusteella Milestonen tuotantotiimi käyttikin näissä kohtauksissa hyväkseen mykän version kuvamateriaalia lisäämällä vain päälle erillisen ääniraidan – jälki on harvinaisen komeaa näinkin.

Vähän yllättäen Länsirintamalta ei mitään uutta ei kuitenkaan ole pelkkää loputonta taistelumaratonia, vaan osa tarinasta sijoittuu kotirintamalle, jossa taistelunäyttämön oloista täysin tietämätön väki elää aivan omanlaisessaan viattomassa todellisuudessaan. Sodan kauhut kokeneelle sotilaalle paluu naiivit illuusionsa säilyttäneen ja keisaria yhä Jumalan voideltuna ihastelevan kotiväen pariin on todellisuudessa katkeraa kalkkia: länsirintaman loputtoman massateurastuksen järkyttämä mieli on siviilissä henkisesti täysin ulkopuolinen, ja mikäli nuori onnensotilas sattuisikin löytämään sisältään rauhan, odottaa tätä ennen pitkää kuitenkin paluu painajaismaiselle rintamalle kuolemaan koska tahansa kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Todellisuus sodasta paljastuu kotiväellekin ehkä joskus kaasuiskuihin ja konekiväärituleen kaatuneen sotamiehen hautajaisten jälkeen, ehkei koskaan. Viralliset tahot sen enempää kuin sanomalehdetkään eivät kerro sota-aikaan kuin valheita, onhan totuus itsessään tunnetusti sodan kuin sodan ensimmäinen uhri; todellinen inhimillinen kärsimys kuitataan lyhyesti toteamalla, miten ”länsirintamalta ei ole mitään uutta”.

Milestonen englantia solkkaavat saksalaiset saattavat ensi alkuun vaikuttaa melkoisen kornilta materiaalilta, mutta omasta mielestäni tekijöiden ratkaisu vain korostaa teoksen universaalia pasifistista sanomaa sodan mielettömyydestä ja inhimillisestä onnettomuudesta. Amerikkalaisessa propagandassa "hunneiksi" leimatut saksalaiset demonisoitiin suunnilleen vauvoja syöviksi hirviöiksi, joten asetelman kääntämisen on täytynyt olla ilmestymisaikaan tehokas keino iskeä maksavaa yleisöä suoraan tunteisiin. Ehkä Milestonin mestariteoksesta ei olisi pelkästään amerikkalaista näkökulmaa painottaen voitukaan paikallisten reaktioiden vuoksi tehdä niin rajua ja puhuttelevaa kuin vieraan maan armeijasta kertovassa tarinassa. Monessa maassa Länsirintamalta ei mitään uutta tuomittiinkin pasifistisesta sanomastaan huolimatta saksalaismielisenä propagandana, kun taas Saksassa elokuvan näytöksiin kohdistui oikeistoradikaalien ainesten suorittamia sabotaasi-iskuja, perusteellinen sensuuri ja lopulta täyskielto aina 50-luvulle asti. Kirjailija itse joutui lähtemään Saksasta maanpakoon.

 

Kuuluisassa viimeisessä kohtauksessa nähtävä käsi on todellisuudessa Lewis Milestonen, sillä näyttelijät olivat jo ehtineet lähteä editointivaiheessa koteihinsa. 

Herran vuonna 2022 niin Erich Maria Remarquen kuin Lewis Milestonen näkemystäkin juhlitaan ansaitusti taiteenalojensa sotafiktion kautta aikain suurina klassikkoina, joiden jälkeensä jättämät vaikutteet näkyvät ja tuntuvat genrensä teoksissa vahvana yhä tänäkin päivänä. Silkan joka sopukkaan yltävän äärimmäisyytensä vuoksi Länsirintamalta ei mitään uutta tuntuu kestäneen aikaa varhaiselle äänielokuvalle poikkeuksellisen mureasti, mutta nykyajan sotakuvauksiinkin verrattuna genrensä varhainen klassikko vähintään yhtä vimmaisine lajitovereineen pesee helposti viihteellisemmät Hollywood-sodat mennen tullen, mukaan lukien historialliselta tarkkuudeltaan huvittavalla tavalla kyseenalaisen Netflix-uusintafilmatisoinnin. Saman aikakauden teoksistakin vain ranskalainen pasifismieepos nimeltä Puuristit pystyy kilpailemaan likimain tasaväkisesti Milestonen klassikon kanssa.


Arvio: 5/5


ALL QUIET ON THE WESTERN FRONT, 1930 USA
Ohjaus: Lewis Milestone
Käsikirjoitus: Del Andrews, Erich Maria Remarque, George Abbott, Lewis Milestone, Maxwell Anderson
Näyttelijät: John Wray, Lew Ayres, Louis Wolheim, Slim Summerville

Sotilaspoika (1971)

Kun muuan Will Smith otti ja tempaisi muuatta koomikkoa avokämmenellä ympäri korvia, tuntui hetken verran kuin mannerlaatat olisivat liikahdelleet ja kosminen tasapaino järkkynyt yleisön saadessa vihdoinkin kaipaamaansa draamaa ja väkivaltaviihdettä umpitylsistä poliittisista palopuheistaan tunnetussa Oscar-gaalassa. Pienessä hetkessä modernin amerikkalaisen viihdearistokratian ikioma bakkanaali onnistuikin keräämään hetkellisesti niin tähtitieteelliset määrät uteliaiden katsojien silmäpareja, että jatkossa samainen show varmaan muutetaankin kaupallisia intressejä silmällä pitäen gladiaattoritaisteluksi, jossa toinen toistaan pöhöttyneemmät julkkikset pieksevät toisiaan väkivaltaorgioiden räiskyessä kameroiden välityksellä jokaisen näköradiota pällistelevän verenhimoisen pikkujästin kotiteurastamoon.

Kaikkein mielenkiintoisinta koko absurdissa teatterissa oli kuitenkin sen inspiroimana tehty kyselytutkimus, joka paljasti ihmisten suhtautumisen väkivaltaan jakautuvan pitkälti varallisuuden ja elintason mukaan: rikkain väestönosa tyypillisesti ihannoi ja hyväksyy herkimmin väkivallan, vähempiosaisemmat taas suhtautuvat toisen ihmisen fyysisen loukkaamattomuuden rikkomiseen kielteisemmin. Tulosta voinee ainakin osittain selittää niinkin, että vähempituloiset tyypillisesti joutuvat elämänsä aikana kohtaamaan enemmän oikeaa kuritusta parisuhde- ja perheväkivallan sekä monenmoisten sosiaalisten ongelmien muodossa rikkaiden ja etuoikeutettujen – siis ihmisten, joiden käsissä tyypillisesti on valta päättää asioista – kohdatessa sitä itseään enintään todellisuuspakoisen viihdeteollisuuden sekä oman elämänkokemuksesta vapaan mielikuvituksensa kautta.

Ensimmäinen maailmansota kosketti kaikessa ylitsevyöryävässä raadon- ja sinappikaasunlemussaan niin suuria väestönmassoja, että vuosikausia kestävä pasifismin kausi oli väistämätön tosiasia ympäri maailmaa ja ehkä sen ulkopuolellakin. Kun saksalaisen militarismin, sosialistisen idän ja vapaan lännen uusi voimainkoetus alkoi jo näyttää kohtalon sanelemalta, kirjoitti tuolloin nouseva elokuvakäsikirjoittaja Dalton Trumbo kuuluisan sodanvastaisen romaaninsa nimeltä Sotilaspoika, jonka jalo päämäärä ei kuitenkaan onnistunut tuottamaan tulosta, vaan kymmenet miljoonat ihmiset rintamalinjojen molemmin puolin päätyivät jälleen sodan nielemiksi vain synnyttääkseen kylmän sodan sekä vuosikymmeniä kestävän pelon ihmiskunnan tuhoavan ydinsodan syttymisestä sotahullujen poliitikkojen, raharuhtinaiden ja kenraalien pienimmästäkin päähänpistosta. Pahimmillaan satojen miljoonien ihmisten elämä ja kuolema olivatkin vain yhden auktoriteetin päätöksen varassa, mutta pahimmalta onneksi vältyttiin kerta toisensa jälkeen.

Sotilaspoika on kertomus Johnnystä, joka haavoittuu ensimmäisen maailmansodan viimeisillä minuuteilla lähes kuolettavasti – menettäen kehostaan käytännössä kaiken tuntoaistiaan lukuun ottamatta. Suurimman osan ajastaan sairaalaan keinotekoisesti elintoimintoja ylläpitävien kojeiden varaan unohdetun raajattoman Johnnyn tajunta risteilee painajaismaisen todellisuuden sekä unten ja muistojen välillä. Unissa Johnny palaa takaisin lapsuuteensa tapaamaan vanhempiaan, kihlattuaan sekä Donald Sutherlandin tulkitsemaa Jeesusta, joiden kanssa tämä yrittää saada selkoa tilanteeseensa sekä keksiä keinoa kommunikoida ulkopuolisen maailman kanssa. Johnnyä hoitava äidillinen sairaanhoitaja on täysin tietämätön potilaansa tilasta luullen nuoren miehen sääliä herättävän nykimisen kertovan hirvittävistä tuskista. Jokaista kommunikointiyritystä seuraakin pistos rauhoittavaa morfiinia

Dalton Trumbon päätyöksikin luonnehdittu ilahduttavan omaperäinen ja humaani romaani ei varsinaisesti ilmestyessäänkään ollut kaiken kansan suosikki, mutta se onnistui herättämään siinä määrin huomiota, että filmatisointia tekstin pohjalta alettiin suunnitella jo 40-luvulla, mutta puusta pitkään päästiin vasta Kuuban kriisin jälkeen Vietnamin sodan ja uuden pasifismin hyökyaallon pyyhkäistyä yli liberaalin maailmanjärjestyksen. Amerikan kommunistivainojen vuoksi Meksikossakin majaansa pitänyt Trumbo itse oli kaavaillut filmatisoinnin ohjaajaksi elokuvasurrealismin mestari Luis Buñuelia, joka myös osallistui Jeesus-kohtausten kirjoittamiseen, mutta syystä tai toisesta ohjaajanpesti päätyikin lopulta Trumbolle itselleen. Sotilaspoika lopulta myös jäi Trumbon ainokaiseksi ohjaukseksi, sillä miehen ikään ehtinyt ja maineensa ainakin osittain kotimaassaan viimein virallisestikin 70-luvulla takaisin saanut veteraanitaiteilija kuoli vain muutamia vuosia myöhemmin sydänkohtaukseen.

Kuten jo taatusti onkin moneen otteeseen eri lähteissä mainittu, on surrealismin puoleen painottuva Sotilaspoika pelottavampi ja ahdistavampi kokemus kuin moni prameammalla budjetilla siunattu kauhuelokuva nykypäivänäkään. Trumbon päätös verhota päähenkilönsä vähäisimmätkin tunnistettavat ulkoiset piirteet maskin ja kääreiden taakse pakottaa katsojan itsensä kuvittelemaan kauhistuttavat ruhjeet ja vammat Johnnyn kehoon, mikä saa ne tuntuvaan vain entistäkin kauheammilta. Tietysti jokainen Sotilaspoikaa katsova toivoo päähenkilön keksivän keinon kertoa ihmisille olevansa elossa ja saavan apua, mutta tällaisessa sodanvastaisessa teoksessa edes moisiin käänteisiin ei aina voi luottaa. Sotilaspojan perusidea on kuitenkin kauttaaltaan niin erinomainen ja ainutlaatuinen, etteivät piskuisen budjetin jättämät ohkaisemmat yksityiskohdat tai paikoin vähän kankeat näyttelijätkään juuri ainakaan omaa katselukokemustani häirinneet.

Ilmestymisaikanaan varsin vähälle huomiolle jäänyt Sotilaspoika eli pitkään omaa hiljaiseloaan Akira Kurosawan ja muutamien muiden nimitekijöiden omana obskuurina kulttisuosikkina. Suurelle yleisölle Trumbon kirja ja filmatisointi tulivat laajemmin tutuiksi muuan humppaa soittavan amerikkalaisen tanssiorkesterin kautta, joka kirjoitti henkisessä vankilassa elävän haavoittuneen sotilaan kiirastulesta sen yhden (sic) hittikappaleen sekä tuotti aiheesta elokuvamateriaalia hyödyntävän musiikkivideonkin. Kyseisen humppabändin jäsenet ovatkin myöhemmin kertoneet saaneet vinkin kirjasta ennen aikojaan kuolleelta basistiltaan, mikä inspiroi näitä tekemään yhden uransa parhaista ja tunnetuimmista yksittäisistä vedoista, sittemmin samainen tanssiorkesteri meni myös hankkimaan itselleen oikeudet Trumbon mestarityöhön pelkästään säästääkseen lisenssimaksuissa. Niin tai näin, tällä kertaa raha ja ahneus näyttäisivät kerrankin tuottaneen maailmaan jotain hyvääkin, sillä nykyisin Trumbon tarina sanomineen löytynee ainakin pääpiirteittäin jokaisen yleissivistyksestä vaikkei kirjasta sen enempää kuin filmatisoinnista tai käsikirjoittaja-ohjaajasta itsestään olisi ikinä kuullutkaan.


Arvio: 5/5


JOHNNY GOT HIS GUN, 1971 USA
Ohjaus: Dalton Trumbo
Käsikirjoitus: Dalton Trumbo, Luis Buñuel
Näyttelijät: Diane Varsi, Donald Sutherland, Jason Robards, Kathy Fields, Marsha Hunt, Timothy Bottoms

Puuristit (1932)

"Meidän ei tarvitse näytellä, vain muistaa..."

Vuodet vierivät ensimmäisen maailmansodan päättymisestä, mutta maanpäällisen helvetin kauhut eivät unohtuneet: Ranskassa pasifismin tuulet jatkoivat puhalteluaan, ja toinen toistaan sodanvastaisempi taideteos seurasi kaltaistaan. Samaan aikaan vanhan rintamalinjan toisella puolin jättimäisen laman ja maltillisempien poliitikkojen epäonnistuneiden manööverien seurauksena kansan syvien rivien suosioon päässeet natsit valmistautuivat kaappaamaan vallan sekä herättämään hetkellisesti tukahdutettua germaanista militarismia hävityn sodan nostattaman katkeruuden voimin. Säyseiden gallialaisten tietämättä idässä oli nousemassa hirmumyrsky, jonka riehuessa vanhat jalot ihanteet ihmisyydestä ja rauhaisasta yhteiselosta jälleen unohdettaisiin, ehkä tällä kertaa myös lopullisesti...

Raymond Bernardin Puuristit palaa kuitenkin vielä takaisin ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoihin taistelemaan vapaan Ranskan puolesta. Heti elokuvan ensimmäinen kohtaus kuvaakin sotilashautausmaata ja loputonta riviä puisia ristejä: jokaisella näistä miehistä oli joskus perhe ja kokonainen elämä edessään, kunnes pahin mahdollinen tapahtui. Hautausmaalta Bernard vie meidät todistamaan iloista paraatimarssia, jossa silmän kantamattomiin jatkuva letka nuoria miehiä marssii kohti kuolemaansa villiintyneen yleisön juhliessa sodan alkua sekä sankareiden lähtöä puolustamaan isänmaataan pahalta viholliselta. Innokkaimmat puhuvat jo sodan voitosta sekä saksalaisten barbaarien maksamista jättimäisistä sotakorvauksista. Ilmassa on suuren juhlan tuntua, nuorille sankareille jopa tarjotaan ilmaista viiniä matkallaan kohti mainetta, kunniaa ja kuolemattomuutta.

Jo ensimmäisissä kohtauksissa katsojan silmään saattaa osua mystisellä tavalla tuttuja ranskalaisia näyttelijöitä, joita ei oikein osaa sijoittaa mielessään mihinkään. Bernardin teoksen keskeinen näyttelijäkaarti koostuukin monista mykän ajan virstanpylväistäkin tutuista nimistä, alkaen Napoleonissa sekä Jeanne d'Arcin kärsimys -klassikossa nähdystä Antonin Artaudista. Vaikka hahmoille onkin annettu yksilölliset nimet sekä ranskalaista yhteiskuntaa leikaten ammatit ylioppilaasta nahkuriin, jäivät ainakin itselleni kameran edessä tallustelevista persoonallisuuksista vahvimmin mieleen juuri erinomaisesti rooleihinsa valikoitujen karismaattisten esittäjien yksilölliset ulkoiset piirteet, kuten suuret silmät, kapea hartialinja, viikset ja parta. Osa hahmoista on taiteenlajin perinteiden mukaisesti kirjoitettu eloisammiksi huuliveikoiksi luomaan kontrastia inhorealistiset mittasuhteet saavaan sotaan.

Seuraava kehu saattaa kuulostaa vähän omituiselta tuntien Puuristien tekoajankohdan, mutta mielestäni Raymond Bernardin sotakuvaus on yksi vaikuttavimpia ja realistisimpia, joita elokuvan historiassa on ikinä nähty. Historiallisten eeposten parissa pätevöitynyt Bernard onkin eräässä myöhemmässä haastattelussa kertonut tarkoittaneensa elokuvansa herättämään ihmisissä mahdollisimman voimakasta inhoa ja vihaa sotaa kohtaan. Puhtaan realismin nimissä sotakohtaukset kuvattiinkin aiempien yrittäjien tapaan aidoilla tapahtumapaikoilla, ja suuri osa koko elokuvan ekstroista koostui sotaveteraaneista, joiden tarvitsi vain toistaa mahdollisimman tarkkaan kokemuksiaan rintamalta. Kaikkein vaikuttavinta sotakohtauksissa on mielestäni niiden uskomaton äänieditointi ja miksaus – ranskalaisten oli alkeellisen äänitekniikan ja vähäisen kokemuksen vuoksi kehitettävä kaikki tarpeellinen lennosta saadakseen rekonstruoitua aidontuntuisen sodan äänimaiseman.

Varsin simppeliksi vanhan ajan sotaelokuvaksi Puuristit paitsi tuntuu elävältä kuin mikä, mutta se käsittelee lyhyesti myös erilaisia pieniä teemoja, joita uudemmat yrittäjät harvoin edes koettavat näyttää. Puuristien sotilailla esimerkiksi on elämää myös rintaman ulkopuolella, ja yksi miehistä kertookin tovereilleen toisen miehen mukana lähteneestä vaimostaan. Koska kaikki temput on sodassa sallittu, ajautuvat juoksuhaudoissaan piileskelevät miehet toisinaan hulluuden partaalle jokaisen rapsahduksen ja kilahduksen ollessa mahdollinen merkki vihollisen hyökkäyksestä maan pinnalla tai sen alla – sota-aikaan eri osapuolilla oli tapana kaivaa tunneleita toistensa asemien alle ja räjäyttää pahaa aavistamattomat miehet taivaan tuuliin. Sotilaiden hyökätessä ihmisaaltona nimeämättömään kylään kenraalit istuvat lämpimässä salongissa nauttimassa snapsia suunnitellen jo seuraavaa suurta offensiivia.

Taistelu kylästä kestää kymmenen päivää, toiset kymmenen ja vielä kymmenen lisää. Armeijan rivit ovat huvenneet, samoin vähä mikä pikkuisesta kyläsestä on enää jäljellä. Kaukana jossain kotirintamalla ihmiset ovat kokoontuneet rukoilemaan apua Neitsyt Marialta, kamera kääntyy kohti kädettömiä ja jalattomia miehiä – eli niitä onnekkaita, jotka ylipäänsä pääsivät rintamalta elävänä kertomaan tarinansa. Aivan liian monen haavoittuneen sotilaan matka päättyi epilogissa nähtävän miehen tavoin kituen avun saavuttamattomissa vähitellen tästä maailmasta seuraavaan kuunnellen hiipuessaan muiden epätoivoisten avunhuutoja tuntemillaan ja itselleen vierailla kielillä. Armahtavan kuoleman lähestyessä elämä alkaa vilahtaa sotilaan silmissä: isänmaallinen hurmos kukkaseppeleineen, poliitikot ja kenraalit seuraamassa iloista paraatimarssia helvettiin, rahaa... ja hautajaiskulkue puuristeineen.

Raymond Bernard kertoi eräässä myöhemmässä haastattelussa Puuristien kuvausten olleen erityisen vaikeita ja tuskallisia, sillä kuvauspaikoilta löytyi yhä 30-luvulla läjäpäin ruumiita sekä räjähtämättömiä panoksia, jotka pahimmillaan olisivat voineet johtaa hengenvaarallisiin tilanteisiin. Kuvausten jälkeen Bernard oli yhdessä alkuperäisromaanin kirjoittaja Roland Dorgelèsin kanssa pyytänyt Ranskan silloista presidenttiä Paul Doumeriä Puuristien Moulin Rougessa pidettävään ensi-iltaan, mikä paikan huonon maineen tuntien oli miesten mielestä tavattoman hävettävää. Doumer suostui miesten pyyntöön, mutta kutsui samalla kumpaisenkin samalle parvekkeelle kanssaan. Jossain vaiheessa elokuvan pyöriessä Dorgelès nykäisi Bernardia hihasta ja viittoi ohjaajaa suuntaamaan katseensa presidenttiä kohti – Doumer oli Puuristejä katsoessaan liikuttunut kyyneliin asti. Bernard totesikin, että presidentin kyynelet saivat tämän tuntemaan kaiken näkemänsä tuskan ja vaivan tulleen palkituksi. Vähän aikaa myöhemmin presidentti Doumer itse kuoli salamurhaajan luoteihin.


Arvio: 5/5


LES CROIX DE BOIS, 1932 Ranska
Ohjaus: Raymond Bernard
Käsikirjoitus: André Lang, Raymond Bernard, Roland Dorgelès
Näyttelijät: Antonin Artaud, Charles Vanel, Gabriel Gabrio, Geo Laby, Jean-François Martial, Jean Galland, Marcel Delaître, Marc Valbel, Paul Azaïs, Pierre Blanchar, Pierre Labry, Raymond Aimos, Raymond Cordy, René Bergeron, René Montis

Verdun, visions d'histoire (1928)

Vanha kansa tietää kertoa, miten vaarallista voikaan olla täydellisen vihjeettömyyden ja ahkeruuden yhdistyminen erityisen vaikutusvaltaisessa asemassa olevan ihmisen ajukopassa. Arkkiherttua Franz Ferdinandin kuoltua vaimonsa rinnalla serbinationalisteihin kuuluneen salamurhaajan luoteihin tuolloin Itävalta-Unkarin keisarikunnan hallitsemassa Sarajevossa vuonna 1914, keisarillisen armeijan imperialistisissa unelmissaan leijaileva ylipäällikkö Franz Conrad von Hötzendorf alkoi tavoilleen uskollisesti painostaa ikääntyvää monarkkia julistamaan sodan Serbialle. Moderniin sotaan vuosikymmeniä ajastaan jääneellä armeijallaan astuva ja siten valtakuntansa tuhoon tuominnut Hötzendorf tuli sytyttäneeksi yhdellä ainoalla kipinällä tuleen joukon eurooppalaisten suurvaltojen välisiä erillissotia, joista syntyneessä suuressa maailmanlaajuisessa kaaoksessa tuhoutui kokonainen sukupolvi ihanteineen.

Vuonna 1928 rauhansopimuksen solmimisesta tuli kuluneeksi jo kymmenisen vuotta, ja vanhat haavat olivat ainakin näennäisesti alkaneet jo parantua. Juhlavuoden kunniaksi vanhat viholliset päätyivät kukin tahollaan tuottamaan sarjan omia näkemyksiään tuhoisan inhimillisen katastrofin kulusta. Kymmeniä miljoonia ihmishenkiä vaatineen konfliktin osapuolista erityisesti Ranskassa ensimmäiseen maailmansotaan oli syttyessään suhtauduttu innokkaasti, kuin oikeutettuun revanssiin edellisen vuosisadan lopulla käydyistä tappiollisista sodista Saksaa ja Preussia vastaan. Vähitellen mielialat kuitenkin kääntyivät yhä enemmän mieletöntä väkivaltaa vastaan, ja sodan lopulla Ranskan yli pyyhkäisi paikallisten poliitikkojen ja kenraalien kauhuksi suuri pasifismin aalto, jonka vaikutus näkyy vahvana vielä meidänkin aikamme populäärikulttuurissa pelkurimaisen ranskalaisen arkkityyppinä.

Itsekin rintamalla tykkimiehenä palvelleen teatteri- ja elokuvan työmies Léon Poirierin ohjaama Verdun, visions d'histoire on gallialaisten rauhanlähettiläiden puolidokumentaarinen yritys ennallistaa ja käsitellä tuolloin pitkälti massoille suunnatusta isänmaallisesta propagandasta tuttua sodan todellisuutta ilman turhaa kaunistelua tai moralisointia. Vaikka mukaan onkin tarkoituksella asetettu myös pientä fiktiivistä draamaa ja muutamia ammattinäyttelijöitä, on Verduniin laadukkaan dokumentin hengessä kuitenkin viisaasti ymmärretty ynnätä paljon tarpeellisia selityksiä ja karttoja kummankin osapuolen joukkojen liikkeistä sekä taistelun kannalta keskeisistä tapahtumista. Vaikka kyseessä onkin nimellisesti tarina Verdunin taistelun vaiheista, voinee Poirierin teosta katsoa samalla suorana ja konstailemattomana kuvauksena länsirintaman taisteluista yleisesti, eikä jälki ole kaunista.

Seuraavaa ei Verdunin kohdalla juuri voikaan tarpeeksi painottaa: tämä elokuva on tehty ennen nykyaikaisten sotapätkien peruskliseiden syntyä, joten sen katsominen saattaa paikoin tuntua vähän erikoiselta, käydäänhän Verdunin taisteluja välillä tylsästi myös keskellä kirkasta kesäpäivää, siviilejä evakuoidaan, kaasuasetta käytetään vihollisen savustamiseksi koloistaan, propaganda leviää, alkeellinen ilmasota jyllää ja sotilaatkin toisinaan silpoutuvat räjähteiden voimasta. Poirierin panostus puhtaaseen realismiin onkin alallaan edelleen huippujälkeä, koostuuhan suuri osa "näyttelijöistä" oikeista sotaveteraaneista, aseet, välineet ja puvustus ovat autenttista materiaalia ja kuvauksetkin suoritettiin aidoilla tapahtumapaikoilla linnoituksia ja juoksuhautoja myöten, tekijöiden tiedetään jopa löytäneen kuvauspaikoiltaan roppakaupalla sinne hautautuneiden sotilaiden ruumiita ja irtojäseniä. Tarkkasilmäinen katsoja pystyy bongaamaan myös marsalkka Philippe Pétainin esittämässä itseään.

Kummallisinta Verdunissa onkin, etteivät sodan historialliset taustat henkilöineen näytäkään kiinnostaneen Poirieria likimainkaan yhtä paljon kuin tavallisen ihmisen arki liejuisella sotanäyttämöllä – siitäkään huolimatta, että tämä näkee tarpeelliseksi selittää suuremman mittaluokan ratkaisuja erilaisin kaavioin. Katsojalle ei esimerkiksi juurikaan kerrota Erich von Falkenhaynista ja suunnitelmasta tuhota Ranskan armeijan reservit hyökkäämällä historiallisesti arvokkaaseen Verdun-sur-Meusen kaupunkiin, lopussa sodassa tappiolle jäänyt keisarikuntakin vain sortuu keisari Vilhelmin luopuessa kruunusta. Ehkä tarkempia tietoja Saksan tapahtumista ei vielä ollut ranskalaisten tekijöiden saatavilla, tai Poirier ei vain ajatellut enimmäkseen gallialaisista koostuvan kohdeyleisön välittävän moisista yksityiskohdista, joten Saksan esikuntaa kuvattaessa tavalliselle maakalaiselle vähän turhankin monimutkaiset ja hankalasti selitettävät detaljit tyydyttiinkin tiivistämään selkeämmin fiktiivisiin hahmoihin.

Ranskalaisten sotavisio ei ehkä dramatiikaltaan enää nykyajan mittapuulla ole kaikkein säväyttävintä mahdollista materiaalia aiheestaan, melkein kolmen tunnin pituuskin kipuilee väkisin mykkäelokuviin tottumattoman peräpukamissa ja Verdunin taistelusta tietämättömille vieraiden yksityiskohtien lateleminen tuntuu todennäköisesti puisevalta kuin mikä, mutta silkkana pikkutarkkana dokumentaarisena kuvauksena maailmansodan helvetistä se puolustaa mielestäni helposti koska tahansa paikkaansa kaltaistensa joukossa, näytetäänhän tämän elokuvan kuvamateriaalia sekaannusten vuoksi aitona sotakuvana jatkuvasti vielä 2020-luvullakin. Léon Poirierin ohjaustyölle meinasi kuitenkin maineestaan huolimatta käydä kalpaten sen tunnettujen alkuperäiskopioiden kadottua tai tuhouduttua toisen maailmansodan pyörteissä. Vuosikymmeniä ensi-iltansa jälkeen löydettiin hajoavasta Neuvostoliitosta hyväkuntoinen, ammoin natsien varastama yksittäiskappale, josta edelleen restauroidun version fyysistä julkaisua saatiin odottaa pitkälle 2000-luvun paremmalle puolelle asti.


Arvio: 5/5


VERDUN, VISIONS D'HISTOIRE; 1928 Ranska
Ohjaus: Léon Poirier
Käsikirjoitus: Léon Poirier
Näyttelijät: Albert Préjean, Antonin Artaud, Berthe Jalabert, Daniel Mendaille, Hans Brausewetter, Jeanne Marie-Laurent, Maurice Schutz, Suzanne Bianchetti, Thomy Bourdelle

Uusintakatselussa: Santa Sangre (1989)

Sattuipa kerran 80-luvun Italiassa niinkin hassusti, että psykiatrisen sairaalan kirjastossa työskennellyt Roberto Leoni alkoi kehitellä mielessään tarinaa mielenvikaisesta tappajasta, jonka syvästi inhimillisessä henkilössä kuvastuvat sekä enkeli että paholainen. Leoni uskoikin luonnostelemaansa ideaan niin paljon, että mies päätyi tarjoamaan tätä eteenpäin aina kauhuelokuviin erikoistuneelle Claudio Argentolle, joka edelleen suostui tuottamaan aiheesta arvoisensa filmatisoinnin parhaan kykynsä mukaan, olivathan sarjamurhaajista kertovat slasher-kauhut tuolloin muutoinkin mitä suurinta muotia. Kuin kohtalon kautta näihin aikoihin Euroopassa sattui myös sarjakuva- ja teatteriuransa puitteissa työskentelemään muuan nero Alejandro Jodorowsky, joka ei tuolloin ollut uhrannut äärimmäistä luomisvoimaansa seitsemännen taiteen parissa sitten kauhealla tavalla epäonnistuneen Tuskin vajaata vuosikymmentä aiemmin. Ohjaajaksi pestatun Jodorowskyn täydennettyä Leonin ja Argenton muodostaman duon triumviraatiksi, oli aika kypsä uudelle mestariteokselle.

Vielä kuitenkin varoituksen sananen: Santa Sangre on pohjimmiltaan hyvin latinalainen elokuva, eikä sitä kannata genreleimastaan huolimatta lähtökohtaisesti katsoa kuin mitä tahansa muuta aikansa teinikauhupätkää. Latinalainen Amerikka on perinteisesti ollut hyvin konservatiivinen ja levoton kolkka, jossa sanojaan saa varoa, sillä erinäisiä tabuaiheita ei välttämättä ole hyväksyttävää käsitellä yhtä avoimesti kuin pohjoisempana on totuttu. Tästä syystä latinalaisessa maailmassa käytetään tietyistä asioista puhuttaessa perinteisesti hyvin värikkäitä kiertoilmaisuja sekä kerronnan keinoja, ja yksinkertaisetkin tarinat voivat paikallisen kertomaperinteen vuoksi saada hyvin satumaisia ja surrealistisia vivahteita, mistä syystä nykyisin surrealismiksi ja maagiseksi realismiksi mielletty suuntaus onkin saanut valtavasti virikkeitä nimenomaan espanjankielisestä maailmasta. Latinoestetiikassa kylpevää Santa Sangrea onkin ehkä hedelmällisempää lähestyä taiteena kuin Sadan vuoden yksinäisyyteen, Henkien taloon tai muuhun paikalliseen romaaniklassikkoon kuin Hollywoodiin.

 

Fenix ja Alma.

Aikansa ja paikkansa tapoja kunnioittaen myös Santa Sangre on pohjimmiltaan hyvin satumainen ja värikäs kertomus hyvästä ja pahasta. Tarinan päähenkilö on sirkuksen veitsenheittäjän ja kädettömän neitsyen ympärille kokoontuneen Pyhän veren lahkon johtajattaren poika nimeltä Fenix, jonka paras ystävä tässä maailmassa on mykkä tyttö nimeltä Alma. Heti tarinan alussa sirkuksen norsu kuolee ja haudataan Luis Buñuelin Los Olvidados -mestariteokseen viitaten kaatopaikalle, äidin uskonto paljastuu valheeksi ja ylpeä isäkin kaivertaa tyytyväisyydestä myhäillen poikansa rintaan kuvan verisestä kotkasta – kuvan, jota tämä ei saisi ikinä eläessään pestyä iholtaan pois. Prologin karuna päätöksenä Fenixin onneton isä viiltää kaulansa auki jouduttuaan mustasukkaisen äidin kuohitsemaksi, isä silpoo veitsillään äidin kädet ja Fenixin tiet eroavat Alman kanssa. Sieluaan myöten henkisesti järkkynyt poika kiipeää lopulta mielisairaalassa olevaan puuhun vuosikymmeniksi linnuksi pakoon aivan liian kouriintuntuvasti todistamaansa maailman tyhjyyttä ja pahuutta.

Alejandro Jodorowsky on kertonut ammentaneensa elokuvaansa inspiraatiota meksikolaisen sarjamurhaaja Gregorio Cárdenas Hernándezin kanssa käymistään keskusteluista. Fenixin lapsuus onkin todellisuudessa huomattavasti karumpi ja omalla tavallaan realistisempi, kuin mitä pelkän pinnan perusteella voisikaan ymmärtää: raakalaismaisen isän kaivertama kotka viittaa muinaiseen teloitusmenetelmään, ja pelkkänä ”Conchana” eli ”Vittuna” tunnettu vilpillinen, katkera ja verenhimoinen äiti hallitsee pojan ja miehen elämää miten haluaa. Verta vuotavan norsun kärsä muistuttaa lähikuvassa veristä fallosta, mikä viittaa seksuaaliseen väkivaltaan. Jodo yrittääkin kertoa päähenkilön lapsuuden olleen äärimmäisen väkivaltainen ja lohduton sekä pahoinpitelyn, hyväksikäytön ja nöyryytyksen olleen jatkuvaa varhaisimmista muistoista lähtien. Alman mukana katoaa myös vähäisinkin illuusio turvallisesta maailmasta sekä omasta kyvystä vaikuttaa edes omaan elämäänsä. Lapsuutensa menettänyt poika onkin lopulta kuin rikkinäinen peili tai Muumeista tuttu näkymätön lapsi, jolla ei ole muuta mahdollisuutta elämässä kuin kadota ja sulkea silmänsä kaikelta ympärillään tapahtuvalta.

Vieläkin pidemmälle menevänä tulkintana Jodorowskyn elokuvan perhe on kuin perversioitunut versio Raamatun Pyhästä perheestä: Santa Sangren Joosef vain sattuu olemaan väkivaltainen ja irstas juoppo, Neitsyt Maria valheeseen uskova verenhimoinen nainen ja Jeesus järjiltään terrorisoitu poika, joka pelastusken sijaan tuo maailmaan kuoleman. Jodo on myöhemmin kertonut Argenton kaavailleen tähtinäyttelijöitä vihaavan ohjaajan harmiksi juopon isän rooliin Jack Nicholsonia, mutta suunnitelmat kariutuivat budjetointisyistä. Jodon moniin kaskuihin lukeutuu myös triviatieto lopussa nähtävästä kohtauksesta, jossa äiti yrittää murhata naisen tuskasta irvistelevän poikansa käsillä. Kohtauksessa Conchaa näyttelevä Bianca Guerra rutistaa todellisuudessa aikuista Fenixia näyttelevää Axel Jodorowskyä lujasti kiveksistä, joten taattuun ohjaajansa tapaan näyttelijöiden tuska on tarkoituksellisesti niin aitoa kuin ikinä mahdollista.

Vuosikymmeniä myöhemmin Fenix vapautuu mielisairaalasta ja palaa kädettömän äitinsä hoteisiin kaksikon asuttamaan ränsistyneeseen ja kaoottiseen talonrämään, jossa syystä tai toisesta nähdään myös sirkuksesta tuttuja värikkäitä hahmoja. Suuren osan ajasta Fenixistä ei kuitenkaan paljasteta katsojalle kuin maalatut ja koristetut kädet, jotka nyt ovat yksin äidin palveluksessa. Aina välillä Fenix yrittää tavoittaa muita ihmisiä, mutta tämän omasta hallinnasta karanneet kädet surmaavat kerta toisensa jälkeen erityisesti paikalle osuvan naisväen ja hautaavat nämä vanhan talonrumiluksen takapihalle. Pakkomielteidensä kanssa kamppaileva Fenix itse tietää ja ymmärtää tekojensa olevan väärin, mutta tämän ruumis ei suostu tottelemaan enää nuoren miehen omaa tahtoa. Eräässä varomattomia katsojia hämmentävässä kohtauksessa Fenix surmaa myös naiseksi pukeutuneen karskisti murahtelevan aikamiehen toivoen tämän viimein pystyvän pysäyttämään itsensä ja vapauttamaan tämän äitinsä kirouksesta, mutta turhaan. Pimeyden laskeuduttua pihamultiin kertyneiden kalmojen sielut palaavat rituaalinomaisesti piinaamaan käsiensä hallinnan menettänyttä murhaajaansa, joka ei ikinä ole halunnut satuttaa tai tappaa ketään.

Jos Jodon tulokulma genreen tuntuu vähän hassulta, kannattaa kuitenkin muistaa, että mielen ja kehon yhteyden häiriintyminen sekä käsien hallinnan menettäminen ovat todellisia psykologisia ilmiöitä. Santa Sangren edustama surrealistinen ”käsikauhu” on sekin oikeasti yksi klassisen kauhun ikivanhoista alalajeista, aiheesta on tehty myös kourallinen laadukkaita elokuvia jo taiteenlajin varhaisvuosilta lähtien, alkaen vaikkapa The Hands of Orlacista ja The Beast with Five Fingersistä, unohtamatta tietenkään aihetta sivusilmällä parodioivien The Addams Familyn ja Medievil-pelien paikasta toiseen puikkelehtivia eläviä irtokäsiä. Santa Sangre ei periaatteessa keksikään ehkä aivan niin monessa suhteessa pyörää uudelleen kuin El Topo ja The Holy Mountain tekivät, mutta Jodon kauhuilun kohdalla klassinen aihe on vain yhdistynyt genrensä tuoreempiin oivalluksiin niin näppärästi, että kokonaisuus tuntuu kaikesta huolimatta täysin uniikilta ja tajuntaa laajentavan luovalta. Santa Sangreen musiikin säveltänyt Simon Boswell ansaitsee vielä erityismaininnan, koostuuhan miehen korvia ja sielua hivelevä työ pitkälti asiaankuuluvasti sormin näppäillystä latinokitarasta tyypillisen kliseisen kauhu-ulinan sijaan.

Sikäli kuin ainutlaatuista ja alusta loppuun inspiroivaa sekä inspiroitunutta Santa Sangrea voi ylipäätään lukea kauhuelokuvain kaanoniin, nousee se helposti lajityyppinsä kautta aikain valioiden joukkoon, mutta yleisesti genrensä ulkopuolellakin kyseessä on helposti yksi ihmiskunnan historian hienoimmista yksittäisistä elokuvista kilpaillen tasapäisesti Jodon itsensä filmografian piikkipaikasta El Topon ja The Holy Mountainin kanssa. Henkilökohtaisesti näkisin mieluusti nykyisinkin Jodon mestariteoksen kaltaisia älykkäämpiä ja rajoja rohkeammin rikkovia kuvauksia sarjamurhaajien kaltaisesta kliseeksi asti viljellystä peruskauhusta – ylipäänsä aikamme elokuvantekijöiltä toivoisi Jodon, Leonin ja Argenton muodostaman trion kykyä ja halua korostaa ainaisen nihilismin, toivottoman yrmistelyn, provosoinnin, oksettavan vääristelyn, politisoinnin ja sensaatiomaisen väkivalta- ja seksimässäilyn sijaan vain yksinkertaisesti hyvän voittoa pahuudesta.

 

Hattupäinen Fenix, maailmansa outolintu ja ikuinen muukalainen.

Vuosikymmeniä elokuvansa alkuperäisen ensi-illan jälkeen Alejandro Jodorowsky on kertonut Santa Sangren lukeutuvan monessa suhteessa tämän omiin suosikkeihin henkilökohtaisessa filmografiassaan. Tyypillisesti rahoittajien ja elokuvastudioiden kanssa toistuvasti painivaa epäkaupallisempaa ohjaajaa imarteli suuresti tulla erityisesti pyydetyksi ohjaamaan pitkälti haluamansa kaltaista teosta ilman turhia rajoitteita luovuudelleen, mitä Jodo tavoilleen uskollisesti käytti myös hyväkseen virnuilemalla useassa kohtauksessa matalamieliselle jenkkiviihteelle omaan omituiseen tyyliinsä. Jodo on sittemmin kertonut Santa Sangren olleen samalla viimeisiä kauniita muistoja nuorena kuolleesta Theo-pojastaan. Kuka olisikaan uskonut veitsenheittäjän pojan sielukkaalta kasvutarinalta löytyvän näinkin monenmoista sivuhaaraa ja mielenkiintoista sanottavaa yhä meidänkin aikamme yleisölle?


Arvio: 5/5



SANTA SANGRE, 1989 Italia, Meksiko
Ohjaus: Alejandro Jodorowsky
Käsikirjoitus: Alejandro Jodorowsky, Roberto Leoni
Näyttelijät: Adan Jodorowsky, Axel Jodorowsky, Bianca Guerra, Theo Jodorowsky